Löysähköstä pullataikinamahasta jo melkein vuosi sitten (oho!) liikkeelle lähtenyt terveellisempien elämäntapojen opettelu ja "Kolmekymppisenä kuntohuipulla" -projekti on tuottanut tulosta. Mutta vasta ihan viime aikoina. Minäpä kerron lisää.
Juoksuinnostus on ollut ailahtelevaa, kuten minulla kaikki liikuntaan liittyvä aina. Joskus ei malttaisi pitää lepopäiviä, joskus ei malttaisi nostaa persausta sohvalta. Olen kuitenkin pysynyt tavoitteessani, eli viiden kilometrin lenkki on oikeastaan minimi. Valitettavasti myös usein maksimi, sillä polveni eivät hyvistä kengistä huolimatta kestä paljoa yli puolta tuntia asfaltilla (tai betonilla, josta täkäläiset jalkakäytävät tehdään) tömähtelyä. Tai kestäväthän ne, mutta sitten ei kävellä eikä varsinkaan hölkkäillä seuraavaan viikkoon. Pururatoja on ikävä.
Viime elokuussa vääntelin asenneruuvia. Piti heittää vaaka nurkkaan, mutta senhän tietää, miten siinä kävi. Vaikka en ole itseäni orjamaisesti punninnutkaan, niin sen verran tiheästi kuitenkin, että tiedän, ettei paino ole kohonneesta kunnosta huolimatta liikahtanut mihinkään suuntaan. Ehkä jopa kohonnut, sekin.
Samoja terveellisempiä elämäntapoja harjoitellut kaksilahkeiseni sen sijaan tiputtelee kiloja kuin meikäläinen kirosanoja jääkiekko-ottelun aikaan. Eli helposti ja sarjatulella.
Tänä aamunapa peilissä kuitenkin näkyi litteä(hkö) vatsa, ja reisien välistä vilkkui mukavasti päivänvaloa. Uskaltauduin vaa'alle ja valmistauduin nielemään karvasta kalkkia, mutta sielläpä näkyi pienimmät lukemat pitkään aikaan.
Olo onkin ollut viime aikoina parempi. Päivisin ei tee mieli napostella koko ajan, iltaisin ei turvota. Mikä on muuttunut?
Lopetin (taas...) kalorittomien limppareiden juomisen. Tai limsojen ylipäätään. Cherry Coke Zero oli minulle aiemmin aamukahvi. Ja iltapäiväkahvi. Ja siinä välissä -kahvi. Tiesin kyllä, ettei se ole terveellistä missään muodossa, ei sitten ollenkaan, mutta ei siinä sentään ollut kaloreita! Ei lihota!
Pah, sanon minä. Maha vinkui ja vonkui ruoan perään jatkuvasti. Nyt, kun päivän kofeiinitarve tulee vihreästä teestä, pitää ihan muistuttaa itseään syömään. Hiilihapot eivät tee vatsasta iltaan mennessä löysää ilmapalloa, eikä toisen tölkillisen jälkeen ole ällöoloa, jota pitää tasata jollain suolaisella. Olin kai oikeasti koukussa. Nyt parin viikon kuivillaolon (haha!) jälkeen ajatus imelästä sokeri(korvike)litkusta ällöttää.
Niin simppeli juttu. Mitään muuta en ole muuttanut. Syön, kun on nälkä. Herkuttelen, kun siltä tuntuu. Liikun, kun sohvalla rötköttämisestä tulee tarpeeksi huono omatunto. Katsotaan, jatkuuko laskusuhdanne, vai hehkuttelinko liian aikaisin, mutta pääasia kuitenkin on, että nyt on parempi olo.
Pitää käydä lukemassa tämä, kun seuraavan kerran repsahdan.