perjantai 27. toukokuuta 2016

Perinneperjantai: Jos pitäisi valittaa

Kahdeksan vuotta sitten odottelimme pitkää Memorial Day -viikonloppua, kuten nytkin. Silloin ukkosteli paljon, kuten nytkin. Pelkäsin ukkosen pilaavan viikonlopun vesileikit, kuten nytkin. Silloin pelättävää oikeasti olikin, ja juoksimme kirjaimellisesti henkemme edestä, mutta siitä lisää ensi viikolla.

Scottyn työpäivien pituus ahdisti, koska yhteistä aikaa ei jäänyt päivässä montaakaan tuntia. Yritin kuitenkin lohduttautua sillä, ettei lentokoneeseen tarvitsisi astella vielä moneen viikkoon. Silloin joutuisimmekin sanomaan taas hyvästit aika pitkäksi aikaa.

Ja siis täh, oikeastiko muka tykkäsin tuolloin Indiana Jones nelosesta? Kuinkahan kovassa kännissä mahdoin olla?

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Tiistai 20.5.2008 klo 17:22

Jos pitaisi valittaa...

Jos jostain pitaisi valittaa, niin se olisi S:n tyopaivien pituus. Sen tyoajat ovat epasaannolliset, varsinkin nyt, kun se on projektinsa tekninen johtaja. Kaytannossa siis korjaa muiden virheita paivat pitkat. Mita enemman virheita, sita pidempi paiva.

Ja mina istun taalla paivat pitkat. Ensin yritan nukkua mahdollisimman pitkaan. Sitten luen paasykokeisiin. Sitten istuskelen jossakin, ulkona tai sisalla, riippuen vahan kelista. Yleensa katson CNN:aa. Pysynpahan perilla presidenttikilvasta.

Toissa S on nytkin. Kello on jo yli viisi, eika se tieda, milloin se paasee lahtemaan. Kotiin tullessaan se on varmasti niin vasynyt (tai turhautunut), etta se haluaa ottaa paivaunet. Minuahan ei yllattaen puoli paivaa nukkuneena yleensa juuri vasyta, joten teen S:n nukkuessa samoja asioita kuin sen toissa ollessakin.

Meille jaa lopulta vain muutama tunti yhteista valveillaoloaikaa. Onneksi tassa on viela kolme viikkoa aikaa kerryttaa monen monta tuntia noista muutaman tunnin patkista. Onpa viela kolme viikonloppuakin, joista kaksi vietamme telttaillen ja veneillen. 

Eika tassa oikeasti ole mitaan varsinaista syyta valittaa. Oikeasti on mukava olla vastassa vasynytta tyolaista ja rapsutella sen selkaa, kun se torkkuu.

Joten en valita, vaikka tama silta saattaa vaikuttaakin. Valittamisen ja murjottamisen sijaan menen nyt istumaan sohvannurkkaan kaukosaadin kadessa ja odotan sita hetkea, kun S kavelee ovesta sisaan. Voittaa skypettelyn 100-0. Vahintaan.

P.S. Huomenna katsotaan kolme ensimmaista Indiana Jonesia. Miksiko? Noh, koska keskiyolla paastaan katsomaan neljas! Meillon liput!

P.P.S. Kandintutkielma (+ kaikki pakolliset kurssit) menivat lapi! Yllattavan mairittelevilla arvosanoilla jopa.

Torstai 22.5.2008 klo 14:56

Indiana Jones 4: katsottu [x] ei katsottu [  ]

Indy, Indy, Indy... Katsottiin eilen kaikki nelja Indiana Jonesia putkeen. Oi autuutta. Uusin nahtiin kello 00:01 paikallista aikaa. Indy oli edelleenkin Indy. Liikaa paljastelematta (tai siis mitaan) tyydyn toteamaan, etta hyvaa viihdetta oli. Viimeinen ristiretki on silti edelleen suosikki.

Huomenna olisi tarkoitus lahtea veneilemaan S:n kaverin kanssa, mutta keli ei nayta oikein suotuisalta. Mennaan joka tapauksessa, mutta vesilla olo taitaa ainakin allekirjoittaneelta jaada aika vahiin. Viime yona ja tana aamuna riehunut "light thunderstorm" piti minut hereilla aika tehokkaasti. Vastaavat myrakat pitavat minut varmasti poissa veneestakin.

Leikkasin S:n hiukset tiistaina. Ihan nain ensikertalaiseksi (jos buzz cuteja ei lasketa) onnistuin yllattavan hyvin, eika paata tarvinnut ajella. Se oli nimittain se varasuunnitelma, jos mokaisin pahasti. Pitanee laittaa ennen/jalkeen-kuvia jossain vaiheessa todisteeksi kaikille epailijoille. Leikkasin sormeenkin vain kerran!

Viikonloput hupenevat hurjaa vauhtia. Tama Memorial Day -viikonloppu siis vietetaan luonnonhelmassa. Seuraava viikonloppu on viela avoin, vaikka vaihtoehtoja menemisille ja tekemisille on lukuisia, mm. kaverin siskon haissa baarimikkoina toimiminen. Viimeinen viikonloppu menee taas ulkoilmassa, joella kelluen kaveriporukan mukana. Suunnitelmissa oli viela jossain vaiheessa road trip, ainakin nyt sinne Chicagoon tai Dallasiin oleskelulupa-asioiden merkeissa, mutta S:n tarvitseekin sahkopostitietojen perusteella vain lahettaa paperit ja passi viranomaisille. Taitaa autoilu jaada siis talla kertaa valiin.

Tajusinpa tuossa, etta tama saattaa olla viimeinen reissu rapakon talle puolen pitkaan aikaan, siis jos S saa oleskeluluvan ja tulee syyskuussa asutelemaan Suomeen kahdeksi vuodeksi. Ei haittaa ollenkaan. Nyt jo ahdistaa ajatus lentokoneista ja varsinkin lentokentista. Sehan on totta, etta tallaisessa suhteessa pitaa molemmissa aikaa jonkin verran viettaa, jos meinaa nahda. Ja myohemminkin, jos ja kun asutaan yhdessa, sita haluaa vierailla kotona, vaikka toinen koti vieraassa maassa olisikin.

Haha, ei pitaisi vinkua. Muutama vuosi sitten en olisi edes uskonut, etta paasen taalla koskaan kaymaan, varsinkaan monta kertaa vuodessa. Nyt paasen nakemaan maailmaa ja vielapa viettamaan aikaa aika mahtavan ihmisen kanssa.

Ei paha.

keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Makaronilaatikkoa BBQ-kastikkeella

Kun barbecueta ja hampurilaisia rakastava kansasilainen ja kalakukolla kasvanut savolainen laitetaan saman katon alle, syntyy kulinaristinen sekametelisoppa. Silmät ruokalautasen kokoisina olen katsonut, kun mies läträä tulista barbecuekastiketta makaronilaatikon päälle tai kuorruttaa riisipuuronsa fariinisokerilla, ja mies taas ihmettelee pohjatonta juureshimoani, eikä ymmärrä ollenkaan, että miksi kukaan haluaisi laittaa tonnikalaa pizzan päälle.

Kasvoin kodissa, jossa syötiin todella monipuolista ruokaa. Maut ympäri maailmaa tulivat tutuksi, mutta paljon meillä syötiin sitä ihan suomalaista peruspöperöäkin. Pottuja, puuroa, pullaa. Täällä kaukana noista arkisista aterioista on tullut lohturuokaa. Kun koti-ikävä iskee, reilussa määrässä voita paistetut letut vievät mielen mummon keittiöön ja aikaan huolettomaan.

On melko hankala sanoa, millaista amerikkalainen ruoka on. Vaikka ensimmäisenä mieleen tulee toki helposti hampurilaiset ja roskaruoka, tuoreita aineksia täällä on saatavilla ympäri vuoden, ja amerikkalainen keittiö on saanut vaikutteita maahanmuuttajien lähtömaista. Erilaisia etnisiä ryhmittymiä on paljon, ja se näkyy ravintola- ja raaka-ainetarjonnassa. Kansas Cityssä voisi varmaan syödä kuukauden jokainen päivä eri "maassa" - on italialaista (ja "italialaista"), meksikolaista, kiinalaista, korealaista, japanilaista, skandinaavista, kreikkalaista, intialaista, etiopialaista...

Miehen lapsuudessa syötiin varmasti aika amerikkalaisittain, noin keskimäärin. Arkiruoka oli sekoitus pastaa, riisiä, possua, kanaa, nautaa, maissia, parsakaalia. Hampurilaisia ja ranskalaisiakin, silloin tällöin. Barbecueta. Suomessa ollessa Scotty kaipasi tulisia wings- ja BBQ-kastikkeita sekä chipotle-Tabascoa (joita kaikkia sieltä nykyisin saa), ja meillä kokkailtiin usein meksikolaista ruokaa. Mäkkärillä ei käyty koskaan koti-ikävän vuoksi.

Näistä asetelmista meidän kotikeittiön reseptikirjaa on sitten rakenneltu. Ennen melkoisen nirsosta syömämiehestäni on tullut aikamoinen kulinaristi ja vallan mainio kokki, jonka harteille jätän lähes poikkeuksetta mm. grillaamisen ja savustamisen. Minä hoidan leipomiset, mutta muuten tehdään paljon yhdessä. Sovelletaan, kokeillaan, maistellaan, herkutellaan.

Mozzarella-lihapullasubi.
Sämpylät, lihapullat ja marinarakastike syntyivät meidän keittiössä.

Olen tuputtanut lapsille ruisleipää, riisipuuroa, pinaattilettuja ja perunavelliä - ehkä enemmän sen vuoksi, että itse pidän niistä, kuin että kokisin niin kovin tärkeäksi, että pienet amerikkalaissuomalaiseni kasvaisivat samoilla eväillä kuin minä. Ihan yhtä arvokkaita makumuistoja tulee miehen puolelta, mutta erityisesti näistä meidän omista kansasilaissavolaisista fuusioista. Enpä loukkaannu, jos lapsukaisenikin haluavat makaronilaatikkonsa BBQ-kastikkeella ketsupin sijaan.

Pekoniparsa grillimestaria odottamassa.

Vartaat grillistä jo tulleena.

Ruokamieltymyksemme ovat menneet koko ajan tulisempaan ja tulisempaan suuntaan. Scotty nyt on lurautellut Tabascoa ruokiinsa jo iät ja ajat, mutta meikäläisenkin suu kestää kapsaisiiniä jo melko hyvin. Yksi ehdottomista arkiruokasuosikeista onkin tulinen jalapeno-kanakeitto, kuten myös burritot, quesadillat ja chili con carne. Joiden päälle tiputellaan toki vielä sitä Tabascoa.

Tänään meillä muuten syödään spagettia ja ruskeaa jauhelihakastiketta. Miehen toiveesta. Miehen, joka sirottelee tämänkin arkiruoan päälle kuivattuja chililastuja (crushed red pepper/red pepper flakes), koska no pain, no gain, tai jotain sinne päin.

perjantai 20. toukokuuta 2016

Perinneperjantai: Baseballia ja beer pongia

Pari juttua. Royalsien peleissä käy nykyisin enemmän kuin kourallinen ihmisiä, ja "aikaisin Emporiasta Kansas Cityyn lähteminen" tarkoittaa puolenpäivän sijaan aamukahdeksaa.

Koska olin reissussa nelisen viikkoa, ehdimme elää ihan normaalia arkea. Tai niin normaalia, kuin se nyt kaukosuhteessa voi olla. Scotty kävi töissä, ja minä yritin lukea päivisin pääsykokeisiin siinä kovin hyvin onnistumatta. Pidemmän yhdessäolon vuoksi ei tarvinnut keuhkota jokaisesta minuutista, eikä pelätä lähtöä, ainakaan akuutisti.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Torstai 14.5.2008 klo 16:30

Let's Go Royals!

Kavin tuossa asken vahan Keskilannen auringon hellittavana. Meinasin eilen jo valittaa, miten vuosi sitten oli paljon lampimampaa, ja nyt vain satelee vetta ja tuulee. Okei okei, vuosi sitten oli lahemmas 30 astetta lamminta, nyt ei ihan siihen ylleta, mutta aurinko paistaa pilvettomalta taivaalta, lampotila on 24 astetta, eika tuulesta ole tietoakaan, joka on nailla leveyksilla aika harvinaista. Joten en valita.

Siitahan on kohta tasan vuodenpaivat, kun pakattiin Soilen kanssa laukut ja palattiin Suomeen. Ajateltiin kavaista S:n kanssa Emporiassa perjantaina, joka myos sattuu siis olemaan kotiinpaluun vuosipaiva. Nyt paasen sen kunniaksi palaamaan hetkeksi toiseen kotiin. Kyllapa se aika rientaa.

Eilen paasin ensimmaista kertaa elamassani baseball-peliin. Kansas City Royals vs. Detroit Tigers. Kotivoitto tuli, ja ymmarsin pelin loppuessa lajista paljon enemman kuin ennen pelin alkua. Jouduin myos selittamaan ihan pari kertaa suomalaisen ja amerikkalaisen pesapallon eroja. Kylla siina riitti uteliailla ihmettelemista. Juteltiin myos mm. glogista, kun ennestaan tuntemattomalla vierustoverillani oli kokemusta sen juomisesta.


Peli aluillansa ja lopuillansa.

Ei kai tassa sen kummempaa. Kohta taidan lahtea takaisin ulos istuskelemaan ja odottamaan S:n kotiutumista. Se sai eilen (taas) ylennyksen. Taitaisi olla pian aika kertoa lahtoaikeista, ennen kuin pistavat sen johtamaan koko puljua.

Illalla katsotaan taas, kestaako perheidylli jaakiekon vaikutukset.

Maanantai 19.5.2008 klo 16:46

On the Sunny Side of Life

Huh helletta. 29.9 astetta. Istuin reilun kaksi tuntia ulkona lukemassa paasykoekirjaa ja olen nyt ruskeampi kuin ikina. Saalittavaa, mutta totta.

Viikonloppuna riitti hulinaa. Perjantaina kaytiin Emporiassa tapaamassa tuttuja tarkoituksella ja sattumalta. Aloitettiin ilta meksikolaisella ruoalla ja margaritoilla. Jaettiin S:n kanssa vahan isompi kulhollinen jaahileista mansikkajuomaa.

Tuo isompi on meidän. Pienempi on keskikokoinen margarita.

Ilta sujui odotusten mukaisesti. Paastiin pelaamaan shuffle boardia ja biljardia, mika on aina mukavaa. Harrastettiin myos jonkin verran bar hoppingia ja tormattiin vanhoihin tuttuihin. Enimmakseen Beer:30:ssa, tietenkin.

Aamulla, tai no puolen paivan aikoihin, kavaistiin viela haukkaamassa Pyramid Pizzan antimia (Bonezeja, mmm...), ennen kuin piti lahtea takaisin Kansas Cityn suuntaan. Syyna aikaiseen lahtoon oli S:n kaverin valmistujaiset, joihin meidan piti ehtia. Ehdittiinkin melkein ajoissa. Vietiin lahjaksi 31,52 dollaria, pankin kirjekuoressa. Siita riitti riemua pitkaksi aikaa.

Eniten riemua taisi kuitenkin riittaa beer pongin takia. Meno oli kuitenkin yllattavan rauhallista ja leppoisaa.



Sunnuntaina nukuttiin ensin vahan kisavasymysta pois. Kisoista puheenollen, lauantaina piti tietysti kuunnella pronssiottelu, ennen kuin paastiin juhlimaan mitaan valmistujaisia. Ottelun jalkeen S viestitteli Suomeen kannykallani. Kyseli, joko siella ollaan valmiita hanen tuloaan varten. Takaisin tuli myonteinen vastaus.

Eilen kaytiin viela S:n vanhempien luona illallisella, kuten sunnuntaiperinteeseen kuuluu. Tata ennen S:n isa ehti laksyttaa poikansa puhelimessa sen vuoksi, ettei tama ollut soittanut aidilleen koko viikolla. He nakivat kylla tiistaina ja sahkopostiakin olivat lahetelleet, mutta se nyt ei vain ollut tarpeeksi. Eilen minut sitten velvoitettiin valvomaan sita, etta S nyt sitten muistaa soittaa talla viikolla.

Tallaista taalla. Mukavaa, onnellista yhdessaoloa. Tylsaa luettavaa, mutta oikein kivaa elettavaa. Onneksi lahto ei ole vielakaan lahella.

torstai 19. toukokuuta 2016

Ihan kybällä

Luvusta kymmenen on tullut viime aikoina maaginen. Pakkomielle. Saanen selittää.

Työtavoitteena tasaluvut

Minimityötuntimääräni on kymmenen per viikko (max. 29), ja sen täyttyminen on kummitellut mielessä erityisesti niinä viikkoina, kun töitä on ollut tarjolla vähänlaisesti, ja olen joutunut käytännössä päivystämään tietokoneella, jotta saisin kympin täyteen. Viime aikoina hommia on kuitenkin ollut ihan tehdä asti, ja koska saan päättää itse työaikani ja kuinka paljon/vähän teen akselilla 10-29 h, olen kurkotellut korkeuksiin ja tuplannut vaadittavat tunnit. Tällekin viikolle tunteja on kasassa jo 17,5, vaikka huomiota on pitänyt jakaa myös lapsille ja jääkiekolle (ihanaa, Leijonat, ihanaa!), ja veikkaanpa, että puristan vielä ne "puuttuvat" 2,5 tunteroista huomenna. Kympit paukkumaan!

Jaksamista juoksulenkille

Facebook muistutteli eilen minua siitä, kun hiprakkapäissäni uhosin juoksevani kymmenen kilometriä ennen kuin täytän kolmekymmentä. Ja senhän tein. Vaikka juoksukunto ei ole vielä ihan entisellään raskauden laiskottelun jälkeen, niin edistystä on tapahtunut, ja vitonen menee jälleen verrattain helposti. Hölkkäsinpä viime viikolla 6,5 km, ja olo oli lenkin jälkeen niin hyvä, että mieleen hiipi varovainen ajatus kymppikuntoon tähtäämisestä, vaikka siitä taidetaankin olla vielä aika kaukana. Koska en kerralla sitä vielä pysty ainakaan täysin tajuissani juoksemaan, tyydyn tällä hetkellä siihen, että reippailen viikossa vähintään yhden vitosen, ja jos elämä sallii, kaksi, eli yhteensä kymmenen kilometriä.

Kannustava kahle

Ostin talvella Scottylle synttärilahjaksi aktiivisuusrannekkeen, ja koska rakastan antaa lahjoja, tilasin sellaisen silloin itsellenikin. Odotin meidän joko kyllästyvän koko vempeleeseen nopeasti tai ottavan homman tosissaan, ja jälkimmäinen uhka ja mahdollisuus toteutui. Meidät löytääkin nykyisin usein humppaamasta olohuonetta edestakaisin, koska päivän tavoiteaskelmäärä ei ole täynnä. Ja se tavoite? 10 000 askelta. Päivittäisen kymppitonnin ansiosta olo on parempi ja persaus ehkä hitusen kiinteämpi, mutta ihan parastahan tässä on se, että minulla on pidempi tavoiteputki päällä kuin Scottylla, joten en todellakaan voi jättää päivän askelia ravaamatta, ettei 41 päivän putkeni vain katkea.

Tuo piikki? Sehän on Rockfest ja 21 712 askelta, joista osa saattaa olla tanssisellaisia. Tänään pitää tepastella vielä 7 700 askeleen verran.

Kun pään päällä pilven lailla väijyvät kympit on saatu pois päivä- tai viikkojärjestyksestä, olo on mitä mainioin. Vaikka en varsinaisesti ennenkään ole istuskellut täysin tyhjänpanttina, nyt tuntuu, että olen tehnyt jotain, saanut jotain aikaiseksi. Auttanut laskujen maksamisessa (tai mahdollistanut uuden telkkarin ostamisen rikkoutuneen tilalle banaaninostoreissulla). Kohottanut kuntoa ja vireystasoa.

Vaikka kotiäiteys on tärkeää ja vaativaa hommaa, sen saavutuksia ei voi mitata millään pikaisella mittarilla. Niistä hedelmistä nautitaan (toivottavasti!) myöhemmin. Senpä takia onkin ollut aika hienoa pystyä lyömään pöytään ihan konkreettisia numeroita ja taputella itseään olkapäälle. Antaa itselleen kympin kustakin kympistä.

perjantai 13. toukokuuta 2016

Perinneperjantai: Kevättä rinnassa ja Kansas Cityssä

Toukokuussa lensin viimeistä kertaa moikkaamaan Scottya Atlantin toiselle puolelle. Pääsin melkein heti ristikuulusteluun miehen Suomeen muuttoon liittyen ja taisin saada tulevilta appivanhemmilta siunauksen suunnitelmillemme. Harmittelin, etten sinäkään vuonna pystynyt seuraamaan jääkiekon MM-kisoja kunnolla ja kuuntelin, kun amerikkalainen poikaystäväni yritti laulaa Viikatetta.

Tottuminen siihen kaukosuhteen toisenlaiseen arkeen oli nopeaa.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Keskiviikko 7.5.2008 klo 09:30

In His Arms

Saavuin perille eilen kymmenen jalkeen paikallista aikaa. Illalla. Takana oli noin puolitoista vuorokautta bussissa, lentokentilla ja -koneissa istumista, edessa viisi viikkoa S:n kanssa.

Matkan aikana jannitin, kuten asiaan kuuluu, paasenko maahan. Mitaan varsinaista syytahan viranomaisilla ei olisi minun reissuani estaa, mutta aina sita nakojaan pelkaa. Turhaan. Passintarkastajaneiti kyseli kiperia kysymyksia, mutta oli muuten yllattavan mukava. Sanoipa viela: "You have no accent whatsoever."

Noin tunnin paasta kuulin samaisen lauseen uudestaan, eri suusta kyllakin. Joku tarkeannakoinen liikemies alkoi jutella minulle, kun selasin paasykoemateriaalia hanta vastapaata. Juteltiin Suomesta ja matkustamisesta. Jalkimmaisesta hanella oli paljon kokemusta. Ennen koneeseen nousua tama chicagolainen liikemies kaivoi salkustaan kayntikortin ja kirjoitti sen taakse henkilokohtaisen puhelinnumeronsa. "Give me a call if you're ever in Chicago. I can be your tourguide." Kortin etupuolella luki "Vice President, Chief Information Officer, Asia-Pasific, Middle East & Africa. McDonald's."

Sen jalkeen odottelin viela muutaman tunnin Kansas Cityn lentoa. Viimeisessa koneessa nukkuminen ei enaa onnistunut, vatsassa liiteli melkoinen parvi perhosia. Kone oli vahan etuajassa, ja jannitin sita, ehtiiko S vastaan. Viimeksi ei ehtinyt, kun kone oli niin paljon etuajassa.

Talla kertaa ehti. Molempien kasvoille levisi melkoinen hymy, kun nahtiin toisemme. Napattiin matkatavarat mukaan ja lahdettiin "kotiin". Matkalla pidettiin kadesta kiinni ja kuunneltiin Viikatteen cd:ta, jonka velipoikani antoi S:lle syntymapaivalahjaksi. Oli ehka hauskinta ikina kuunnella, kun S lauloi biisien mukana. Suomeksi. "Tunnemmeko tulen? Tunnemmeko enaa? Kuulemmeko sen kohinan?"

Niin. Taalla ollaan. Eilen tuntui, etta viime kerrasta on ikuisuus. Nyt tuntuu, kuin en koskaan olisi lahtenytkaan.

Maanantai 12.5.2008 11:20

Hyvin menee, mutta menköön

Kaytiin eilen aitienpaivaillallisella S:n vanhempien luona. Vein itse sankarille tuliaisiksi Lumenen meikkikynan; oli tykannyt edellisesta niin paljon, etta halusi nyt mustan kaveriksi ruskean. Oli leppoisa tunnelma.

Jostain kumman syysta keskustelu ajautui S:n Suomi-suunnitelmiin. Isa vaikutti aika karttyiselta ja aiti vaisulta. Olivat huolissaan siita, jaksanko katsella S:aa kahden vuoden ajan heittamatta sita pihalle asunnosta. Veikkasivat, etta S:lla tulee olemaan vaikeuksia opiskelijaelamaan totuttelussa.

Keskustelun tyyli kuitenkin muuttui pian. S:n isa sanoi, etta he ovat aina pitaneet minusta. Sanoipa viela, etta olen fiksu nuori nainen, ja vaikkeivat olisi uskoneet, etta S lahtee jonkin tyton perassa ulkomaille, tai ylipaansa mihinkaan, niin ovat tyytyvaisia, etta S on loytanyt minut. S:n vanhemmille teki varmasti ihan hyvaa jutella asiasta meidan molempien kanssa. Minulle koko jutusta tuli paljon todellisempi. Oli vahan sellainen olo, etta olen varastamassa heidan pikkupoikansa.

Kun olimme lahdossa, oli perinteisten halausten paikka. S:n isa kuiskasi korvaani, etta he luottavat S:n minun huostaani. Tuntui aika mukavalta. Olin jo valmiiksi ihan pahkinoina, kun S oli juuri hetkea aikaisemmin sanonut vanhemmilleen, etta eikohan me yhdessa viihdyta; se tykkaa minusta niin paljon, ettei aio antaa minun heittaa sita pihalle.

Ennen S:n vanhempien luo ajamista kuuntelimme vahan MM-jaakiekkoa (emme katsoneet, koska #&$@n amerikkalainen kisojen yksinoikeudet ostanut nettisivusto, jolta oikein ostin kuukaudeksi katseluoikeudet, herjasi jotain ongelmaa, jonka vuoksi jouduin soittamaan kyseiseen puljuun, eika ongelma korjautunut silloinkaan PRKL!). Tai siis mina kuuntelin, S ei oikein ymmartanyt Radio Suomen selostusta. Perheriidoilta valtyttiin, vaikka S vaittikin suomalaisia huijareiksi. Ruotsalainen videotuomari kai se huijari oli. Kiitos tack, ei kai siina.

Kun ollaan kerran edetty (?) tapahtumissa takaperin, niin jatketaanpa samalla linjalla. Perjantai- ja lauantai-illat vietettiin S:n kaverin seurassa (Soile, se haluaa, etta tulet kaymaan). Kaytiin katsomassa sen softball-pelia perjantaina ja vahan latkimassa itsekin palloa. Lauantaina kavaistiin kasinolla, ja S palasi voittajana kotiin. Itsehan halusin vain katsoa vieresta, kun jakajan David Cookiksi ristima poikaystavani kasvatti pelimerkkikasaansa.

Viime viikko meni toisiamme, pikkukoiraa ja kissoja rapsutellessa. Vietettiin aika paljon aikaa ulkosalla, kun oli ihan kohtalaiset kelit. Viikonloppunahan vahan sateli vetta ja tuuli niin, etta hiukset meinasi lahtea paasta. Tornadot onneksi pysyttelivat viela tuolla etelammassa.

Hyvin on mennyt, ei voi muuta sanoa. Ei olla edes tapeltu, kertaakaan. Ei silla, etta muutenkaan joka paiva toisillemme rahistaisi, mutta ollaan tassa kuitenkin jo melkein viikko tuijotettu toistemme naamoja lahes vuorokaudet lapeensa, eika ole tarvinnut nahistella mistaan. Ei edes eilen, vaikka pihisin ja puhisin ihan tunteella, koska en paassyt katsomaan jaakiekkoa vielakaan, monen sahkopostin ja puhelun jalkeen. Toivottavasti tama naureskelu ja hymistely jatkuu tasta eteenkin pain, viela neljan viikon (!!!) ajan.

Tassa viela pienta koirapainotteista kuvakollaasia ensimmaiselta viikolta.


Aika vehreää etupihalla jo.

 



Ireland pussailemassa ja istumassa.

Ireland opettelee.

P.S. Hyvaa aitienpaivaa viela tatakin kautta!

P.P.S. Kylla S on paljon natimpi kuin David Cook. Mun mielest ainakin.

torstai 12. toukokuuta 2016

Ensimmäisen maailman ongelmia

Huhhuh. Tällä viikolla on kyllä ollut niin kiitettävästi hulinaa ja päänvaivaa, ettei blogille ole oikein jäänyt aikaa. Tai millekään muullekaan mukavalle. On ollut hermoja raastavaa jääkiekkoa (luonnollisesti!), töitä, takiaismaisia ja kitiseviä lapsia, rikkoutunutta televisiota, korjaajan vain puoliksi korjaamaa kastelujärjestelmää, uuden auton (kallista) rekisteröimistä, melko viimetingassa peruuntunutta lastenhoitajaa lauantain festareita varten ja ihan vain yleistä, rehellistä ketutusta. 

Onneksi Leijonat ovat hoitaneet hommansa melkoisen mallikkaasti. Erityisesti USA-pelissä, jota varten tämäkin paita tuli tekaistua.

Yritän tässä lasten kappaleiksi räjäyttämässä olohuoneessa istuessani muistuttaa itseäni kuitenkin siitä, että joka ikinen ongelmani menee kategoriaan #firstworldproblems. Mökötän talossa, jonka avaimet saimme kouraamme tasan viisi vuotta sitten. Pitkän työpäivän tehnyt insinöörimieheni kömpii juuri takapihalla kyynärpäitä myöden mudassa yrittäen korjata viime vuonna aidanrakentajien rikkomaa kastelujärjestelmäputkea. Siihen verrattuna tämä lastenhoito on aika helppoa - ainakin fyysisesti. Meillä on edelleen kaksi ihan täysin toimivaa televisiota, vaikka en nyt pystykään katsomaan kellarissa Netflixistä sarjoja juoksumatolla juostessani. Ihan sama; ulkona on varsin hyvät lenkkikelit, ja vaihtuvat maisemat ja raitis ilma päihittävät ruudun tuijottamisen. Uuden auton rekisteröinti oli kallista, koska auto on uusi (ja moninkertaisesti turvallisempi ja luotettavampi kuin edeltäjänsä). Aikoja sitten sovittu lastenhoitaja joutui perumaan tulonsa sairauden vuoksi, mutta perhe ja ystävät ottivat kopin, ja homma näyttää järjestyvän. Me pääsemme kuuntelemaan rokkia koko päiväksi.

Aika pieniä ja typeriä ongelmia, kun tarkemmin ajattelee. Toivottavasti ensi viikolla kevätaurinko paistaa taas tuohon pääkoppaani majoittuneeseen risukasaankin, ja löydän aikaa ja energiaa kirjoittaa vähän iloisemman blogimerkinnän.

perjantai 6. toukokuuta 2016

Perinneperjantai: Lentävä kalakukko

Vapun jälkeen siirsin elämäni Vaasasta takaisin Savoon, jossa se seuraavat kaksi vuotta pysyttelisikin. Opiskelijaelämä oli virallisesti ohi, ja astetta aikuisempi taival oli aluillaan. Laskin viimeisiä päiviä tulevaan pitkään reissuun ja jälleennäkemiseen Scottyn kanssa ja jännitin MM-kisoja ja niiden yhdessä katsomista.

MM-kisoja ja niiden yhdessä katsomista jännitän edelleen, tänäkin päivänä.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Perjantai 2.5.2008 klo 01:05

Farewell to Vaasa

Erään aikakauden loppu. Se jäi nyt tähän, Vaasassa opiskelu. Kandiksi asti sitä itsensä jaksoi lukea (kirjoittaa), vaikka alanvaihdos on siintänyt silmissä jo reilun vuoden verran. Eipähän ole ihan niin luovuttajaolo, kun kuitenkin jotkut paperit kouraan saan.

Vaikka Vaasasta poistumisesta olin aikaisemmin intoillutkin, niin haikealta se lähteminen vain tuntui. Hyppäsin iltapäivällä viimeisine kantamuksineni junaan ja jätin Vaasan taakseni. Eilinen meni jo kavereita halaillessa ja hokiessa "kyllä me vielä nähdään". Tämä päivä oli rankempi. Piti sanoa heiheit tuolle kämppikselle, jonka kanssa ollaan reissattu ja asuttu jo melkein kaksi vuotta. Tietenkin nähdään vielä, mutta tuskinpa enää yhdessä asutaan tai ns. opiskellaan.

Vaasa näytti meille eilen parhaimmat puolensa. Huhtikuinen aurinko paistoi niin voimalla, että nyt kaulaani "koristaa" punainen kaulus. Tavattiin vielä eilen mahtavia ihmisiä, jotka piti sitten samantien hyvästellä. Jäi katkera, mutta kuitenkin enimmäkseen hyvä maku suuhun. Kiitos ja hyvästi, Vaasa.

Väkisin tykätty.

Tämä on myös uuden aikakauden alku. Vaasasta lähteminen tarkoittaa uusien mahdollisuuksien aukenemista. Lähitulevaisuus näyttää aika valoisalta: tiistaina lähden vähän reissuun, enkä tule ihan heti takaisin. Ja kun lopulta tulen takaisin, pääsen todennäköisesti puuhastelemaan S:n ja minun ensimmäisen yhteisen asunnon parissa, ellen nyt ihan sisustamaan niin ainakin etsimään meille sopivaa kotia. Ei pöllömpää.

"So when I get to Kuopio, are they going to roll out the red carpet for me? Cause it's not every day a man from the land of the free comes to town. Not to mention 'the home of the brave'." Näin sanoi S, 1.5.2008, klo 23:44. Jos jätetään huomiotta nuo yltiöisänmaalliset mutta kuitenkin erittäin itseironiset osiot, lainauksen alku kertoo mukavuuksista. When, ei if.

Sunnuntai 4.5.2008 klo 02:11

Ihanaa Leijonat/aurinko/S, ihanaa!

Ihana sää! Minä olen ruskettunut tänään. Makasin tuossa päivällä vajaan tunnin auringon hellittävänä. Kuuntelin musiikkia ja haaveilin siitä, mitä kolmen päivän päästä tapahtuu. Kolmen! Oli aika mahtavaa. Näin tuossa vapun alla aika monta halailevaa ja toisistaan tykkäävää pariskuntaa. Oli ihan hirveä ikävä S:ää. Onneksi kolmen päivän päästä pääsen taas olemaan osa halailevaa ja toisistaan tykkäävää pariskuntaa. Sanoinko jo, että nähdään S:n kanssa kolmen päivän päästä?

Ihana jääkiekko! Vaikka olen ehkä rauhoittunut viime vuosien aikana hieman (en esimerkiksi enää leikkele Savon Sanomista kaikkien SM-liigapelien tilastoja talteen), niin kyllä Leijona-joukkue sytyttää aina. Ihan aina. Viime vuonna ei paljon MM-lätkää tullut katsottua, kas kun amerikkalaiset eivät ymmärrä hyvän päälle (vaikka on niillä vissiin hyvä naismaku). Televisiosta ei näkynyt pelin peliä. Nettiyhteyskin pätki aika lahjakkaasti, joten edes sitä kautta kisoista perillä pysyminen oli vaikeaa. Gotta love Cable One. Finaalin "seurasin" niin, että äiti lähetti tekstiviestejä.

Samainen äiti oli tuossa aiemmin vähän sitä mieltä, ettei minun kannattaisi katsoa jääkiekkoa S:n seurassa. Minusta tulee kieltämättä melko äänekäs, hermostunut ja, hmm, liikehtiväinen (en ole ehkä ainoa, jolle niin Suomenmaassa näihin aikoihin käy). Saattaisin kuulemma karkoittaa S:n pois; normaalistihan olen niin herttainen ja rauhallinen. Not!

Ihana S! Se jaksaa joka päivä kertoa, miten paljon se tykkää. Monta kertaa, monella eri tavalla. Tänään se esimerkiksi sanoi, ettei välillä jaksa uskoa, että kaltaiseni tyttö suostui aikoinaan edes juttelemaan sille. Niin. S:llä lienee jotain itsetunto-ongelmia, tai sitten olen onnistunut sokaisemaan sen joillain taikakeinoilla ihan täysin. Love is blind, ja niin edelleen. Ehkä ei kannata kokeilla sitä kisakatsomon pystyttämistä S:n kanssa, ettei illuusio vain säry.

Tämän illuusion soisin kestävän pitkään, ikuisesti. Eikä se oikeasti mikään illuusio ole. Ollaan varmasti todistettu toistemme pahimmat aallonpohjat, silloin kun oli vielä vaikeaa. Jos siinä ei opi toista tuntemaan, niin ei sitten millään. Jos siitä ei ole säikähtänyt, niin tuskin televisiolle huutaminen ja räyhääminen ajaa toista karkuun.

Mutta vain tuskin.

torstai 5. toukokuuta 2016

Kun äiti ei jaksa

Erään tavallista raskaamman päivän jälkeen suustani livahti lause, jonka halusin nielaista takaisin heti sen sanottuani: "Haluaisin olla yhden päivän olematta äiti." En ollut löytänyt lahkeessa roikkuvan takiaisen, tavaroitaan joka paikkaan levittelevän uhmailijan ja jonkinlaista keskittymistä vaativien töiden lomassa yhtään sellaista hetkeä, että olisin päässyt niin kovasti tarvitsemaani suihkuun. Kaipasin sitä kuuluisaa omaa aikaa, jota en ollut saanut edes vessassa, jonne eräälläkin pikavisiitillä seurakseni työntyi kaksi lasta ja iso koira. Kun mies tuli töistä kotiin, vastassa oli aika monta kertaa päivän aikana räjähtänyt, ja sen näköinen, varjo vaimosta. "En jaksa."

Äitienpäiväviikolla nuo tuntemukset tuntuivat erityisen pahoilta. Minulla on kaksi ihanaa, veikeää, tervettä lasta, kaiken pitäisi olla oikein ruusuisesti, mutta välillä meidän kaikkien huonot päivät sattuvat samaan aikaan, ja silloin on äitipiru irti. Ruokimme toistemme pahaa oloa tiuskimalla, viskelemällä tavaroita, takertumalla täysillä niskavilloihin ja huutamalla korvaan. Mörrimöykky kasvaa kasvamistaan ja tekee hengitysilmasta tunkkaisen. Ne ovat niitä hetkiä, kun tekisi mieli sulkea silmät, työntää sormet korviin, lallattaa niin kovaan ääneen, että kaikenlainen muu älämölö jää oman pienen kuplan ulkopuolelle ja karata jonnekin baariin hiljaiseen, yksinäiseen soppeen.

Piehtaroituani vielä illankin omassa surkeudessani ja pyöriteltyäni silmiäni vähän jokaiselle, joka vaati huomiotani, istuin sohvalle ja vedin syvään henkeä. Katsoin lattialla telmiviä lapsiani ja tunsin jälleen onnenläikähdyksen. Menin halaamaan miestä, johon myöskin olin pahaa oloani ja väsymystäni purkanut. "Äiti and daddy are best friends again? Good!" Suupielet alkoivat uhmata väkisinkin taas painovoimaa ja kohota ylöspäin. Oli jälleen hyvä olla, ja kiitin miestä ja lapsia siitä, että olin saanut olla vähän aikaa ihan rehellisesti kelju. Ne samat tahmaiset pienet sormet, jotka olivat vain tunteja aiemmin rääkänneet hiustuppejani, tuntuivat niin hyvältä ihoani vasten, äidin ympärille kietoutuen.

On ollut kielmättä haastavaa yrittää sovittaa yhteen töitä ja lapsia, jotka ovat vaihtelevalla tasolla hakemassa itsenäisyyttään, mutta samalla ripustautuvat minuun kiinni. Usein kirjaimellisesti. Pienempi viäräleuka rakentaa omaa identiteettiään minusta irrallisena olentona ja hänellä on tasan kaksi olomuotoa: pakko olla sylissä tai konttaa täysillä karkuun tekemään tihuja.


Normaalisti erinomaisesti ja yöt täysin läpeensä nukkuva, helposti uinahtava pieni mies on alkanut taistella keskellä yötä unta vastaan. Fight the man, you know. Väsyneen lapsen väsynyt parku raastaa hermoja ja korvia, mutta onneksi miehen kanssa vuorovedoin siitäkin on selvitty. Kofeiini on keksitty, eikä näitä huonounisia öitä ole kuin kerran, pari viikossa, jos sitäkään - ja meillä on kahdeksan kuukauden ikäinen vauva. Pitäisi siis ehkä keskittyä iloitsemaan niistä erinomaisista öistä, sillä ne eivät taida olla mikään itsestäänselvyys.


Isosisko on jo niin iso. Itsenäinen ja -päinen. Lempeä, utelias - joskus liiankin. Kertoo hyviä tarinoita, on tahattoman sarkastinen ja odottaa innolla jalkapalloharrastuksensa alkamista. Pikku-Litti, joka kertoi puolustajana aikoinaan pelanneelle ja kyseistä pelipaikkaa kehuneelle isälleen aikovansa pelata jalkapalloa, ei puolustusta. Ikään kuuluvat rajojen koettelut ottavat joskus ihan urakalla aivoon, mutta onneksi rajoja ei vielä toistaiseksi ole ylitetty kovin pahasti, ja valmiiksi niin kovin lyhyttä pinnaa on jäänyt jonkin verran jäljelle teini-ikääkin varten.


Kun hermot sitten joskus ovat äärirajoilla, ja äänestäni alkaa kuulua turhautuminen, neiti on keksinyt ehkäpä parhaan mahdollisen tavan tukahduttaa orastava konflikti. Eipä sitä oikeastaan voi olla kovin vihainen, kun räjähdysalttiilla hetkellä melkein neljävuotiaan suusta kuuluu hyvin lempeä, mutta samalla hieman pirullinenkin "I like you, äiti".


Aika veli- ja siskokultia, joille olen (useimpina päivinä!) varsin mielelläni äiti, vaikkakaan en aina paras mahdollinen.