perjantai 28. elokuuta 2015

Perinneperjantai: Haisevat mustat sukat

Epäileväinen olo jatkui heinäkuun aloitellessa toista kokonaista viikkoa. Iltavuoroviikko mahdollisti vielä hullumman vuorokausirytmin, mutta onneksi mihinkään kaamosmasennukseen ei valoisina kesäöinä tarvinnut vaipua. Valmistin itseäni koko ajan henkisesti siihen, että Scotty päättää jättää Suomi- ja Anni-haaveet sikseen, mutta en uskaltanut tai edes halunnut olla itse kuoliniskun antaja.

Tuosta kahden vuoden päästä olimme naimisissa.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Maanantai 9.7.2007 klo 01:08

Kestääkö karpaasi?

On taas jotenkin todella inhottava olo. Ihan pelkän ikävän takia. Tiesin kyllä jo perjantaina, etten pääse juttelemaan sen kanssa enää tänä viikonloppuna, sen (ja minunkin) kaverit kun lähtevät vasta tänään pois, ja poikien pitää maksimoida hauskanpito siellä. Tuo seitsemän tunnin aikaero vaikeuttaa yhteydenpitoa sen verran, että aikatauluja on todella hankala sovittaa yhteen. Silti olen koko päivän elätellyt toiveita, että se ilmestyisi linjoille. Ja nyt masentaa.

Välillä huomaan ajattelevani, että olisi varmaan ollut molemmille parempi, jos S ei olisi alkanut puhua Suomeen tulosta, yhteisestä tulevaisuudesta ja sen semmoisista. Asioista tuli paljon monimutkaisempia, mahdollisesti myöhemmin myös kipeämpiä.

Mitä sitten tapahtuu, jos S päättää jäädä sinne? En voi tai jaksa käydä läpi väkisin erkaantumista enää neljännen kerran, mahdollinen seuraava eli kolmas kerta saa olla viimeinen. Ihan oman itseni takia. Ei sitä loputtomiin voi itseään kiusata, varsinkin kun muistaa erinomaisen hyvin, miten kivuliaita kaksi edellistä "ollaan pelkkiä ystäviä" -yritystä ovat olleet.

Negatiivisten ajatusten jälkeen tulee yleensä kirkas hetki, jolloin todella tajuan, miten paljon haluan S:n kanssa olla. Se on paljon se. Samalla kirkastumisen hetkellä huomaan ajattelevani, että on hyvä, että S alkoi herätellä toiveita yhteisestä tulevaisuudesta. Sitähän me halutaan. On ainakin yritettävä, vaikka tämä nyt kidutukselta tuntuukin. Ollaan se tavallaan meille velkaa. Kiusaan itseäni monesti vielä lisää katselemalla sen kuvia, lukemalla vanhoja sähköposteja ja keskusteluja, muistelemalla syksyisiä ja keväisiä yhteisiä aikoja ja niin edelleen. Se ei tietenkään lievitä ikävää ollenkaan, ja olo vain pahenee.

Pahinta kai tässä on tiedottomuus ja epävarmuus. Epävarmuus siitä, milloin pääsen sen kanssa juttelemaan. Epävarmuus tulevasta erityisesti. Tekisi mieli kiskoa ratkaisu S:stä ulos mahdollisimman pian, mutta tiedän, että silloin ratkaisu ei miellyttäisi minua. Joten odotan.

Onneksi välillä on todella onnellinen ja turvallinenkin olo siitä ihmisestä. Itse asiassa melkein aina, kun jutellaan. Varsinkin lentosuukottelujen ja ikävöivien viestien aikana/jälkeen.

Karpaasi kestää. Mutta kyllä tämä miestä syö.

Tiistai 10.7.2007 klo 02:22

Vihreäsilmäinen hirviötär

Hmm. Menin nukkumaan jo puolenyön jälkeen, heräsin noin kaksi sekuntia sen jälkeen kun S kirjautui sisään. Juteltiin sen kanssa äsken hätäisesti kymmenisen minuuttia. Sillä oli vaihteeksi kiire salille, arvaatte kai kenen kanssa. Se oli tosin ajatellut, että se lähtee huomenna töistä hieman aikaisemmin, jotta voidaan jutella rauhassa, joten annetaan kuntoilu sille anteeksi.

Tosin nyt iltavuoroviikolla olisin ihan hyvin voinut jutella sen kanssa saleilun jälkeenkin, mutta ei: Ty(tt)ökaveri haluaa katsoa jotain sarjaa. Gaaaah. Että S:n puhelimen soittoääni saakin minun ihokarvat nousemaan pystyyn ja verenpaineen kohoamaan! No, riittää siihen ihan pelkän Ty(tt)ökaverin nimen mainitseminenkin. Vaikka tiedän, kuka S:n sydämessä on ykköspaikalla. Vaikka kuvittelin, etten ole enää mitenkään hurjan mustasukkainen ihminen. Ottaisin mieluusti haisevat mustat sukat pois jalasta, jos voisin heittää ne päin Ty(tt)ökaverin pläsiä. Oon niin herttainen. Ja mustasukkainen.

No mutta eihän puhelutuokio S:n kanssa voi täysin pyllystä olla. Se sanoi kertoneensa ajatuksistaan ja aikomuksistaan Kansasin kavereilleen, joiden kanssa minäkin juomapelailin viikonloppuna. Toinen heistä ei tekisi ikinä mitään tytön takia (ei for eikä because of), toinen oli ollut ymmärtäväisempi. S oli sanonut jälkimmäiselle, että hän odottaa jotain merkkiä suuntaan tai toiseen, että tietäisi, mitä hänen kannattaa tehdä. Perjantaisen pelisession jälkeen kaveri oli sanonut, että eiköhän se merkki ollut siinä.

Sitten pirahtikin jo tuo edellä mainittu soittoääni soimaan. Ennen lähtöään S kuitenkin kiitti minua vielä perjantaista ja poikien härskin huumorin kestämisestä. Ja sanoi, että on ikävä.

Silti jäi jotenkin outo olo puhelun jälkeen. Vihreäsilmäinen olo ainakin. Asiaa ei taas varmaan auttanut sekään, että mietin koko päivän (illan) töissä, ettei se tänne nyt voi mitenkään tulla. Keksin ihan itse aina syitä, ihan vain että itsellä olisi mukava ja helppo olo. Joten jos S tarvitsee vakuuttelua suuntaan tai toiseen, niin täältä pesee, mulla on jo pitkä lista valmiina syitä ja seurauksia. Tai ei pese. Tämän on oltava sen päätös. Valmistaudun kuitenkin siihen päivään, jolloin se (mahdollisesti) sanoo, ettei tulekaan tänne.

Mutta silti olen todella varma, että haluan olla sen ihmisen kanssa. Kuten tänään sanoinkin ihanalle ja rakkaalle ystävälle; pidän itsestäni vähän enemmän kun olen S:n kanssa. S:stä pidän vielä silti paljon, paljon enemmän.

Nyt on semmoinen olo, että olisin vasta herännyt päikkäreiltä. Mitähän keksisi? Jos katsoisi pari Alfred J. Kwakia. Alfred ajaa pois hirviöt, silmienväriin katsomatta.

Keskiviikko 11.7.2007 klo 04:06

Todennäköisyyksistä

Pelkäsin taas koko päivän (illan) töissä tulevaa puhelua S:n kanssa. Peruspessimisti. Turhaan pelkäsin. Olihan herkkää. Sillä oli ollut vähän huono päivä töissä. Huono puoli vuotta. Kuuntelin, kun se puhui. Se puhui, puhui, puhui oikein kunnolla. Ja sitten se kiitti minua. Olin kuulemma saanut sen paremmalle tuulelle. En tiedä, mitä muka tein auttaakseni sitä. Tunsin oloni niin voimattomaksi, kun en päässyt halaamaan. Sitä se olisi tarvinnut. Jotain kuitenkin tein oikein, kun se oikein monta kertaa kiitti.

Se sanoi, että teen sen ihan liian onnelliseksi. Sen takia sillä on ollut vaikeuksia sopeutua työpaikkaansa, asuinpaikkaansa, kaikkeen. Koko kevät ollaan itketty toistemme perään, minä ehkä avoimemmin (ainakin täällä, S:lle en ole heikkouttani niinkään rehellisesti myöntänyt). Se tuntee tarvitsevansa minua. On kai turha sanoakaan, että tunne on molemminpuolinen.

Seitsemänkymmentä prosenttia ajasta se on kuulemma seitsemänkymmentäprosenttisen varma, että se tulee tänne. Kolmekymmentä prosenttia ajasta se on sitten kuitenkin sataprosenttisen varma, ettei ole järkeä lähteä. Onhan minullakin epäilykseni. Tänään uskalsin puhua niistä S:lle ensimmäistä kertaa. Välitän siitä ihmisestä nimittäin sen verran paljon, että minun on oltava rehellinen. En voi olla niin itsekäs, että houkuttelisin sen tänne väen vängällä ihan vain katsoakseni, toimiiko tämä. Sen, ja minun, on oltava satavarmoja, että sen tänne tulo (tai minun sinne meno) on oikea ratkaisu molemmille. Mieluummin vielä sitäkin varmempia.

Onhan tuo seitsemänkymmentä prosenttia paljon parempi todennäköisyys kuin taannoin antamani yksi prosentti. Se haluaa tulla tänne. Se haluaa olla minun kanssa. Kansasin kaveri oli sanonut perjantaisen pelailun jälkeen, että jos tämä tuntuu oikealta, niin antaa mennä vain.

Jos. Pieni sana. Suurensuuri merkitys.

Edit: Omista pitkän matematiikan ajoista on jo pitkä aika, pidempi kuin itse matematiikka, mutta silti tänään töissä mietin, ettei S:n tänne tulemisen todennäköisyys todellakaan ole seitsemänkymmentä prosenttia. Se on vähemmän. Veikkaan 49 prosenttia, kun en laskukaavojakaan enää muista. Pitkämatikkalaisena osaan kuitenkin laskea ja päätellä sen verran, että se on edelleen parempi kuin tuo yksi prosentti. Paljon parempi.

tiistai 25. elokuuta 2015

Kolkytkaheksan

Does my bum look big in this?
Hei, olen täällä ylhäällä! Kyllä, tämän vuoreksi naamioituneen pötsin takana.

Vauva on edelleen siellä sisällä, eikä näytä kiirehtivän ulos, sillä eilen oma lääkäri arvioi tilanteen alkeellisemmaksi kuin viimeviikkoinen, yltiöoptimistinen vieraileva tähti. Ihme kyllä en ollut mitenkään moksiskaan junnaamisesta, sillä ei tässä varsinaisesti kiire ole. Tai on. Mutta ei ole.

En ole vieläkään pakannut sairaalakassia. Olen sitä kyllä pitkään jo miettinyt, mutta yhtään vaatekappaletta tai edes hammasharjaa en ole laukkuun laittanut. Viime kerrasta oppineena - en todellakaan tarvitse montaa vaatekertaa tai hurjasti viihdykettä, sillä supistukset ja vastasyntynyt rääpäle ovat ihan tarpeeksi hauskaa ajanvietettä muutenkin. Äkkiähän sitä sitten pakkaa, kun lähtö tulee. Tai on pakkaamatta ja hengailee sairaalakaavuissa.

Siinä, missä viimeksi vauvan matkasänky nökötti nätisti meidän pedin vieressä jo reippaasti ennen naperon syntymää, se on tällä hetkellä pakattuna ja normaalissa säilytyspaikassaan. Hyvänen aika, sen pystyttämiseen menee noin 8,7 sekuntia. Ehtinee hoitaa syntymän jälkeenkin. Tällä tavoin pidetään myös huoli siitä, ettei meidän wannabe-kuningaseläin, Savu-kissa, ota petiä omakseen. Vielä.

Tällä kertaa en ole kuljeskellut kauppojen vauvaosastoilla panikoimassa, miten meiltä puuttuu vielä tuota ja tätä. Tiedän, että pärjäämme aika vähällä, sitten loppujen lopuksi. Onhan meillä tietysti ihan liikaa tavaraa jo nyt, lähinnä tuon isosiskoksi ylennettävän jäljiltä, ja vaikka tällä kertaa onkin tulossa poika, en ole kokenut tarpeelliseksi ostaa esimerkiksi pippelitelttoja silmäpissojen välttämiseksi.

Pee Pee Teepee. Kuva täältä.
Jos jotain elintärkeää nyt sattuisikin puuttumaan, niin onneksi kaupat ovat auki lapsen syntymän jälkeenkin. Sitten viikolla 42, jos tätä menoa jatketaan.

perjantai 21. elokuuta 2015

Perinneperjantai: Kannustuksen puutetta

Heinäkuun alussa Scotty kertoi alustavista suunnitelmistaan tulla Suomeen yhä useammalle ihmiselle, mukaanlukien isälleen. Vaikka silloin isän järkiperäiset vastustelut tuntuivat läimäisyltä vasten kasvoja, niin ymmärrän kyllä täysin, miksi hän niin ajatteli. Olimme tunteneet Scottyn kanssa todella vähän aikaa, eikä meillä ollut mitään näyttöjä siitä, että yhteinen arki lähtisi rullaamaan. Scottylla oli myös lupaava ura aluillaan. Ura, jonka se olisi heittämässä jonkun suomalaisen tyttösen takia menemään.

Myös joidenkin kavereiden taholta kuului vähemmän kannustavia mielipiteitä, ja minua pelotti, että Scotty tulisi lopulta järkiinsä. Joko omillaan tai muiden vaikutuksesta.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Tiistai 3.7.2007 klo 17:12

Äly hoi, älä jätä!

Se oli kertonut viikonloppuna isälleen pienestä mahdollisuudesta tulla Suomeen minun luokse. Isä oli, kuten odotimmekin, pitänyt saarnan uran ja rahan tärkeydestä. Eihän semmoisia asoita nyt kannata hukkaan heittää, ei. Ei varsinkaan naisen takia. Eikä onnen.

Sillä sehän on siellä oikeasti onneton. Sen äiti oli sanonut, ettei ole nähnyt S:ää vuosikausiin noin alakuloisena. Minulle S sanoi eilen, että se istuu monesti töiden jälkeen autossa toivoen, että olisi Suomessa. Tai missä tahansa, kunhan olisi minun luona.

Pitää laittaa jäitä hattuun. Pitää odottaa, että se tekee päätöksensä. Yksin, rauhassa, kenenkään painostamatta. Sanoin sille eilen, että se ei saa missään nimessä päättää tulla tänne sen takia, että se pelkäisi loukkaavansa minua muuten. Pahinta, mitä tässä voisi tapahtua, olisi se, että se tulisi tänne ja katuisi sitä. Se pelkää, että se johdattaa minua harhaan olemalla minulle mukava ja läheinen. Pelkää, että se lupaa sillä jotain. Sanoin, että olen jo iso tyttö, ymmärrän pelin hengen. Ainakin yritän kovasti.

Yritän myös kovasti olla innostumatta liikaa, odottamatta liikaa. Tiedän, että tässä altistaa itsensä taas aivan järkyttävälle sydänsurulle, jos tarina ei saakaan satumaista loppua. Toisaalta, en voi olla altistamattakaan. Voittopotti olisi sen verran suuri, että nyt kannattaa panostaa.

Välillä tulee luottavainen olo. "Kyllä tämä nyt hyvältä näyttää. Kyllä se haluaa tänne tulla. Kyllä se tänne tulee." Sitten tullaan taas rytinän kanssa alas. "Miksi se uhraisi uransa minun takia? Kyllä joku vielä puhuu sille järkeä. Ja se kuuntelee."

Eilen oli luottavainen olo, kun se halusi ottaa päikkärit yhdessä minun ja webbikamerayhteyden kanssa. Tarkoitti siis sitä, että se nukkui päikkärit, ja minä nukuin 15 minuuttia keskellä yötä vain noustakseni ylös puoli kahdelta herättämään sen ja jatkamaan juttelua.

Äly hoi, älä jätä.

Torstai 5.7.2007 klo 19:28

Kaksi naamaa

Yritän esittää S:lle vahvempaa kuin oikeasti olenkaan. Jotta sen ei tarvitsisi huolehtia minusta. Totuushan on, että olen aika sekaisin. Romahtelen S:ltä salaa, jotta liika tunteilu ei vaikuttaisi sen päätökseen. Puhelimessa olen yleensä pirteä, hauska, mukava, kannustava, ymmärtävä. Yksin pimeässä istuessani olen hiljainen, pelokas, tympeä, alakuloinen, katkerakin.

Viime päivinä ei ole tarvinnut esittää mitään. Sen kaverit ovat käymässä, tulivat itsenäisyyspäivän viettoon, joten ei joudeta jutustelemaan. Ihan hyvä vain varmaan senkin saada ajatella asioita ihan itse (tai olla ajattelematta, jos siltä tuntuu). Ja minun on hyvä saada nukkua. Olen huomannut, että kuusi tai seitsemän tuntia yössä riittää paljon pidemmälle kuin kolme tai neljä. Olisi kuitenkin kiva kuulla edes jotain miekkosesta. Se kai ei ole liikaa pyydetty.

On taas ollut semmoinen olo, ettei tästä mitään tule. Eihän minulla muita "todisteita" ole kuin se minun toissapäiväinen päiväuni. Päiväpainajainen. Tämä keskustelu- ja viestittelytauko tietysti vain lisää ikäviä ajatuksia. Voivoi. Viimeksi se kyllä kyseli työmahdollisuuksista Suomessa, kertoi sanoneensa isälle, ettei aio hätiköidä päätöksen kanssa (eli on tosissaan), katseli minua mieluummin webbikamerassa, kuin pelasi peliä ja niin edelleen. Miksi minusta silti tuntuu, että olen jo menettänyt sen?

Äsken jo perinteeksi muodostuneilla päikkäreillä näin unta siitä, että S tuli tänne. Tiesin unessakin uneksivani. Ajattelin nimittäin, että näinköhän se sitten oikeasti menisi. Tuskinpa menisi. S tuli suoraan työpaikalle, pisti työvaatteet päälle ja jututti ihmisiä (jotka eivät kuollakseenkaan osanneet englantia). Koko suku oli kokoontunut työpaikalle, ja minun piti toimia tulkkina. Esimerkiksi mummo oli kerännyt S:lle vanhoja juorulehtiä, että sen olisi sitten helppo suomalaistua. Sen hiukset olivat kasvaneet paljon. Olin koko ajan S:n lähellä, mutta en uskaltanut halata tai muutenkaan koskettaa.

Olisihan se ihan mahtavaa, jos se tänne tulisi. Olisi parasta lähteä hakemaan se lentokentältä. Tosin tuskin pystyisin jännitykseltäni ajamaan. Tai kävelemään. Tai seisomaan. Tai istumaan. Lentokentältä pois ajaminenkin olisi varmasti melkoinen haaste. Ajatella, se olisi siinä vieressä. Pois alta vaan, mummot ja vaarit, täältä tulee keskittymiskyvytön kuski.

Lauantai 7.7.2007 klo 02:54

070707

Taas tekee mieli porata. En tiedä sitten, onko syynä S, S:n mukavat sanat, Koff, vai kaikki. Yritän kuitenkin kestää tämän tilanteen kuin mies, joten nyt niellään kyyneleet.

Minulle tarjottiin tänään (leikkimielellä) mahdollisuutta lähteä Kuopioon Ferrarin (joka kävi meidän firman pihassa) kyydissä. Olisiko ollut vähän siistiä. Oikeasti halusin jäädä kotiin juttelemaan S:n ja kumppaneiden kanssa. Jäinkin. Ehkä se kertoo jotain kiintymyksestä. Tai minun tyhmyydestä. Noh, pojat tulivat linjoille hieman myöhemmin kuin eilen, mutta tulivatpahan kuitenkin. Oltiin yhteyksissä kaksi ja puoli tuntia (joista suurimman osan olin näkyvillä isolla tv-ruudulla), pelattiin pelejä, juotiin kaljaa, meinattiin tukehtua nauruun.

Pojat olivat lähdössä ulos, tietysti. Onhan sentään perjantai. Ty(tt)ökaverikin oli lähdössä mukaan, mutta tiedättekö mitä: ei haittaa. Vietettiin lopuksi mukava hetki ihan kahdestaan kamerayhteyden kanssa. Sain lentosuukon ja paljon kertovan katseen. Puhelun lopettamisen jälkeen se viestitteli vielä, että ikävä on. Se on sille niin harvinaista, että meinasi saada porun aikaan täällä päässä.

Onpa kyllä kiva päästä juttelemaan sen kanssa ilman muita kaveruksia ensi viikolla. Haluan kertoa sille kuinka kova ikävä minulla oikeasti on, ääneen. Haluan lässyttää, hymyillä, lentosuukotella, hempeillä ilman yleisöä.

Tänään yksi "kannustava" miespuolinen kaveri Kansasista sanoi, että S:n olisi viisainta olla tulematta tänne, koska "eihän tytön takia voi heittää jotain menemään" (suora käännös). Ihana. Kylläpä tuntui hyvältä. Lisäsi se vielä, että hän tykkää minusta hirveästi, mutta kai tajuan hänen näkökulmansa. Joo. Tai en. Koska S ei olisi tulossa tänne vain "tytön takia". Hän olisi tulossa tänne myös itsensä takia.

Jotta ei tarvitsisi lähetellä lentosuukkoja, vaan voisi ihan oikeasti olla toista lähellä. Ehkä aina.

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Kolkytseitsemän

Kun kerroin miehelle tilaavani aikuisten värityskirjan, hän kuvitteli mielessään jotain tuhmaa. 

Sain uudet värikynät ja satumaisen, hyvin asiallisen puuhakirjani maanantaina. Rentouttavan värittelyn sijaan alkoi ahdistaa, kun yhdessä yksityiskohtia vilisevässä kuvassa kestikin ihan hurjan kauan saada valmiiksi. Ilmiö on tuttu palapelien parista. Mitä haastavampi palapeli, sitä enemmän nautin, mutta samalla kärsin. Sama juttu käsitöiden kanssa. Unohdan usein nauttia prosessista, kun keskityn liikaa lopputulokseen.


Tämä pätee tähän odotusaikaankin. Katse on ollut kiinteästi näissä viikoissa, kun jotain voisi ja saisi jo tapahtua, enkä todellakaan ole muistanut saati sitten osannut iloita itse raskaudesta.

Synnytys ei edelleenkään pelota. Ainoa ahdistava juttu koko prosessissa on tällä hetkellä se, että minun täytyy soittaa lääkärille/hoitajalle, kun luulen synnytyksen olevan käynnissä. Ahdistukseen on parikin syytä: 1) Koska edellinen synnytys piti käynnistää, eikä kroppani tehnyt elettäkään aloittaakseen prosessia itse, niin en oikeasti tiedä, miltä normaali käynnistyminen tuntuu, eli en siis myöskään tiedä, milloin pitää soittaa. En halua olla liian aikaisessa, mutta toisaalta en todellakaan liian myöhäisessä. Hashtag toiletbaby. 2) Vihaan puhelimessa asiointia. Kävisiköhän tekstari?

Muitakin pelkoja ja huolia on ilmestynyt tähän asti aika hyvin pilvettömänä säilyneelle taivaalle. Mitä, jos jotain meneekin pieleen? Mitä, jos vauvalla ei olekaan kaikki hyvin? Olen kaiken muun härdellin keskellä unohtanut pelätä kaiken maailman komplikaatioita, mutta nyt, kun kroppa vaatii rauhoittumaan, olen ehtinyt antaa kauhuskenaarioille tilaa.

Lääkärin mukaan ei kuitenkaan ole mitään syytä mihinkään huoleen. Totesipa eilen, että on aika todennäköistä, että vauva syntyy tämän kuun puolella (LA siis 7.9.), sillä näyttäisi, että näin toisella kierroksella konkarikroppa ymmärtää, mistä on kyse, ja edistystä on jo tapahtunut. Mitään takuita näissä asioissa ei tietenkään ole, mutta olisipa ihanaa, jos tällä kertaa ei tarvitsisi pakottaa ipanaa pihalle.

Voi, kun osaisi asennoitua värittämiseen (ja elämään) yhtä rennosti kuin lapsikin - ei sillä niin väliä, jos väri ei pysy viivojen sisällä, tai kuva ei näytä muiden silmiin valmiilta. Tärkeintä on tekemisen ilo, siinä hetkessä elo.

perjantai 14. elokuuta 2015

Perinneperjantai: Kaukosuhteilusta

Kesäkuun lopussa päästiin jo hetkellisesti siihen pisteeseen, että olin käyttänyt termiä kaukosuhteilu. Ei kaukosuhde, vaan -suhteilu. Mitään seurustelua meidän (kauko)suhde ei vieläkään ollut, mutta halu olla yhdessä oli molemmilla niin kova, että pyristelimme epätoivoisesti yhteistä tulevaisuutta kohti, vaikka toteutus oli vielä täysin päiväunitasolla.

Pelkäsin, että Scottyn halu olla kanssani johtui pelkästään siitä, että hän oli onneton ja verrattain yksinäinen itärannikolla. Pelkäsin, että hän katuisi päätöstä jättää lupaavasti alkanut ura taakseen, jos tulisi Suomeen. Ihan eniten pelkäsin, että hän syyttäisi loistavan tulevaisuuden menettämisestä lopulta minua, jos kaikki ei menisikään kuin niissä päiväunissa. En pitänyt itsestäni - miksi Scottykaan siis pitäisi?

Toisaalta en itse voinut olla varma, olinko tulenpalavasti ihastunut oikeaan ihmiseen vai mielikuvista rakennettuun unelmaan.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Tiistai 26.6.2007 klo 01:26

Panokset pöytään

Sen miehen täytyy olla sekaisin. Se on kyllä nyt ihan tosissaan miettinyt tänne muuttamista, joten vanha kunnon Veikkaus on hieman pienentänyt kertoimiaan. Enää ei uhkarohkealla vedolla voisi voittaa niin paljoa rahaa kuin männäviikkoina. Hävitä voi edelleen.

Tänään se oli viettänyt työpäivänsä yrittäen keksiä aikoja, jolloin se olisi ollut turhautunut minuun, tai oltaisiin oltu riidoissa. Ei ollut muistanut yhtään kertaa. Eli se on unohtanut, nii. En tiedä, mitä oli vajaassa viikossa miehelle tapahtunut, mutta siellä oli langan päässä taas ihan erilainen S. Erittäin hämmentynyt, mutta positiivinen ja toiveikas. Ehkä se oli ehtinyt pohtia asioita.

Ollaan S:n kanssa molemmat aika realistisia tyyppejä, yritetään ainakin olla. Tai ainakin kyynisiä ja skeptisiä. Olipa miten vain, puhuttiin tänään siitä, miten kumpikaan ei tietenkään voi taata, että täällä kaikki sujuisi hyvin tai että olisimme aina onnellisia. Minulle on äärimmäisen tärkeää, ettei S heittäisi nykyistä elämäänsä hukkaan jonkun unelman takia, jota en voi välttämättä hänelle taata. Yrittää voin, mutta en taata. Omaa oloa helpottaa valtavasti se, ettei toinen odotakaan yhteiselon olevan automaattisesti ruusuilla tanssimista. Se ei edes vaadi sitä.

Oli meillä puhetta jo siitäkin, että opiskeluiden jälkeen voitaisiin palata Yhdysvaltoihin. Yhdessä. Uskomatonta, miten arkipäiväisesti puhutaan jo näin suurista asioista. Pitää edelleen muistaa, ettei mitään ole lyöty lukkoon, ja oletusarvo on edelleen se, ettei se tänne tule. Mutta (käytän muuten nykyisin aika paljon 'mutta'-sanaa): Meidän on kuitenkin suunniteltava sen tänne tuloa, meidän on otettava asioista selvää, kaikkien käytännönasioiden pitää olla kunnossa, jos se oikeasti päättää tänne tulla. Pelottaa.

Mihinhän sitä on taas itseään työntämässä? Ainakin petiin voisin itseni työntää, ei nimittäin olisi ollenkaan pöllömpi idea. Kylmässä maassa nukkumisen seurauksena sain jonkun taudin, oon 38 astetta kuuma. Aika hottis siis.

Keskiviikko 27.6.2007 klo 02:30

Kasvokkain

En ollut nähnyt S:ää pitkään aikaan, edes webbikamerassa. Tänään höpöteltiinkin sitten nelisen tuntia näköyhteyden kanssa, ja muistin taas hyvin elävästi, miksi en ole vieläkään ajanut tuota miestä sydämestäni pois. Yrittänyt kai olen, erittäin huonolla menestyksellä. Voeh. Kyllä webbikamera on hieno keksintö! Seuraavaksi voisi kehitellä sellaisen laitteen, jolla voisi fyysisesti päästä toisen lähelle netin välityksellä. No niin insinöörit, pankaas aivot raksuttaen.

Tänään se puhui isoista asioista ja tunteista, vakavista jutuista ja ajatuksista, käytti isoja sanojakin. Niin taisin tehdä minäkin. Se kertoi asioista, joiden olemassaolon olen kyllä huomannut ja tiennyt, mutta nyt se vasta puhui suunsa puhtaaksi. Sanoi olevansa pahoillaan niin monesta asiasta. Sillä oli vähän rankkaa. Olisi niin kovasti tehnyt mieli päästä halaamaan sitä ja sanoa, että kyllä kaikki järjestyy. Se sanoi, että joka ilta, kun se menee nukkumaan se huomaa haaveilevansa tulevaisuudesta. Minun kanssa, vaikka niin kaukana toisistamme ollaankin. Vaikka siellä on mm. Ty(tt)ökaveri, joka oli jo sanonut, ettei hän periaatteessa haluaisi olla S:lle pelkkä kaveri.

Ei koko puhelu nyt ihan pelkäksi herkistelyksi, lässyttämiseksi ja vakavamieliseksi touhuksi mennyt, ei se tuon ihmisen kanssa olisi edes mahdollista. Se oli löytänyt koneeltaan kuvia, joita se lähetteli minulle joululomalla. Ne ovat vähintäänkin hauskoja. Se kysyi, miksen ole laittanut niitä blogiini (siellä on vissiin yritetty vakoilla minua, onneksi se ei ymmärrä suomea). No, saamansa pitää: 


Pyysin taannoin kuvaa sen uusista hiuksista. Tällaisen sain.

Nyt meillä on jo useampikin vaihtoehto yhteisen tulevaisuuden varalle. Hurjaa, mutta totta se taitaa olla. Jos sen opiskelut (joista se oli maininnut jo äidilleenkin) eivät onnistuisi täällä, se voisi kuulemma maksaa minun opiskelut siellä.

Mistähän sitä itsensä löytää vuoden, parin päästä?

Torstai 28.6.2007 klo 03:04

Työhakemus

Keksisittekö jonkin keinon, jolla voitaisiin olla mahdollisimman pian yhdessä? Samassa maassa, samassa paikassa. Epätoivoisimmatkin ideat kelpaavat. S:n mahdolliset opiskelut voisivat nimittäin alkaa täällä aikaisintaan tammikuussa, luultavasti vasta syyskuussa yliopistojen nettisivujen hakuaikataulujen mukaan. Minun täytyy valmistua kandiksi (ensi keväänä) ennen kuin voin lähteä täältä huitelemaan yhtään mihinkään.

Eikä me kestetä toista puolen vuoden, pahimmillaan vuoden kärvistelyä, ei ainakaan nyt. Parissa päivässä tuli niin suuri muutos tilanteeseen, että nyt on aivan järkyttävä hinku päästä toisen luo. Ollaan ihan kuin ennenkin. Olisihan noita lentokoneita, mutta toisaalta S:llä on edelleen työ, joka kieltää sitä olemasta missään tekemisissä minun kanssa. Sen luokse kylään meneminen olisi varmasti hieman sääntöjä vastaan. Se ei voi myöskään vielä lopettaa työtään, kas kun rahaakin tarvitsee.

Se luki tänään vanhoja sähköposteja minulle ääneen naureskellen. Ruokaa hakiessaan se oli puhunut puhelimessa vanhoista, ja uusistakin, asioista äitinsä ja siskonsa kanssa. Sisko oli jo lupautunut majoittamaan minut luokseen, äiti oli sanonut, että S oli varmaan ainoa, joka ei aikoinaan tajunnut tunteidensa syvyyttä minua kohtaan.

Jos yhtälöstä poistettaisiin välimatka, tai ainakin tuleva vuosi, meillähän olisi asiat aivan loistavasti. Tämä tuntuu hitaalta kidutukselta. Varsinkin nyt, kun ollaan taas näin läheisiä.

Niin, että ei kellään sattuisi olemaan tarvetta ahkeralle amerikkalaiselle työntekijälle, joka taitaa tietokoneet ja matematiikan?

Lauantai 30.6.2007 klo 18:09

Ihmisen ikävä toisen luo

Muistan taas, miksi kaukosuhteilu on raastavaa. Kun ei olla juteltu esimerkiksi vuorokauteen, pelkään heti (no jatkuvasti muutenkin), että se tulee järkiinsä. Toisaalta, eipä tässä itsekään juuri järkiinny, vaikka ei jatkuvassa kamera- ja kuulokeyhteydessä ollakaan. Pelottaa silti. Ehkä tarvitsen jatkuvaa muistutusta siitä, että sekin kärsii siellä. Oon aika sadisti. En tosin nauti siitä, että toinen murenee omien silmien edessä (näytöllä). Eilinen aamu oli rankka molemmille. Koska on ikävä.

Ikäväkin on taas erilaista. Voimakkaampaa. Raastavampaa. Kokonaisvaltaisempaa. Toiveikkaampaa. Tuskallisempaa. Jatkuvaa. Sietämätöntä. Halu päästä toisen luo on niin valtava, ettei sitä meinaa kestää. Kisu on ollut taas kovassa käytössä. Haluan sen tänne. Haluan sen tänne nyt.

torstai 13. elokuuta 2015

Mies vastaan mehiläiset, eli kuvia mökiltä

Tuntuu vähän typerältä julkaista jälkeen-kuvia, kun mm. lattialistat ja hyllyt puuttuvat, ja vanhat, rumat sälekaihtimet rumottavat vielä paikoillaan, mutta koska minulla ei ollut eilen mitään muuta tekemistä sillä aikaa, kun mies veteli vesijohtoja uusiksi ja suututti pesällisen mehiläisiä, otin mökistä kuvia.

Muistin virkistämiseksi - tältä siellä näytti:

Sininen kokolattiamatto ei valitettavasti (?) pääse kuvissa oikeuksiinsa.
Murica!
Paniikissa otettu ennen-kuva, kun työt olivat jo alkaneet.
Tällä hetkellä tilanne on tämä:



Kuvasta huomaa aika hyvin, kuinka mäkinen mökkitontti on.
Kaltevaa lattiaa halkonut railo näkyy vieläkin, mutta on se ainakin ummessa.
Mitäpä on tullut siis tehtyä? Kuukausi sitten kerroin siihen astisesta edistymisestä, ja onpa sitä urakoitu sen jälkeenkin, sillä laipiota (ja ikkunoita ja keittiöntasoa...) lukuunottamatta loputkin sisäpinnat ovat saaneet uuden maalipeitteen, ja niitä näkymättömämpiäkin hommia on puurrettu mm. uusien vesijohtojen ja toimivan hanan muodossa.

Sisustussuunnittelija saisi varmasti slaagin, sillä olemme yhdistelleet surutta entisten omistajien jättämiä kalusteita ja kellareistamme löytyneitä kamppeita. Mökki sai Suomen-tuliaisina mm. räsymaton ja savustuspöntön, ja viime viikon huippulöytö oli viidelläkympillä lunastettu vähän käytetty jääkaappi, johon Turun Sinapit saa säilöön. Olemme vältelleet tavaran uutena ostamista, sillä mökki on mökki, ja aivan präniköitä kamoja onkin vain ihan muutama, kuten vedenkeitin ja tiskirätti.

Työ- ja hankintalista on edelleen aivan loputon. Nyt, kun mökki on sisältä asuttavassa kunnossa, on aika keskittyä ulkohommiin, kuten mökin maalaukseen ja terassin kunnostukseen - kylläpä se saunakin jo kummittelee takaraivossa. Pian ollaan kuitenkin (toivottavasti!) siinä vaiheessa, että voimme puuhastella, jos huvittaa, ei, koska on pakko.

Mieluumminhan sitä keskittyy nauttimaan jo niistä tehdyistä parannuksista ja hikoilun tuloksista kuin siihen, mikä on vielä pielessä.

Maisemissa ei onneksi ole mitään valittamista.

Joskus juuri parikymmentä mehiläisenpistoa saanut, ympäri tonttia pörriäisiä pakoon juokseva mies kuitenkin ilmestyy pilaamaan nekin. Aina ei voi voittaa.

keskiviikko 12. elokuuta 2015

Kolkytkuus

Joko olette kyllästyneet raskauspäivityksiin? Ei se mitään, niin minäkin.

Eilen rikkoitui se rajapyykki, 36 viikkoa (ja yksi päivä), kun saan ilokseni alkaa ravata lääkärissä koko ajan. Aluksi näin lääkäriä neljän viikon välein, sitten kahden viikon välein viikosta 30 lähtien, ja nyt joka viikko. Mitään kokoarviota vauvasta ei ole tehty eikä tehdä, joten ellei jotain kummallista tapahdu ennen synnytystä, näen tyypin seuraavan kerran sitten ihan livenä. Kuten itsekin raskaana oleva lääkärini totesi: "It's just a waiting game now."

Vaikka tämä kuluva raskaus on ollut erittäin rutiininomainen ja yllätyksetön niin minulle kuin lääkärillekin, niin vakuutusyhtiön kanssa puljaamiselta ei silti olla vältytty. Kirjoitin aiemmin, miten petyin, kun en päässyt Suomessa ilmeisesti automaattisesti tehtävään 12 viikon ultraan, koska vakuutuksemme ei olisi hyväksynyt tällaiselle riskiryhmään kuulumattomalle suoritettavaa "turhaa" tutkimusta, vaan vajaan 700 dollarin lasku olisi jäänyt täysin omasta pussista maksettavaksi.

Uusin selkkaus liittyy pumppailuun. ACA:n, eli tuttavallisemmin Obamacaren, astuttua voimaan jokaisen vakuutuksen on tarjottava tuleville äideille rintapumppu, yksi per raskaus. Moni äiti palaa töihin (viimeistään) ruhtinaallisen 12 viikon, usein palkattoman, loman jälkeen, ja imettämistä on hankala jatkaa ilman pumppua, joten sen kannustamiseksi meillä mammoilla on mahdollisuus ostaa tai joissain tapauksissa vuokrata lypsykone vakuutuksen piikkiin.

Kaikki vakuutukset eivät kuitenkaan maksa kaikenlaisia imuttimia. Jotkut korvaavat vain manuaalisen pumpun, jotkut perusmallin automaattisesta, kun jotkut taas kattavat satojen dollareiden deluxe-mallit. Vaikka en olekaan palaamassa työelämään, ajattelin hyödyntää tämän edun. Yllätyin iloisesti, kun kuulin, että muuten niin kökkö vakuutuksemme korvaisi aika pramean automaattipumpun. Sain kahden valtuutetun myyjän nimen, joihin yhteyttä ottamalla voisin valita itselle mieluisen vekottimen, ja he vuorostaan ottaisivat yhteyttä lääkäriini reseptiä ja valtuutusta varten ja toimittaisivat pumpun kotiovelle asti. Helppoa.

Eilen välittäjäfirmasta tuli sähköpostia, että vakuutustietojen kanssa oli häikkää. Kun saimme ne selviteltyä, saimme tänään paluupostia, jossa ilmoitettiin, ettei vakuutus korvaisi sitä hieno(hko)a pumppua, jonka olimme valinneet, vaan pelkän perusmallin. Niin, ja lääkärille pitäisi soitella ja pyytää heitä faksaamaan (ei sentään morsettamaan) pumppuresepti firmalle.

Tämän hetken tiedolla kaiken pitäisi olla kunnossa, mutta huomenna on uusi päivä.

Eipä tämä elämä onneksi pelkkää vakuutusviidakkoa ole. Ihanaiset ystävämme järjestivät meille viikonloppuna baby sprinklen, eli baby showerin pikkuveljen. Panimolla, oluttynnyrien keskellä. Oli todella rennot pirskottelut, joihon miespuolinenkin kansa oli tervetullutta. Väki viihtyi, kun tarjolla oli herkullista pienpanimo-olutta ja taivaallista pizzaa. Saimme sprinklemäiseen tapaan lahjaksi kasan vaippoja ja kosteuspyyhkeitä, mutta saipa pieni mies paljon muutakin.

Lahjakasseista paljastui mm. muumia, business casual -asua, Royals-aivopesua ja toivottavasti ei toteen käyvää ennustusta luonteenlaadusta.

Noista pienistä vaatteista meinaa tulla vähän vauvakuume.

perjantai 7. elokuuta 2015

Perinneperjantai: "Aika katkera akka"

Salaisuudenverho alkoi lepatella kesätuulessa, kun Scotty oli koko ajan enemmän ja enemmän vakavissaan Suomeen muuton suhteen. Olin siitä onnellinen, mutta olin myös samalla aivan uskomattoman mustasukkainen, koska Scotty vietti niin paljon aikaa tietyn naisihmisen, joka nyt sattui olemaan oikeastaan hänen ainoa kaverinsa, kanssa.

Olimme molemmat tuolloin nykytilanteeseen verrattuna tietysti paljon nuorempia, mutta myös tietyllä tapaa rikkinäisiä. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin - olemme tehneet toisistamme ehjät. Sekin oli tosin pitkä prosessi, eikä ollut päässyt kesäkuussa 2007 edes vielä alkuun. Päinvastoin.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Maanantai 18.6.2007 klo 00:58

Myrskyn jälkeen

Miten tämä tämmöiseksi meni? Miten voidaan puhua yhteisestä tulevaisuudesta, vaikka ei olla edes yhdessä? Viimeiset päivät ovat olleet todella outoja. On naurettu, hymyilty, kiristelty hampaita, mutristeltu suuta, oltu toiveikkaita ja toivottomia, onnellisia ja onnettomia.

Eilen meinasi olla ilmassa pientä kriisinpoikasta. Mainitaan nyt vaikka taikasana Ty(tt)ökaveri, se riittänee. Olin vierailulla kaverin luona, kun musta pilvi hiipi ylle, ja piti soittaa S:lle ihan kännykkään. Juteltiin siinä sitten tovi mesessä, yritettiin selvittää asiaa.

Tänään puhuttiin ja selviteltiin sitten lisää. En nyt todellakaan jaksa enkä voi mennä yksityiskohtiin, mutta aika kipeistäkin asioista keskusteltiin, puolin ja toisin. Rauhallisesti ja asiallisesti, tosin. Selitettiin toisillemme, miksi tämä tilanne on vaikea ja ahdistava (se joutuu elämään valheessa, edelleen, eikä se voi puhua kenellekään tunteistaan minua kohtaan, kun minä taasen joudun seuraamaan vierestä sen ja Ty(tt)ökaverin läheisiä välejä ja märehtimään täällä omaa surkeuttani voimatta asialle mitään). S turhaantui tapansa mukaan keskustelun pitkittyessä, ja minä turhaannuin siitä, että se turhaantui. Se ei ole hyvä käymään tällaisia keskusteluja, ja se ahdistuu siitä. Minä taas tarvitsen selvyyden asioihin, jotten analysoisi turhaan ja väärin, ja se onnistuu vain keskustelemalla.

Välillä tuntuu, että ollaan niin erilaisia ihmisiä, ettei yhteiselosta tulisi mitään. Toisaalta sitten muistan "yhteiselomme" Emporiassa, eikä meillä mitään ongelmia ollut. Eihän reilun kuukauden toisen luona loisimisesta saa mitenkään oikeaa kuvaa siitä, mitä yhdessä asuminen ja eläminen oikeasti olisi, mutta jotain osviittaa nyt kuitenkin. Ja meillä oli oikein mukavaa. Vähintäänkin. Oli ehkä jotain parasta käpertyä sen kainaloon tai hassutella yhdessä piirrettyjen pyöriessä taustalla. Mutta miksipä en voisi saada tuommoista jonkun toisenkin kanssa? Jonkun, joka ei joutuisi luopumaan mistään minun vuoksi. Jonkun, joka olisi samalta mantereelta noin nyt ainakin aluksi. Toisaalta se mies on tehnyt minut onnelliseksi. Silloin joskus, välillä vieläkin.

Alkukangistelun jälkeen päädyttiin taas naureskelemaan ja jutustelemaan mukavia. Reiluksi neljäksi tunniksi. S oli eilen jopa puhunut Ty(tt)ökaverille mahdollisuudesta tulla Suomeen opiskelemaan. Että on se sitten vissiin aika tosissaan asiaa miettinyt. Ty(tt)ökaveri oli sanonut, että siitä vaan, kyllä hän ainakin lähtisi. Se pyysi minua lupaamaan kaksi asiaa, jos hän tulee tänne: Minun pitää pysyä kuumana aina (auttaisi asiaa, jos olisin nyt jo hottis) ja minun pitää välittää hänestä välittämättä siitä, miltä hän näyttää. Reilu peli, eikö? Puhui se semmoisestakin, että jos hän Suomeen tulisi, ei hänellä olisi välttämättä enää mitään syytä palata Yhdysvaltoihin pysyvästi takaisin. Hui.

En tiedä. En tiedä, mitä haluan, mikä olisi parasta. Tai tiedän, mitä haluan, mutta tiedän myös, että se on todella epätodennäköistä. Tiedän senkin, että jos jatketaan itsemme kiusaamista tällä monen asian kohdalta erittäin epäselvällä ja koko ajan pitkittyvällä tilanteella, meistä tulee katkeria, eikä todellakaan voida enää olla ystäviä. Minusta tuntuu, että alan olla jo nyt aika katkera akka. Tiedän tavallaan senkin, mikä olisi parasta. Se, että pääsisimme toisistamme yli. Silloin ei tarvitsisi asioida suurlähetystöjen kanssa eikä käydä paperisotaa eikä tuntea paineita siitä, että se olisi luopunut unelmatulevaisuudestaan minun takia.

Toisaalta tuo "paras" vaihtoehto tarkoittaisi sitä, etten enää voisi käpertyä nimenomaan S:n kainaloon tai hassutella piirrettyjen pyöriessä taustalla.

Tiistai 19.6.2007 01:56

Jänistää, ei jänistä, jänistää, ei jänistä

Töissä oli taas aikaa miettiä, vaikka vähän hektistä touhu olikin. Metallikappaleet lensivät välillä kädestä, liekö syynä ollut huolimattomuus vai muissa maailmoissa (mantereilla) elely, mutta onneksi pieniltäkin vahingoilta vältyttiin.

Tänään ollaan sitten vaihteeksi eletty epäileväistä vaihetta. Jänistyspäivät. Mitä, jos minä en riittäisikään sille? Olisiko tämä oikeasti hyvä ja järkevä ratkaisu pidemmän päälle? Jne. Noh, kaipa se on aika varma minun riittävyydestä, jos se kerran tänne muuttoa edes suunnittelee. Ja järkihän on kadonnut molemmilta aikoja sitten. Notta turhaa spekulointia, taas kerran. Vieläpä asian suhteen, joka on itsekin vielä täysin spekuloinnin tasolla.

Se tuli kotiin tuossa puoli kahdentoista maissa, eli puoli viiden tienoilla omaa aikaansa. Se sanoi, että on kiire, pikapikapuhelu edessä. Se oli miettinyt koko päivän töissä kysymyksiä, joihin se tarvitsee selvyyden ja joihin se myös tarvitsee minun apua. Suurin osa liittyi käytännönasioiden, kuten maksujen ja paperisodan selvittelyyn, mutta olipa sillä minullekin kysymyksiä, kuten olisinko valmis vaihtamaan paikkakuntaa ja yliopistoa sen takia. Ehkä minulta nyt paikkakunnanvaihto onnistuisi, jos se vaihtaisi mannerta. Aika tasan menisi, minun mielestä.

Selvittelin sitten oleskelulupa- ja opiskeluasioita. Se olisi voinut kyllä periaatteessa selvitellä nuo jutut itsekin, mutta en antanut sen seikan häiritä itseäni. En antanut senkään häiritä, että se jätti minut tutkimaan nettisivuja yksin, koska sillä oli kiire uima-altaalle Ty(tt)ökaverin kanssa.

En oikein vieläkään ymmärrä, että se taitaa olla melko tosissaan tämän jutun kanssa. Se puhui opintojen aloittamisesta jo ensi tammikuussa, nopealla aikataululla tässä oltaisiin etenemässä. Melkein alkoi pelottaa tuon puhelun jälkeen. Mitä jos tämä toteutuu? Välillä hymyilyttää, välillä hirvittää. Välillä pitää myös muistaa elää tässä hetkessä eikä tulevaisuudessa, joka ei välttämättä koskaan toteudu. Oman pääkopan kannalta on äärimmäisen tärkeää, etten innostu liikaa, jotten sitten täysin romahda, jos tämä ei toteudukaan.

Noh, jos tämä "suunnitelma" karahtaa kiville, niin onneksi tänään keksittiin jo äidin kanssa minulle ihan supisuomalainen sulhanen. Sulhanen ei vain itse vielä tiedä asiasta, eikä sen tarvitsekaan tietää. Lähetän sille sitten joskus vaikka hääkutsun postissa.

On hyvä olla varasuunnitelmia.

Keskiviikko 20.6.2007 klo 03:45

Raum o ain Raum

Nyt on lippu Raumanmeren juhannukseen takataskussa. Huomenna pitää enää pakata teltta ja makuupussi, ja matka voi alkaa. Kiva päästä nollamaan pää ja nolaamaan itsensä. Tulee tarpeeseen.

Mitäpä olisi merkintä ilman parisuhdekuvioita tässä nykyisin niin maailmanpoliittisessa ja yhteiskunnallisesti kriittisessä asiablogissa. Tänään risteytettiin sukset S:n kanssa, kun hän lähti taas mieluummin Ty(tt)ökaverin kanssa punttisaleilemaan, kuin jäi minun kanssa jutustelemaan. Olen sentäs lähdössä netin ulottumattomiin koko loppuviikoksi! S sanoi, että minulla on pari minuuttia aikaa vannoa kuolematonta rakkauttani sitä kohtaan (ei muuten olla koskaan oikeasti puhuttu rakkaudesta, vaikka kommenttiboksissakin niin voimakas tunne monesti mainitaankin), mutta taisipa tulla vannottua jotain ihan muuta kuin rakkautta.

Lähetin sille puhelun jälkeen piiiiitkän sähköpostin, jossa selitin näkemyksiäni ja omaa tilannetta, hänellä kun ei ollut tänään aikaa kuunnella. Se ilmestyi kotiin tuossa hetki sitten ja lupasi vastata eeppiseen romaaniini illan aikana. Se jutteli minulle taas mukavia. Voi että se tietää, mistä naruista vetää. Olin jo kummiskin lähettänyt vuodatukseni hänelle, ja hyvä niin. Kyllä nuo asiat pitää saada purettua muuallekin kuin tänne. Ihan S:n luettavaksi ja ymmärrettäväksikin.

Olin onneksi jo hieman leppynyt ennen kuin aloin rustailemaan mailia, siitä menee ehkä kiitos eräälle mesekeskustelulle. Oli hyvä vähän purkaa sydäntä, ehkä puolin ja toisin. Kirjoittaessa lepyin vielä lisää, enkä lähetysvaiheessa ollut enää ollenkaan möksis. Jätinpä viestiin silti tietoisesti aika piikikkäitäkin kommentteja. Kyllä sen on ne kestettävä, rakentavaa kritiikkiä ne kummiskin ovat ainakin olevinaan. Nämä taistelut on nyt käytävä paljain nyrkein eikä mitkään silkkihansikkaat kädessä. Meidän on oltava täysin varmoja, että molemmat haluavat olla yhdessä siinä vaiheessa, kun (jos) muutto tulee ajankohtaiseksi (S puhui joulukuusta). Parempi puhua suu puhtaaksi nyt kuin sitten, kun (jos) lentoliput on tilattu.

Vet inte. Toivottavasti RMJ:n jäljiltä pääkoppa olisi hieman paremmassa järjestyksessä. Jotenkin epäilen sitä.

Kellonajasta voi päätellä sen, että tonttu ei oikein saa unta. Tai sai, mutta heräsi.

tiistai 4. elokuuta 2015

Kolkytviis

35 viikkoa ja yksi päivä takana, 34 (teoreettista) päivää jäljellä. Eilen illalla vauvan puskiessa päätä erittäin ikävästi ja jopa kivuliaasti lähtökuoppiin kävi mielessä, että pian ollaan siinä pisteessä, ettei käynnistymisen oireita tarvitse pelätä, vaan ne ovat jopa tervetulleita. Tai no, tervetulleita ja tervetulleita...

Minulla ei vissiin ollutkaan tarpeeksi joulukinkkumainen olo jo valmiiksi, sillä armas mieheni oli ostanut minulle countdown-laskurin, johon ohjelmoi tuomiopäivän lasketun ajan. Sekunnin sadasosan tarkkuudella. Onneksi ei muistanut antaa tätä minulle syntymäpäivänäni kesäkuun alussa, kuten oli ajatellut - silloin pystyin vielä potkaisemaan tarpeeksi korkealle.
Pygmimäisen, himpun verran yli 160-senttisen varteni ansiosta tuntuu, että olen pelkkää mahaa päästä varpaisiin. Vauva on jo melkein yhtä pitkä kuin minä, joten keuhkoille ei jää paljon tilaa, kun kaveri potkunyrkkeilee oikein tosissaan. Meille on tulossa joko taitouimari tai seuraava Kuningas Litmanen; sen verran vakavasti treenit otetaan jo nyt.

Kiva kaljamaha. 34+6.
Kun en eräänä (lue: jokaisena) aamuna meinannut päästä sängystä ylös, kuvailin miehelle oloani sanalla whurtle - kilpikonnan ja valaan rakkauslapsi. Maan painovoima tuntuu vaikuttavan tuohon pötsiin paljon enemmän kuin muuhun kroppaan, joten ainoa keino päästä makuuasennosta pois on heilauttaa kupu sängynreunalle, josta voi sitten punnertaa sulavasti ylös. Ähkäisyn kera, luonnollisesti.

"Vieläkö tätä pitää muka kasvatella? Eikö riittäisi jo?"
Vaikka tämä loppuraskaus ei mitään herkkua varmasti kenellekään olekaan, niin huonomminkin voisi tietysti olla. Olin esimerkiksi ihan varma, ettei näillä kesähelteillä tarvitsisi edes haaveilla sormusten pitämisestä tai tunnistettavilla nilkoilla kävelystä, koska turvotus. Sitä ei (vielä, kopkopkop) ole ollut. Raskausarpia ei ole tälläkään kierroksella (vielä, kopkopkop) tullut. Muutenkin olo on verrattain hyvä. Iso ja kömpelö vain.

Muumimammamainen.
Tykkään sinusta kaikesta huolimatta, vaikka välillä tekisikin mieli muksauttaa takaisin, senkin kylki- ja lantioluiden arkkivihollinen.
Tuleva isosisko silittelee juuri mahaani, koska inahdin mojovan potkun takia: "Baby brother is not kicking, he is sleeping. Be very, very quiet. He gotta grow in your belly and he will come out soon. I pet him before daddy comes home. Better, äiti?"

On parempi.