Trick or Treat, Smell My Feet

Täällä juhlitaan tänään Halloweenia. Viime vuonna karkkeilu jäi meiltä kokonaan väliin, sillä oltiin keppostelemassa Chiefsien pelissä. Vaikka meillä onkin vielä viimevuotisia namusia jossain kaapin perukoilla, niin käytiin hakemassa Walmartista semmoinen karkkiarsenaali, että luulisi riittävän tämän naapuruston lapsille. Todennäköistä on, ensi vuonna meillä on taas vuosikertakarkkia.

Onneksi täällä ei ymmärretä hyvän karkin päälle, eikä kaupasta saa jättisäkkejä (tai edes pikkupussukoita) salmiakkia. Voisi olla, että lapsukaisille ei jäisi mitään herkuteltavaa, kun tämä täti vetelisi napit omaan naamaan. Suklaista ja ällömakeista sokeripommeista luovun mielelläni, ihan ilman taistoa!

Kaiverrettiin eilen parit kurpitsatkin. Tässä minun.

Ja tässä S:n.

Salmiakista puheen ollen, joulumatka Suomeen alkaa kutitella mahanpohjassa jo aika lailla! Eilen meidän lemmikkivahtiongelmaan tuli vielä maailman paras ratkaisu, kun hyvä ystävä lupautui asustelemaan meillä reissun ajan. Usvan hoitopaikka ja kissojen ja rottien ruokinta ehtikin jo valvottaa minua muutamana yönä, mutta nytpä ei enää tarvitse huolehtia. Usva saa olla kotona kissapoliisina.

Aah, nyt voin keskittyä haaveilemaan hyvästä seurasta ja ruoasta! Ja odottamaan kauhulla Atlantin ylitystä vääntelehtivän vauvan kanssa.

Neljä kärpästä yhdellä iskulla

Oon niin nolo. Tajusin, että olen luvannut tai ainakin puoliksi myöntynyt vastaamaan (ainakin) neljään (4) blogihaasteeseen. Niin, noloa tästä tekee tietysti se, etten ole pistänyt tikkua ristiin, ja vanhin haaste on jo reilun vuoden takaa.

Hehe.

*****

Eka haaste tuli finn for lifelta. Tehtävänä oli paljastaa käsilaukun sisältö.

• Avaimet jättimäisen poroperän kera
• Purkkaa
• Pelikortit (wtf?)
• Lompsa
• Kynä
• Kindle
• Vauvan sukat

Mitään älytöntä kuittiviidakkoa sieltä ei löytynyt syystä että olen kotona, koko ajan. Jos lähden ulos, nappaan yleensä mukaan vaippakassin. Muodikasta, eikö totta.

*****

Toinen haaste napsahti Sugarilta ja heti perään Maubellalta. Tällä kertaa tehtävänä oli listata viisi lukemaani blogia, joilla on alle 200 lukijaa. Olen tainnut ennenkin mainita vanhoja tuttuja suosikkeja, joten tässäpä viisi vähän uudempaa tuttavuutta:

• Only For The Weak. Kirjoittaja on vanha (ikäloppu!) tuttu Bemary, mutta blogi on vähän uudempaa kamaa. Tykkään, tästäkin!
• gravid - raskaana. Lydaksella on melkein samanikäinen lapsukainen kuin meikäläisellä. Näppärää sanailua ja hyviä havaintoja uudesta vauva-arjesta.
• Palmun alta. Tämänkin linkin takaa löytyy Potun ikätoveri, sekä Kalifornian elämänmenosta mielenkiintoisesti kirjoitteleva äiti.
• Eternal Sunshine. Lisää ulkosuomalaisuutta! Kauniita kuvia San Diegon menosta.
• Onnenpäivä. Kadehdittavaa liikuntaintoa ja itsekuria. Lisää Kaliforniaa.

*****

Kolmas nakki lennähti Kansasiin Georgiasta.

1. The person nominated must share 11 facts about themselves.

2. The person nominated must answer the questions the tagger (the person who nominated them) set for them.

3. The person nominated must choose 11 people to tag (nominate) and create 11 questions for them to answer.

Then they must go to their pages and let them know they were nominated! There are no tag backs!

11 faktaa:

1. Pelkään korkeita paikkoja, korkeita rakennelmia, kuten siltoja ja radiomastoja, varsinkin pimeällä, ja laivojen pohjia.

2. Olen naurattanut vauvaa viime aikoina laulamalla ja tanssimalla Gangnam Stylea. Olen vahingossa alkanut pitää siitä.

3. Muuten olen melkoinen rokkenrolliolli.

4. Näen joka vuosi unia painajaismaisesta jouluaattoaamusta, johon herään tajuamalla, ettei minulla ole yhtään lahjaa kenellekään. Tänä(kään) vuonna tuo ei tule käymään toteen, sillä nappasin tänään Amazonista mukaan jo kolme lahjaa!

5. Toinen vakiopainajainen on purkan hampaisiin tarttuminen.

6. En ole värjännyt hiuksia reilusti yli vuoteen, ja nyt ahdistaa. Tekisi mieli värjätä, mutta kun olen ollut näin pitkään värjäämättä... Sitä paitsi tämä strawberry blond on entiselle tummatukalle uusi tuttavuus!

7. Vihaan, vihaan kynsien leikkaamista, mutten myöskään pidä pitkistä kynsistä.

8. Olen kehittänyt itselleni Cherry Coke Zero -addiktion, vaikken edes pidä kokiksesta. Pistin tänään itseni katkolle.

9. Olen viherpeukalon vastakohta. Onkin ihme, että minulla on tällä hetkellä 9 elossa olevaa sisäkasvia. Ulkona olevat tosin tapoin kesän aikana.

10. Puhun meidän lemmikeille englantia, mutta Potulle suomea. Öh.

11. Pukeuduin viikonlopun Halloween-bileissä Matt Casseliksi, meidän penkitetyksi pelinrakentajaksi. 

11 kysymystä:

1. Mikä on paras ruoka uudessa kotimaassasi?
Buffalo wings!
2. Minkä paikallisen nähtävyyden kävit viimeksi katsastamassa?
Hmm, enpä muista mitään yksittäistä nähtävyyttä. Indianapolikseen tuli tutustuttua noin kaupunkina.
3. Kuinka paljon muuttotavaraa otit aikoinaan mukaan Suomesta?
Kaksi matkalaukkua, käsimatkatavaran ja kissat.
4. Mitä otat Suomen-lomilla mukaan takaisin ulkomaille vietäväksi?
Salmiakkia ja Estrellan dippijauhetta.
5. Entä mitä tuot tuliaisiksi ystäville ja sukulaisille Suomeen?
Erinäisiä kastikkeita (wings, barbecue, ranch).
6. Jos joskus muuttaisit toiseen maahan, mitä luulet eniten kaipaavasi nykyisestä kotimaastasi?
Olettaen, että saisin tuon miehenpuolikkaan mukaan, niin sitten varmaan ystäviä, Ja wingsejä.
7. Nimeä yksi paikka, jossa "pitäisi käydä kun täällä päin maailmaa ollaan", mutta jossa et ole vielä käynyt.
Grand Canyon.
8. Miten tutustuit parhaaseen paikalliseen kaveriisi?
S:n baarissa. Jos S:a ei lasketa, niin sitten S:n kautta. Baarissa.
9. Milloin viimeksi tunsit itsesi ulkomaalaiseksi?
Seuratessani paikallisia vaaliväittelyitä voimatta itse äänestää.
10. Entä milloin viimeksi tunsit itsesi hyvin integroituneeksi maahanmuuttajaksi?
Tjaa. Varmaan kaverin häissä, joissa minulta kysyttiin, olenko kotoisin Kansasista.
11. Missä maassa haluaisit viettää eläkepäiväsi?
Varmaankin täällä. Osavaltiota saattaisin vaihtaa, mutta kassellaan nyt. :)

Koska en nyt haasta ketään, ja koska S tuli kotiin ja keskeytti minun ajantappamisen, niin jätän kysymykset keksimättä.

Huh, pöytä on puhdas!

Vieterivauva

Meillä on nyt opittu uusi taito. Ei riitä, että mahalleen käännytään kerran tai pari päivässä, ehei! Se on jatkuvaa treeniä se. Sunnuntaina todistettiin ensimmäinen kokonainen pyörähdys ilman typerää alle jäävää käsivartta. Maanantaina laitoin S:lle innoissani viestin, jossa kehuin Potun kääntyneen taas. Tästä päästään sitten eiliseen.

Eilen oltiin jo siinä pisteessä, että tätä uutta ihmeellistä taitoa piti esitellä koko ajan. Sängyssä, hoitopöydällä, lattialla - jopa sylissä kokeiltiin! S:lle lähti taas viestejä, mutta sävy oli hieman erilainen. Neiti ei voinut olla selällään yhtään, ja mahallaan meni sitten hermot, joten sain olla kääntämässä pikkuvieteriä takaisin lähtöasentoon koko päivän (jo melkein pari kuukautta sitten opittu selälleen kiepsahtaminen on näköjään vaipunut autuaasti unholaan). Tämän lisäksi hermoja kiristi vaipanvaihto, joka on kiemurtelevalle vauvalle suoritettuna aika raivostuttava extreme-laji. Tästä kaikesta vääntelystä väsynyt vauva oli liian väsynyt ottaakseen kunnon päikkärit, joten känkkäränkkäilyksi meni, meiltä molemmilta.

No, kyllähän tuo välillä onneksi naurattikin. Että pitää olla itsepäinen pieni ihminen! Keneenköhän lie tullut... Yöllä huvitus ja ärsytys vaihtuivat huoleksi, sillä sängystä löytyi kerta toisensa jälkeen mahallaan sikiunessa koriseva vauva. Pikkuisen tukkoinen nenä varmasti lisäsi tuhinaefektiä, mutta säikäytti se silti niin paljon, että ravasin naapurihuoneessa kääntämässä Potun turvallisempaan asentoon sen seitsemän kertaa, ja noiden kertojen välissä vielä tarkistamassa, onko nenä kiinni patjassa.

Viideltä havahduin nälkäitkuun, joka sekin suoritettiin, yllätys yllätys, mahallaan. Vaihdoin vaipan käärmeelle, annoin apetta, ja pistin unisen otuksen takaisin sänkyyn. Unetpa loppuivat siihen paikkaan, kun tuhma äiti yritti asetella esteitä Suurelle Kääntyjälle. Alkoi semmoinen huuto, että isikin heräsi. Ei auttanut sylittely, kylkiasentokompromissi, eikä enää edes vapaavalintainen nukkuma-asento. Parin tunnin katkounien jälkeen huumorintaju oli melko lopussa. Onneksi Nukkumatti tuli kuin tulikin lopulta apuun.

Tällä hetkellä tuolla leikkimatolla ähisee motivoitunut mahaetenijä. Polvet etsiytyvät mahan alle ja pylly on jatkuvasti pystyssä. Navan ympäri meidän kompassi pyörii jo. En taida olla ihan valmis, henkisesti enkä fyysisesti, liikkuvaan naperoon. Jatkuva vahdittava tuo on jo nyt, päivällä ja yöllä. Pitäisi kai vain olla luottavaisempi ja antaa neidin nukkua mahallaan, jos se niin kovasti kerran viehättää, mutta kyllä minua pelottaa. Taidan tykätä liikaa (tarpeeksi).

Respektiä muuten koliikkivauvojen vanhemmille! Miten te jaksatte? Minä olen jo yhden huonosti nukutun yön jäljiltä ihan kamala hirviö.

Nettifilkat

Mikä on kotiäidin paras kaveri?

Meikkipussi?

Ei, ei todellakaan.

Imuri?

HAHAHAHAHAHAHAHAHAHA!

Joo, ei.

Netflix?

Kolmas arvaus toden sanoo!

Netflix-nettitelkkaripalvelu on ollut aika pop tässä viime aikoina. Eilen katsoin Asema 62:n (Rescue Me) vikan jakson samalla, kun leikitin vauvaa. Tänä aamuna nappasin läppärin mukaan keittiöön ja pesin tiskit Aliaksen neljännen tuotantokauden pyöriessä taustalla.

Joo, löytyisi Netflixin tarjonnasta vähän sivistävämpääkin tavaraa, mutta tiskaaminen on paljon viihdyttävämpää draaman ja komedian kuin dokumenttien parissa. On mukava kuunnella aikuista keskustelua, vaikkakin käsikirjoitettua, kun omat päivän keskustelut ovat aika yksipuolisia ja koostuvat lähinnä sanoista moimoimoimoimoimoi ja haisupylly.

Tulevaisuudessa voin hyödyntää videopalvelua myös lapsenlikkana. Sesame Street, täältä tullaan!

Netflix on näköjään rantautunut Suomeenkin. On jännä nähdä, miten hyvin se siellä menestyy. Rantautumisesta puheen ollen (mikä aasinsilta!), me saadaan tänne Ikea, ihan meidän vanhan asunnon naapuriin! Tällä hetkellä lähimmät ruotsalaispalatsit löytyvät Illinois'sta, Texasista ja Minnesotasta, ja lähinkin noista on yli 700 kilometrin päässä. Parin vuoden päästä pääsen glögiostoksille! Miten voikin jokin ruåtsalainen juttu tuntua näin kodikkaalta?

Jaahas, aika vaihtaa vaippa, pistää joku sarja pyörimään ja ruveta ruokintahommiin.

Indy

Käväistiin viime viikolla Indianapoliksessa juhlimassa S:n hyvän ystävän häitä. Jos kerron, että seremonia pidettiin pienessä goottilaisessa kappelissa hautausmaalla, morsian marssi sisään Game of Thronesin tunnarin soidessa, ja sulhasella oli silinteri ja keppi, niin tunnelma ja teema välittynee ruudun toiselle puolellekin.

Meiltä Indyyn on matkaa noin yhdeksän tuntia (olen vissiin jo sen verran amerikkalaistunut, että mittaan välimatkoja tunneissa), joten menomatkalla päätettiin pysähtyä yöksi St. Louisiin sukuloimaan. Auto oli täynnä pikkuneidin vaatteita, vaippoja, rattaita ja matkasänkyä, joten minä istuin polvet suussa takapenkillä viihdyttämässä topakkaa typyämme, joka tosin uinui melkein koko matkan. Onneksi.

View Larger Map

St. Louisissa todistettiin sitten ensimmäiset vierastamisen oireet. Hirveä parku alkoi, kun erehdyin luovuttamaan Potun S:n serkulle. Kyyneleet valuivat poskia pitkin, ja vasta pitkällisen hyssyttelyn jälkeen rauha laskeutui taas maahan. Onneksi illan mittaan muidenkin kuin äidin ja daddyn sylit kelpasivat.

Välietappi taisi muuten käydä kalliiksi, sillä S:n serkku panee itse olutta. Siitähän se ajatus sitten lähti. Nyt meidän miekkosen mielessä pyörii sitten kellaripanimo, baaritiski ja olutjääkaappi, johon voi asentaa tynnyrin (kegerator).

Keskiviikkona jatkettiin matkaa. Syksy oli pidemmällä itään mennessä, joten maisemissa ei ollut juurikaan valittamista. Kuvia läpi likaisen ikkunan, olkaa hyvä:

STL, MO.

The Arch, St. Louisin kuuluisin maamerkki.

I-70 oli rempan alla.

Indianapoliksessa majoituttiin sulhasen perheen kanssa mukavaan vuokrataloon, joka tuntui olevan väärässä naapurustossa. Sisällä oli graniittia ja rosteria, ulkona poreamme. Kadulla sitten kulki vähän vähempiosaista porukkaa, ja ekana yönä sulhasen auton tuulilasi oli mennyt uusiksi, kun joku oli päättänyt pistää tiilen siitä läpi.

Sulhanen ja sulhaspojat intoutuivat juhlimaan jälleennäkemistä ihan reippaasti ekana iltana. S oli riemuissaan, kun sai itärannikolta tuomisina Yuengling-olutta, johon ehti siellä asuessaan rakastua ja jota ei näiltä lakeuksilta saa. Oltiin vähän suunniteltu torstaille eläintarhareissua, mutta myöhästyneen heräämisen seurauksena päädyttiin tutustumaan kaupunkiin autoilemalla ja harrastamalla tehokuvausta liikkuvasta autosta, jälleen kerran. Ollaan me sitten saamattomia.

Indianapolis, IN.

Downtownin keskusaukio.

Keskusaukion keskellä oli tämmöinen.

Finally asked a girl to dinner. I had reservations.

Hard Rock Cafe, jossa meinattiin käydä, muttei sitten viitsittykään.

Käytiin me siellä eläintarhan parkkipaikalla.

Home of the Indianapolis Colts.

Nää menee kaikkialle, ja löytyvät Facebookista ja Tweeteristä.

Torstaina käytiin moikkaamassa S:n Indy-serkkua perheineen. Tyypit olisivat halunneet katsoa varapresidenttiehdokkaiden vaaliväittelyä, mutta koska Facebook on käräyttänyt heidät melkoisen konservatiivisena porukkana, kieltäydyttiin kohteliaasti. Ei tehnyt mieli tapella.

Perjantaina oli sitten ne häät, joissa S oli sulhaspoikana, ja minä toimin sinä päivänä huonosti päikkäröineen Potun henkilökohtaisena äänenvaimentimena. Koko muu reissu meni aurinkoisesti, jopa seuraavan päivän sateinen melkein kymmenen tunnin ajorupeama, mutta perjantaina meillä oli känkkäränkkäpäivä. Goottikappelin äänentoisto tuli ainakin testattua, ennen kuin tyttö antoi vihdoin unelle periksi.

Lauantaina tosiaan ajettiin kotiin, ja kyllä minusta on tullut melkoinen kotihiiri, sillä koko reissun kohokohta oli omaan sänkyyn rojahtaminen! Ehkäpä tuommoisen kolmikuisen tehotytön kanssa matkustaminen vie mehut. Vauvan viihdyttäminen on rankkaa puuhaa!

Katsokaa vaikka!

Kotona meitä oli kuin olikin vastassa kaksi kissaa ja kaksi rottaa, vaikka lähtiessä Savu ja Lumi pistivätkin karvoja pölisyttävän ravin pystyyn. Lankarullan ne tihulaiset olivat kuitenkin löytäneet. Ompelulangasta oli rakenneltu keittiöön ja pyykkihuoneeeseen melkoinen verkosto. Onneksi olivat malttaneet olla nielemättä narua!

Na(u)russa oli pidättelemistä.

Kerrottakoon tähän loppuun nyt vielä, että Pottu kikatteli eilen ensimmäistä kertaa ihan todistettavasti (sain sen videollekin!), ja toissapäivänä huuto ja vääntely tuotti sen verran tulosta, että selältä pyörähdettiin mahalleen, joskin vielä käsivarren päälle.

They grow up so fast.

3 kk

Meidän ipana täytti lauantaina kolme kokonaista kuukautta. Olen tainnut sanoa tämän ennenkin, mutta aika on mennyt ihan älyttömän nopeasti. Vastahan se oli ihan pieni rääpäle, ja nyt sitä ollaan jo niin isoa tyttöä, että!

Vakavaksi vetää tämä kypsä ikä.

O_O 

Isot räpylät.

Jos nyt vihdoinkin kertoisin jotain meidän sairaalareissusta silloin kolme kuukautta sitten, kun koko homma on vielä verrattain tuoreessa muistissa. Nou hätä, jätän hurjimmat yksityiskohdat yksityisiksi. Synnytysjutuista vähemmän kiinnostuneet voivat silti jättää lukemisen tähän. :)

Lääkärihän siis halusi käynnistää synnytyksen, sillä hän oli huolissaan koholla olleesta verenpaineestani. Mitään raskausmyrkytystä ei onneksi ollut, mutta koska laskettu aika oli jo nurkan takana, niin lääkäri ei halunnut ottaa mitään ylimääräisiä riskejä. Sitä paitsi hän päivysti juuri sinä viikonloppuna, joten saataisiin olla oman lääkärin hoidettavana.

Ensin meidän oli tarkoitus mennä sairaalaan itsenäisyyspäivänä, 4.7., mutta hoitajapulan takia lähtö lykkääntyi seuraavaan aamuun. Kello kuusi oltiin kirjautumassa sisään, ja lupalomakkeiden allekirjoitusten sekä selän ja samalla persposket paljaaksi jättävän sairaalakaapuun pukeutumisen jälkeen lääkäri pisti homman käyntiin ballongilla, eli kohdunsuuta avitettiin auki "vesi-ilmapallolla".

Sain liikkua rajoitetun vapaasti koko päivän. Meillä oli oma huone, jossa oli poreamme, sairaalasänky, telkkari ja hieman epämukava penkki S:lle. Kävelin ympäriinsä ja kävin kylvyssä lievittämässä jatkuvaa menkkamaista jomotusta, joka alkoi heti, kun ballonki asetettiin paikoilleen. Välillä jouduin makoilemaan sängyssä, kun vauvan sykettä ja supistuksia seurattiin. Päivä oli pitkä ja verrattain tuskaton. Ehdinkin jo iloita, ettei tämä niin kamalaa olekaan.

Kahdentoista tunnin jälkeen lääkäri otti letkut pois ja puhkaisi kalvot. Kohdunsuu oli 2,5 cm auki. Olisin saanut odotella oksitosiinitipan laittoa tunnin verran, mutta halusin sen hetimiten. Ihan sama, vaikka olisinkin sitten loppuajan sänkypotilaana; en halunnut pitkittää prosessia enää yhtään enempää. Kello oli tässä vaiheessa kahdeksan illalla.

No, se kipu, se oli sitten jotain uutta. Epiduraali alkoi tuntua hyvältä idealta melko pian. Yhteentoista asti maltoin sinnitellä puhisemalla ja puristamalla tyynyä. Siinä vaiheessa pyysin hoitajaa (joka oli muuten aivan ihana!) hälyttämään anestesialääkärin paikalle. Ajoitus oli sopiva, sillä kaksi pussillista nestettä, jotka minuun piti tiputella ennen epiduraalin laittamista, ehtivät lirua rauhassa loppuun.

Eipä muuten naurattanut, kun hoitaja ei meinannut saada lääkäriä kiinni. Hoitaja tarjosi minulle jotain lääkettä, joka olisi saanut minut "kävelemään katossa". Kieltäydyin. Kului pitkä tunti, ennen kuin pelastava enkeli ilmestyi neulansa kanssa, mutta enkelipä ei löytänyt joditonta puhdistusainetta, mikä oli pienoinen ongelma, sillä olen allerginen jodille. Eipä muuten naurattanut sekään.

Selkä saatiin kuitenkin desinfioitua, ja epiduraalin jälkeen sain nukuttua, vaikkei kaikki kipu hävinnytkään, ja käsivarressa pihisi ja puhisi verenpainemittari, joka väitti minun olevan hengetön aina tasaisin väliajoin ja sai hoitajat juoksemaan huoneeseen vaimentamaan piipittävät laitteet. Torkuin neljään asti, jolloin hoitaja kertoi minun olevan valmis ponnistamaan vauvan ulos. Hyvä, että kertoi, ihan oikeasti, sillä sitä pakottavaa ponnistuksentunnetta, josta olin lukenut, ei koskaan tullut.

Aloiteltiin hoitajan kanssa operaatio "Pottu pihalle", ja tuttu lääkäri liittyi seuraamme noin puolen tunnin päästä. Huone valmisteltiin vauvan tuloon suojamuovein ja happiletkuin. Vaakakin kärrättiin sisään.

Noin tunnin ponnistusurakan jälkeen (Pottu meinasi ensin tulla naama edellä, joten neiti piti suostutella oikeaan asentoon), kello 5:14 kuului rääkäisy. Uunituore Pottu aseteltiin minun päälle, ja saatiin tutustua toisiimme varmaan noin viidentoista minuutin ajan, ennen kuin hoitajat veivät neitokaisen punnittavaksi ja putsattavaksi noin kolmen metrin päähän.

Jos synnytyksen jälkeen ei ollut jo tarpeeksi erikoinen olo, niin vauhdilla laskettu oksitosiinipussin loppu ja yhtäkkiä järjettömiin lukemiin pompannut verenpaine eivät ainakaan parantaneet tilannetta. Oksitosiini aiheutti älyttömät tärinät, ja verenpaine pisti huimaten. Kävi käsky asettua kylkiasentoon ja olla siinä, kunnes verenpaine normalisoituu.

Potun ihan ensimmäinen ruokahetki koettiin äidin ollessa vasemmalla kyljellä ja hoitajien häärätessä ympärillä. Toisen ruokahetken kohdalla, edelleen samassa asennossa, ruokkijan aiemmin nauttima vesi pyrki takaisin päivänvaloon. Onneksi tuore isukki oli sen verran nopea jaloistaan, että ehti koppaamaan lentävät nesteet roskikseen. 

Luksusta oli istua JA esitellä uusinta sairaalamuotia.

Kun jalat taas kantoivat ja verenpaine oli palautunut, niin sairaalasänky kärrättiin huoneesta pois ja seinästä vetäistiin meille parisänky. Happiletkut ja muut sairaalamaiset kapineet pistettiin joko seinän sisään ja taulun taakse piiloon tai vietiin huoneesta pois. Tämän muodonmuutoksen jälkeen huone kävi melkein motellihuoneesta huonepalveluineen päivineen!

Potun peti. Mobiili.

Pottu oli meidän kanssa samassa huoneessa melkein koko ajan. Potun lääkäri, joka oltiin valittu aiemmin, kävi suorittamassa tutkimuksen, jonka ajaksi pieni potilas kärrättiin nurseryyn (vauvaosasto?). Samassa paikassa hoidettiin ensimmäinen kylvetyskin. Muuten oltiin omassa huoneessa leikkimässä kotista. Samassa huoneessa, johon torstaiaamuna asetuttiin, jossa Pottu syntyi, ja jossa nukuttiin seuraava yö.

Normaalisti sairaalasta pääsee kotiin 48 tuntia synnytyksen jälkeen. Me haluttiin karata aiemmin, sillä oma peti houkutteli. Koska olo oli hyvä ja vauva voi hyvin, päästiin kotiin lääkäreiden luvalla jo seuraavana päivänä.

Lasku tuli perässä. Ilman vakuutusta maksettavaa olisi ollut reippasti yli 10 000 dollaria. Vakuutus korvasi kuitenkin suurimman osan, ja sairaalahoidosta meille jäi maksettavaa pikkuisen yli tonni. Lääkärin palveluista ja labroista oltiin maksettu jo vajaa sellainen, joten yhteensää tuon neidin maailmaan saattaminen maksoi noin 2000 dollaria.

Kuulostaa hurjalta näin suomalaisesta näkökulmasta, mutta toisaalta kyllä noille taaloille sai vastinettakin. Meitä hoiti sama lääkäri koko ajan ensimmäisestä ultrasta synnytykseen ja jälkitarkastukseen asti. Sairaalassa oli aivan mahtava henkilökunta, ja oma kodikas huone tuntui turvalliselta paikalta, vaikka oltiin noin isojen ja pelottavien asioiden äärellä.

Koko hommasta jäi sen verran positiiviset muistot, että rupeaisinpa siihen uudelleenkin. Vauvamahaa tai raskausaikaa ei edelleenkään ole ikävä, mutta kyllä kai se möhköfantteilu oli kaiken tämän arvoista. Ellei enemmänkin.

Fonzie.