Keke soikoon

Meillä on isohko Yhdysvalloissa asuvien Suomi-naisten porukka, joka kokoontuu liian harvoin noin kerran vuodessa jonnekin päin maata nauramaan mahat kipeiksi. Tänä syksynä kohteeksi valikoitui Austin, Teksas ja ajankohdaksi formulaviikonloppu.

No tästähän ei voinut tulla mitään muuta kuin eeppistä.

Läksimme Kansasista neljän naisen voimin ajelemaan Austiniin viime torstaina halloweeniltana. Huristelimme Oklahoma Cityyn asti, jossa nukuimme muutaman tunnin erittäin heikkolaatuista unta, sillä olimme jotenkin osanneet säätää huoneen termostaatin saunalukemiin. Sänkyyn kallistuminen oli kuitenkin hyvä vaihtoehto yön läpi ajamiselle, sillä seuraavana päivänä tarvittiin energiaa.

Matka jatkui perjantaiaamuna kohti etelää, ja kun pari tuntia kohteesta ollessamme saimme lauluesityksen paikalla jo olevilta, niin tanssijalkaa alkoi jo vipattaa melkoisesti. Onneksi olimme juuri käyneet pitstopilla huoltoasemalla -- muuten olisi lirahtanut housuun. "Kalle-Kustaa Korkki..."

Oklahoman eteläosissa.

1150 kilometriä myöhemmin olimme viimein perillä. Eipähän siinä kauaa taas mennyt, kun kahdeksasta naisesta lähti enemmän ääntä kuin pienestä pitäjästä. Majoituimme Airbnb:ssä, ja naapureita kävi melkein sääliksi, sillä talossa oli iso terassi, joka oli oiva esiintymislava...

Treffasimme illalla Kansas Citystä tulleita hollantilaisia, ja luonnollisesti aika pian alkoi juupas-eipäs Bottas-Verstappen -vastakkainasettelu. Tuli lyötyä vetoakin, ja näin voittajana olisi ehkä kannattanut valita raha pantiksi, eikä mitään toisen nolaamista, mutta seuraavan kerran sitten olen viisaampi (niinpä vissiin).

Illat menivät Rainey Streetillä, eli kadulla, jossa tavallisista taloista (ja konteistakin) on remontoitu baareja. Väkeä oli kuin pipoa, ja oli ihan parasta päästä olemaan formulanörtti. Oli muuten näin lähellä, ettei päästy VIP-väen sekaan Paddock Clubiin, mutta ensin en uskonut lippuja tarjoavaa miestä, ja sitten kun uskoin, niin ei oltu ihan tarpeeksi ajoissa liikenteessä sunnuntaiaamuna. No, siellä olisi ehkä pitänyt osata käyttäytyä.

Lauantaiyönä iloitsin ylimääräisestä tunnista kellojen siirron vuoksi, mutta kaverit sitten kertoivat, että sehän meni jo.

Sunnuntaiaamuna piti tosiaan lähteä ihan ihmisten ajoissa liikkelle, sillä kisat alkoivat 13:10 paikallista aikaa, ja me mentiin mestoille kisabussilla, joka lähti keskustasta ja vei Circuit of the Americasille. Vaikka normiliikenteessä matkaa on vain puolisen tuntia, niin pahimmissa ruuhkissa aikaa kuulemma saattoi mennä kaksikin tuntia. En nyt ole ihan varma, kuinka kauan me bussissa töröteltiin, mutta ei meille kamalasti luppoaikaa jäänyt ennen lähtöä.

Teksas!

No se kisa sitten. Sehän meni just niin kuin pitikin. Oli aivan uskomatonta päästä laulamaan (rääkymään) Maamme-laulua jo toista vuotta peräkkäin, ja nythän minun on pakko mennä paikalle ensi vuonnakin, sillä putkea ei passaa rikkoa. Saatiin Bottaksen voiton kylkiäisinä omat 15 minuuttia mainetta, sillä en edes tiedä, kuinka moni halusi ottaa meistä kuvan tai olla meidän kanssa kuvassa. Lehteenkin meitä haastateltiin. Kun toimittaja kysyi, kuka on vähiten mieluisa kuski, vastausta ei tarvinnut kauaa miettiä (Verstappen).

Sormipepputrendi lähti liikkeelle Paul Ruddin haastattelusta.

Paluumatkalla keskustaan opetettiin kaikille halukkaille Keke (Keke Keke Keke) Rosberg (Rosberg Rosberg Rosberg), ja kaikki haluttomatkin joutuivat sitä koko (keke) keikkabussimatkan kuuntelemaan.

Bändimme nimi on muuten Yllätyshullut, jos joku haluaa buukata meidät esimerkiksi lasten synttäreille. Laulurepertuaariin kuuluu myös mm. Kimi (Kimi Kimi Kimi) Räikkönen (Räikkönen Räikkönen Räikkönen) ja Bottas (Bottas Bottas Bottas) Valtteri (Valtteri Valtteri Valtteri).

Illalla piti vielä käydä vähän tekemässä kunniakierroksia Rainey Streetillä ja kettuilemassa häviäjille. Seuraavana aamuna piti lähteä ajamaan takaisin Kansas Cityyn, ja onneksi meitä oli neljä kuskia, sillä meistä ihan kaikista ei olisi ollut aamulla ratin taakse istujaksi.

Aamulla oli kuitenkin onneksi hyvä olo, joten automatkasta ei tullut kamalaa kidutusta, vaan paluukin meni kivuttomasti; mitä nyt selkä oli vähän jumissa siltojen tekemisestä ja polvet muussina telemarkeista. Olimme kotipihassa klo 21:40, eli noin 12 tuntia lähdöstä. Ei paha! No, meillä olikin Rosbergeitä ratissa.

Kiittelin silti eilen onneani, ettei uusi työni (!) ala kuin vasta parin viikon päästä (jos kaikki menee tällä kertaa hyvin ja valtion luotettavuusselvitys tulee ajoissa/puhtaana takaisin). Kyllä sitä jaksaa näköjään vielä juhlia kuin parikymppinen, mutta se palautuminen sitten...

Voi että ihminen voikaan olla onnekas, kun on tuollaisia yllätyshulluja, rakkaita ystäviä!

Kuvia tuli toki otettua noin 1000 kertaa enemmän kuin tässä näkyy, mutta niitä ei voi julkaista ilman sensurointia.

Älä itke, Ritke Vorresteri

Suomesta on palattu Kansasin kotiin jo aikoja sitten, mutta blogin puolella olisi voinut kuvitella, että täällä ollaan kovinkin kiireisiä.

Alkuun se pitikin paikkansa. Sain nimittäin Suomessa ollessani hieman yllättäen työtarjouksen, jonka hyväksyin. Amerikan mantereelle palattuamme alkoi armoton päivähoitopaikan etsintä pienimmälle naperolle, ja minä kävin huumetestissä ja täyttelin sivutolkulla taustatutkimuslomakkeita. Kaikki oli kunnossa, ja töiden piti alkaa elokuun puolessa välissä, kunnes ihan viime metreillä minun kansalaisuuden puuttumisesta tulikin ongelma (minulla on siis "vain" green card, työ- ja oleskelulupa), ja minä jäin kotiin itkemään.

Ja pyykkäämään. Ja siivoamaan. Ja tiskaamaan. Ja antamaan välipalaa 5 minuutin välein.

Suomessa ei kuitenkaan itkettänyt. Meillä oli ihan mieletön reissu. Scotty pääsi menoihin mukaan heinäkuun 3. päivä. Minä kävin hakemassa miekkosen etelästä, ja ystävien mökillä Rengossa yövyttyämme (ilman lapsia!!), ajelimme Yhdysvaltain itsenäisyyspäivänä Savoon.

Daddy on täällä!

Aikaero ei onneksi aiheuttanut pahempia ongelmia, joten normiarkeen, jos sellaista lomalla on, päästiin nopeasti kiinni. Meidän neitokaisella, joka ilmoitti jo aikoja sitten haluavansa viettää 7-vuotissynttärit Suomessa, oli tulossa se nimenomainen merkkipaalu muutaman päivän sisällä, joten juhlavalmisteluja piti ruveta tekemään ihan tosissaan. Ja siis sillä tietysti tarkoitan sitä, että hurautimme edellisenä päivänä Iisalmeen tekemään kaikki vaadittavat ostokset, menimme mökille yöksi, ja aamulla sitten rynnimme kaiken kamalalla kiireellä valmiiksi.

Kaikenlaista hurauttelua meillä edesauttoi kesäauto! Nismoksi rakkaudella nimetty farmari (Nissan) mahdollisti meidän itsenäisen liikkumisen muutenkin kuin julkisilla. Muuten hyvässä kunnossa olleen 2000-luvun alkupuolen tilaihmeen Nismon radio ei pysynyt oikeilla taajuuksilla ihan koko ajan, mutta hätäpä ei ollut kummoinenkaan, sillä löysin vanhempien luota melkoisen aarteen viihdyttämään meitä automatkoille:

Siitä maistiaisia. Ja siitä.

Pieni, mutta iso synttärisankari oli oikein iloinen juhlista ja saamastaan huomiosta. Kiitos vielä kaikille osallistuneille!

Juhlien jälkeen suuntasimme Valokuvamuistiveljen ja hänen kihlattunsa kanssa Haminamäelle (Lapinlahden liikunnan kehto, eli jyrkkämäkinen harju, jossa hiidettiin koulun liikuntatunneilla hampaat irvessä) pelaamaan frisbeegolfia. Scotty toi ison matkalaukun ja käsimatkatavaran mukanaan. Ja se käsimatkatavara? Se oli frisbeegolflaukku kiekkoineen...

Ensimmäinen reikä.

Ei pöllömmät maisemat.

Sitä frisbeegolfailua harrastettiinkin sitten vaikka missä. Virallisilla radoilla ja tunturinlaellakin (siitä myöhemmin lisää). Tai siis Scotty harrasti ja minä löntystelin perässä, sillä olen ko. lajissa, niin kuin kaikissa heittolajeissa, ihan paska paras.

Ei me sentään pelkästään urheiltu (haha, todellakaan), vaan meillähän oli 7-vuotissynttäreiden lisäksi suht' iso merkkipäivä itselläkin. Tästä päivästä tuli nimittäin kuluneeksi 10 vuotta. Junailimme itsemme hääpäivän kunniaksi Kuopioon, joka helli meitä 15 asteen lämpötiloilla. Meinasimme mennä syömään hienon illallisen Kummisetään (jossa nautimme lounaan heti maistraatista päästyämme), mutta päädyimmekin Bierstubeen XXhot wingseille ja sen jälkeen pienelle baarihyppelylle.

Satamassa rohkeasti terassilla.

On tuo vieläkin ihan kiva.

Hääpäivähumistelun jälkeen lähdimme melkein heti matkailuautolla mummon ja ukin kanssa Lappiin! Köröteltiin ensin Rovaniemelle moikkaamaan Joulupukkia, mikä jännitti lapsia ihan kamalasti, ja siitä matka jatkui Jerisjärvelle Muonioon, jossa olimme kaksi yötä.

Hurjat menossa uimaan.

Minä keskityin kuvaamiseen ja lämpimänä pysymiseen.

Meillä kävi aivan älytön tuuri kelien suhteen. Päivisin taidettiin huidella 18 asteen tietämillä, ja auringonpaiste teki siitä vielä lämpimämmän tuntuista. Oli siis mitä oivallisin mahdollisuus käydä hieman patikoimassa läheisellä Särkitunturilla.

Matkaa juurelta huipulle oli polkua pitkin kolmisen kilometriä, ja puolessa välissä oli makkaranpaistopaikka, jota toki hyödynsimme. Meidän 7- ja 3- vuotiaat lapset jeppailivat (melko...) reippaasti koko matkan ylös ja alas, joten rohkenen suositella Särkitunturia muillekin lapsiperheille.

T-paidassa tarkeni. Huomatkaa mukana kulkeneet heittovälineet.

Tunturinlaelta avautuikin sitten melkoiset näkymät vähän joka puolelle, ja niitä ihastellessa kului tovi. Ruotsille vilkuttelin vähän ja kysyin, että miltä tuntuu olla maailmanmestarin naapuri.

Ei vastannut.

Huipulla!

Pienen patikkaretken jälkeen olikin jo nälkä, ja onneksi tuo minun isukki on melkoinen Kokki Kolmonen. Eipä tullut Mäkkäriä ikävä, kun eteensä sai poron sisäfilepihvin kermakastikkeessa. Aisssss.

Mökki oli varattu vielä yhdeksi yöksi, mutta tulipa siinä mieleen, että olisi kiva olla Norjassa enemmän kuin yksi yö, joten livahdimme hieman aiemmin pois, vaikka mielellämme "Jerikselle" olisimme vielä jääneetkin. Ensimmäinen varikkopysähdys tehtiin Karesuvannon kohdalla, kun ajoimme joen yli Ruotsin puolelle noin viideksi minuutiksi, ja se kyllä riittikin. Viisi maailmanmestaria ja yksi amerikkalainen jatkoivat siitä matkaa Kilpisjärvelle Saanan juurelle lounaalle ennen Norjan puolelle siirtymistä.

Suomalainen karhu havaittiin todella lähellä Ruotsin rajaa...

Olen käynyt Pohjois-Norjassa kerran aiemminkin, mutta mykistyin silti.

Skibotn matkailuauton ikkunasta ihasteltuna.

Alunperin ajatuksena oli ajella Altaan asti ja olla siellä kaksi yötä, mutta tilanteet muuttuvat ja suunnitelmat niiden mukana. Päädyimme vähän summassa jäämään "jonnekin" parin tunnin päähän Altasta, ja Google Mapsista arvottiin sitten leirintäalue Storslettissä.

Sandnes Fjord Camping. Ei huonot maisemat pikkumökkerön takaa.

Leirintäalue sijaitsee aivan vuonon kyljessä, mikä tarjosikin oivallisen mahdollisuuden suurisuiselle miehelleni toteuttaa uhoamansa Jäämeressä pulikointi. Mitään varsinaista uimarantaahan siellä ei luonnollisestikaan ollut, mutta eipä se yllytyshullua jääräpäätä estänyt. Lapsetkin halusivat daddyn kanssa uimaan (äiti ei, koska on täysipäinen), joten marssimme melko kovan tuulen saattelemana "rantaan".

Mummo saattaa pipo päässä.

Ja eikös siinä vain niin käynyt, että Scotty ja se tuore 7-vuotias pulahtivat. Pikkujantteri oli sen verran fiksu (tai kylmissään), että jätti välistä, mutta 2/4 meidän perheestä on nyt sitten, jos nyt ei uinut, niin ainakin räpiköinyt norjalaisessa vuonossa.

Isovanhemmat nukkuivat pienessä mökissä, jonka varustelutaso ei ollut häävi (ei jääkaappia, ei keittolevyä), mutta melutaso varmasti pienempi kuin matkailuautossa, jossa lapset halusivat ihan välttämättä pelata Kimbleä ja kukkua ties vaikka kuinka myöhään.

Otan kaikki puheet varustelutasosta takaisin.
Mökissä oli kaikki tarvittava.

Scotty ei ollut koskaan kokenut ihan virallista keskiyön aurinkoa ennen tätä reissua, joten mehän sitten kyttäsimme yötä myöten Sky Map -sovelluksesta auringon liikkeitä horisontin yläpuolella, mutta vuoren takana, ja odotimme sen ilmestyvän taas vuorien välistä meidän näkyville. Pahuksen pilvet ilmaantuivat juuri pahimpaan aikaan, mutta olihan se silti aika hienoa:

Siellä oli ihan oikeasti tarpeeksi kylmä pipolle. Takkikaan ei olisi ollut pöllömpi idea.

Pilvet vain lisääntyivät aamua kohden ja tiputtivat lämpötilaa melko reilusti, mutta vuoristoteitä ajellessa oli silti aika haltioitunut olo, vaikkei aurinko tuonutkaan lisäsilausta maisemille. Vuonoista  nousimme vuorille, ja lapset ihmettelivät, miten kesällä voi olla lunta.

Lumipallo heinäkuussa, whaaaat!

Altassa kävimme kiehtovassa museossa, jossa iso osa näyttelystä on ulkona ikivanhojen kivimaalausten muodossa. Kävimme vielä syömässä sinisimpukoita loistavassa ravintolassa, ennen kuin asetuimme yöksi suomalaisten omistamaan Alta River Camping -leirintäalueelle. Varasimme jo edellisenä iltana itsellemme tunnin saunavuoron ja valmistauduimme siihen nököttämällä vilttien kanssa pikkumökin terassilla ja katsomalla, kun lapset leikkivät uusien kavereidensa kanssa.

Suurin osa lapsista taisi olla suomalaisia, joiden kanssa oli toki jonkinasteinen yhteinen kieli, mutta meidän pikkukaveri oppi matkalla ruotsiakin: "Hörski pörski." Sillä pärjäsi ihan hyvin Norjassakin.

Saunavuoron alkaessa teimme jaon joukkueisiin niin, että mummo ja ukki menisivät ensin kotasaunaan, minkä jälkeen me veisimme punanenäiset lapset lämmittelemään. Yllätys oli ollut suuri, kun saunan verhotulla terassilla olikin ollut saksalaispariskunta nauttimassa eväitään, ja kun heille oli ilmaistu, että nyt olisi vähän niin kuin tarkoitus riisua ja mennä alasti tuohon saunaan, jonne ei ole minkäänlaisia näköesteitä siitä picnic-pöydältä, niin vastaus oli ollut, ettei heitä haittaa. No, olivat sitten onneksi tajunneet lähteä kytikseltä pois, mutta muita ilmestyi norkoilemaan heti verhon taakse, joten saunavuorovaihdossa piti olla tehokas, eikä jättää tiluksia vartioimatta hetkeksikään.

Saunan edessä virrannut joki oli liian kylmä meidän Wim Hofille.

Seuraavana aamuna otimme suunnan etelää ja Kautokeinoa kohti. Maisemat olivat jälleen kerran huikeat vesiputouksineen ja kallioineen. Pikkuhiljaa tulimme ylängölle ja maisema tasottui, vaikka olimme toki vieläkin todella korkealla merenpinnasta katsottuna.

Ihmettelemistä riitti koko sakilla.

Kautokeinossa kävimme Juhlsin hopeagalleriassa pakottamassa seuraavan juhlakalun, pyöreitä täyttävän äitini valitsemaan itselleen mieluisen lahjan. Pällistelimme upeita koruja ja omintakeista arkkitehtuuria melko pitkään. Sisällä oli jopa kanoja! Koska miksei.

Reissun viimeinen yö vietettiin Pyhätunturin lähellä Airbnb:ssä tilavassa rivitalohuoneistossa. Olimme nähneet poroja jonkin verran jo aiemminkin, mutta niillä seuduilla niitä vasta sitten olikin, erityisesti seuraavana päivänä Lapinlahtea kohti matkatessa.

Koko torstaista tiistaihin kestänyt kierros kartalle tiivistettynä:

Tulihan noita kilometrejä!

Seuraavana viikonloppuna juhlittiin tosiaan sitten melko isosti aikuista naista. Juhlat olivat todella onnistuneet, ja väki viihtyi pikkutunneille asti. Scotty oli meillä BBQ-mestarina ja vastuussa nyhtöpossusta. Mies toi myös mukanaan erilaisia barbecue-kastikkeita Kansas Citystä, joka on (ainakin meidän mielestämme, luonnollisesti) maailman BBQ-pääkaupunki. Kyllähän täkäläiset maut näyttivät maittavan!

Juhlien jälkeen karkasimme mökille omalla porukalla pariksi päiväksi. Nautimme saunasta, paljusta, hyvästä ruoasta ja hiljaisuudesta, mitä nyt velipojat kävivät ampumassa Scottyn kanssa savikiekkoja ja pitivät "vähän" ääntä. Minä tyydyin ilppariin, enimmäkseen.

Chipotle-pippureilla täytetty patonki.

Rennon viikon jälkeen piti taas juhlia, tällä kertaa Kuopiorockia. Rymysimme kaveriporukalla kaksi päivää Kallaveden rannalla 30-asteen hellelukemissa. Voi että meillä oli mukavaa! Nähtiin paljon tuttuja, tarkoituksella ja sattumalta.

Dinosaurukset festareilla.

Satamassa uittamassa jalkoja (ja koko kroppaakin) ennen festarialueelle menoa. Voe mahoton.

Festariviikonlopun jälkeen loma olikin jo melkein ohi. Onneksi ehdittiin tiristää irti vielä Lapinlahden kansallismaisemissa käynti, eli kavuttiin Väisälänmäelle. Torniin. Minäkin. Hyihyihyi.

Huojuva torni, jossa vain muutamaa tuntia aiemmin oltiin elvytetty miestä. Onneksi onnistuneesti.

Tämä kuva voisi olla Väisälänmäeltä, mutta on itse asiassa Siilinjärveltä frisbeegolfradalta.

Heinäkuun 30. päivä oli sitten se päivä, kun piti raahata koko omaisuus takaisin Yhdysvaltoihin. Plus kaikki tuliaiset (mm. 4 muumimukia, 25 tuubia sinappia ja "ilmaiseksi" saatu ämpäri). Läksimme aamulla junalla Lapinlahdelta ja matkustimmekin sitten ihan riittävästi taas yhdelle päivälle.

Keksimme vielä lähteä illalla hakemaan koirat hoitopaikasta Kansas Cityn toiselta laidalta, sillä ikävä oli ihan kamala, ja lapset valmiiksi tajuttomina auton takapenkillä. Olin vähän huolissani, että Viima-pentu olisi ehtinyt unohtaa minut kuuden viikon aikana, mutta hätä oli turha. Kaveri hyppäsi minun niskaan.

Siitä oli tullut teini-ikäinen akrobaatti, jolla oli kuitenkin ollut äitiä vähän ikävä.

Savon suvi

Heinäkuun ensimmäinen. Istuskelen tässä lapsuudenkodin keittiössä ja katselen ikkunasta korkeaa ja tiheää kuusi- ja mäntymetsikköä. Oliko se tuommoinen jo vuosikymmeniä sitten? Vieläköhän lähellä ollut iso muurahaiskeko on voimissaan? Vieläköhän houkuttelisin murkkuja kuseksimaan heinänkorrelle, jonka sitten imeskelisin puhtaaksi?

(En.)

Yötöntä yötä mökiltä männäviikonlopulta.

Kesäkuu oli aika ikimuistoinen. Kävin muutaman lempparitytön kanssa New Yorkissa lataamassa akkuja heti 25 35-vuotissynttäreiteni jälkeen. Kelit hellivät, ja seura oli loistavaa. Käytiin oikein kliseisesti juomassa kattoterassilla Cosmopolitanit.

Manhattan ilmasta ihasteltuna.

Tässä proseccoa kattoterassilla.

Koska paluu NYC:stä ja lähtö Suomeen sattuivat samalle viikolle, pyykkikonetta sai pyöritellä ja matkalaukkuja purkaa ja pakata. Lempipuuhaa! Lähtö oli sunnuntai-iltana klo 21:45 paikallista aikaa, joten ehkä arvaattekin, että aloitin pakkaamisen sunnuntaina päivällä, jo kuitenkin ihan monta tuntia ennen, kuin piti lähteä kentälle.

Lauantai-illan auringonlasku meidän takapihalta ikuistettuna. Aika pian tuon jälkeen alkoi myräkkä.

Lentokentälle ajellessa tutut tunteet reilun vuosikymmenen takaa kaukosuhdeajoilta tulvivat mieleen ja kurkkua kuristi. Vaikka oltiin ennen aika konkareita lentokenttäeroissa (ne olivat silti ihan perberistä), niin tässä on paitailtu ja peppuiltu kuitenkin jo sen verran pitkään ja tehokkaasti, että oli aika kummallista kävellä turvatarkastukseen ilman Scottya. Vielä kun lapsia alkoi itkettää, niin olipa hankala yrittää tsempata heitä ja itseäkin sillä, että ihan "vain" 2,5 viikon päästä nähdään seuraavan kerran.

Siihen jälleennäkemiseen on nyt kuitenkin enää hassut pari päivää, joten hyvin on selvitty. Matkat menivät ihan älyttömän hyvin, ja niinhän se on, ettei pessimisti pety. Olin varautunut ihan kamalaan kidutussessioon, mutta lapset nukkuivat melko hyvin lennoilla. Minä... en. Torkuin ehkä puolitoista tuntia koko vajaan 12 tunnin lentomatkalla (6.5 h Kansas Citystä Reykjavikiin, vaihto, 3,5 h Reykjavikistä Helsinkiin), joten Helsingissä oli hieman pöllähtänyt olo. No, siitä oli sitten vielä pikkuisen matkaa (440 km) Lapinlahdelle, jossa oltiin puolen yön kieppeillä. Ovelta ovelle taisi mennä noin 22 tuntia.

Tosi mukavat nukkuma-asennot.

Pari ensimmäistä yötä meni aikaeron kanssa kamppaillessa. Lapset kyselivät vähän väliä, että onko nyt aamu. Oli todella hankala käsittää, että valoisaa on vuorokauden ympäri. Mökillä vietetty juhannus keikautti kuitenkin rytmit melko hyvin kohdalleen. Tänä vuonna ei muuten tarvinnut kääriytyä viltteihin, eikä viritellä pattereita terassipöydän alle lämmittämään. Toisin oli taannoin.

Lapset kävivät juhannuksen alla polskimassa järvessäkin. Minä kastelin varpaat Onkivedessä, ja se riitti. Voikohan rantaa muuten sanoa enää "Uudeksi rannaksi", jos se on ollut olemassa jo yli 20 vuotta ja se silloin sellaiseksi ristittiin?

Savusauna lämpesi juhannuksena(kin).

Normaalisti olemme olleet Suomessa parin viikon pätkiä, ja sepä alkaisi olla jo nyt taputeltu. Melko ihanaa, että edessä on vielä (melkein) koko heinäkuu Savon suvessa, ja vähän Lapinkin. Ja Scottykin on ihan kohta täällä! Alkuperäisen suunnitelman mukaan hänen piti saapua vasta ensi viikolla, mutta saimmekin sumplittua asian niin, että miekkonen ehtii kuin ehtiikin juhlimaan meidän neitokaisen 7-vuotissynttäreitä ja jotain 10-vuotishääpäivää tänne.

Loppukevennykseksi laitettakoon vielä eräs aarre, jonka luulin jo kadottaneeni, mutta äiti sen kaiveli jostain kaapin perukoilta. Kirjoitin vuonna 1995 11-vuotiaana fanikirjeen tuoreelle maailmanmestarille Antti Törmäselle, jonka kättä olin vähän aiemmin samana kesänä päässyt läpsäyttämään Lapinlahden raitilla, kun hän veteli kunniakierrosta kylän ympäri avoauton kyydissä Juha Ylösen kanssa. Ja kuulkaa, minä sain vastauksen:

Minusta kolmisen vuotta nuorempi velipoika, jota kutsuttakoon tästä päivästä eteen päin valokuvamuistiveljeksi kysyi minulta, että haluaisinko tietää lisää siitä hetkestä, kun kirjeen sain. Minulla oli kuulemma ollut kumpparit jalassa ja olin ollut pahalla tuulella, koska opettaja oli jättänyt koko luokan jälki-istuntoon. Olin ensin luullut, että Jokeri-logolla varustettu kirjekuori oli serkun lähettämä, mutta yllätys oli ollut suuri, kun sisällä olikin suuren sankarini käsin kirjoittama viesti. Sitten olin soittanut äidille, joka luuli, että olin seonnut.

Kun laitoin kuvan Instagramiin, kirjoittelin mukaan saatetekstin, jossa toivoin, ettei Törmäsen Antti suutu, kun näin julkaisen yksityistä kirjeenvaihtoamme.

Törmäsen Antti vastasi, ettei suutu.

Torille! Suihkulähteeseen! Järveen!

Ootteko kuulleet semmoista yhtä Mörkö-biisiä?

En minä ehkä ole vieläkään oikein sisäistänyt, mitä Leijonat täräytti Bratislavassa. Enkä ehkä ole vieläkään ihan täysin toipunut kultajuhlista.

Pudotuspelivaiheessa oli jännäkakka housussa, niin kuin varmasti monella muullakin suomalaisella. Rakas (?!) vihollinen Ruotsi tuli sopivasti vastaan juuri sen jälkeen, kun olin hakenut ekaluokkalaisen kesälomalle, joten minulla oli täällä kaksi pientä leijonaa kaverina kannustamassa. He tosin keskittyivät enemmän tappeluun kuin pelin seuraamiseen.

Kun kävin kesken toisen erän kellarissa hakemassa hermokaljan urheilujuomaa, yläkertaan jääneen peliä toistaneen läppärin edestä kuului selvällä suomen kielellä "Voi kamala!"

Ei helkatti, meidän pikkujantterihan se siellä manaili. Ainekset olisi ehkä ollut olemassa vähän rankempaankin perisuomalaiseen ilmaisuun, mutta ihan siistiä, että se yhdistää pienessä mielessään jääkiekon ja kauhistelun.

My work here is done.

Voittohan sieltä tuli, ja uusi soittoääni puhelimeen. "Löikö Mörkö sisään?"

Finaalia varten puin päälle vuonna 1995 Lapinlahden torilta ostetun hieman reikäisen, mutta edelleen kasassa pysyvän vintagepaidan. Samana päivänä läpsäytin kättä Antti Törmäsen kanssa ja kuljin sitten muovipussi sen käden suojana ties kuinka kauan (liian kauan). "En pese tätä kättä ikinä!"
No, oon pessyt.

Venäjää vastaan pelattiinkin sitten kuulemma semmoista primitiivistä epäjääkiekkoa, vaikka kyllä tämmöisen amatöörin silmään peli näytti ihan hyvältä. Lapset olisivat halutessaan voineet oppia lisää kauneinta suomen antia, kuten "Tukehtukaa borssikeittoon!" ja "Ottakaa tuomarit se pää pois perseestä!"

Kurkku oli käheähkö lauantaiaamuisen urheilusuorituksen jälkeen. Syke ehti juuri ja juuri tasaantua ennen sunnuntain finaalia, vaikka sitä kyllä nostateltiin Scottyn kanssa vielä ennen peliä suorittamalla Murph-haaste (1 maili juoksua, 100 leuanvetoa [minä tein vatsalihaksia], 200 punnerrusta, 300 kyykkyä, 1 maili juoksua). 

Pungertamisen jälkeen siirsimme vaivaiset luumme downtowniin Blue Line -lätkäbaariin, jossa on ennenkin katsottu finaalia Kansas Cityn suomalaisten kesken, ja silloin tuli Kanadalta turpaan. Vaikka en usko mihinkään henkimaailman juttuihin, niin taikausko meinaa tunkea väkisin mukaan urheiluun. Minulla ei ollut sama paita päällä kuin aiemmissa peleissä. En katsonut sitä samassa paikassa (enkä kuunnellut Mertarantaa byhyyyyy). Olisiko se sitten ollut minun vika, jos Suomi olisi hävinnyt?

Meidät (5 suomalaista plus entourage) laitettiin jostain syystä baarin perälle katsomaan peliä. Ihan hyvä veto, sillä ääntä meistä lähti melko kiitettävästi. Harva amerikkalainen tietää koko MM-jääkiekon olemassaolosta mitään, ja senpä takia kaksi suihkulähteessä pelin jälkeen kekkuloinutta suomalaista saattoikin olla vähän kumma näky. Toisella (minulla...) luki otsassa isolla MÖRKÖ.

Mölyapinat siirtyivät keskustasta mökille juhlimaan, ja mehän paineltiin tietysti suoraan vaatteet päällä lipun kanssa järveen. Koska miksi ei.

Kaksi maailmanmestaria siellä vetelee kunniakierrosta ympäri järveä.

Että semmosta. Maanantai oli täällä onneksi vapaapäivä (Memorial Day, kaatuneiden muistopäivä), joten itse kukin sai toipua juhlista. Mitään ilmaveivejä ei onneksi vedelty, eikä kukaan joutunut putkaan, joten aika vähällä selvittiin.

Tiistaiaamuna join kahvit mörkömukista, ja pelin kohokohtia katsellessani rupesin pillittämään. Ihan räkä poskella. Normisettiä.

Olisi pitänyt siivota ja pestä pyykkiä, mutta torijuhlia "nauhalta" fiilistellessäni keksinkin vähän muuta puuhaa:

Hyvä Suomi! Hyvä Leijonat! Hyvä Jalonen! Hyvä joukkue!

Viimainen talvi

Mies palasi shitdownin liittovaltion sulun jälkeen töihin. Ja siellä on pysynyt. En minä siitä kuitenkaan tullut kirjoittamaan, vaan yhdestä jutusta, joka tapahtui yllättäen ja pyytämättä heti välittömästi töihinpaluun jälkeen.

Meille tuli kolmas (kyllä, luit oikein) koira.

Se oli periaatteessa ihan tavallinen keskiviikkopäivä, mitä nyt koulut olivat kiinni arktisen pläjäyksen (Arctic Blast!), napaseudun pyörteen (Polar Vortex!), eli suomeksi sanottuna purevan pakkasen takia. Scotty lähti käymään kaupassa, ja minä... No, minä vähän katselin eläinsuojan nettisivuja.

Ja siellä se oli. Ihan kamalan hupsun näköinen otus. Nelisen kuukautta vanha australianpaimenkoiran ja bordercollien synnyttämä sekametelisoppavauva. Lähettelin Scottylle hyvin vitsikkäästi kuvia pennusta ja pyysin sitä käymään vähän koirakaupoilla ruokaostosten lomassa. Hehheh.

Miehen kotiuduttua alkoi jankutus. "Jos ihan vain käytäisiin katsomassa pentua." Koska ukkeli ei ottanut minulta luuloja pois sanomalla napakasti "EI!!!", niin siinähän kävi lopulta niin, että aika pian istuttiin autossa matkalla tundran läpi eläinsuojaan. Vain katsomaan.

*winkwink*

Saman pentueen karvapalloja siellä oli kolme, ja niistä yksi oli jo lähdössä uuteen kotiinsa siinä vaiheessa, kun me saavuimme paikalle. Toista, juuri sitä pentua, johon silmäni olin iskenyt, oli joku justiinsa menossa katsomaan. Me laitoimme nimen jonoon ja oletimme, että me käymme tutustumassa sitten siihen kolmanteen. Jäimme odottamaan.

Meidän edellä jonossa ollut mies teki elämänsä virheen, kun sanoi tulevansa seuraavana päivänä takaisin katsomaan, olisiko pentu vielä siellä. Me kävimme leikkimässä vielä vähän aamuisesta leikkauksesta tokkuraisen palluran kanssa, eikä siinä kovin kauaa mennyt, kun koko perhe oli rakastunut.

Pentu ei ollut enää seuraavana päivänä siellä, vaan meillä kotona, vähemmän tokkuraisena. Ehti olla Wayside Waifsilla, samassa paikassa, josta Sisukin meille tuli, reilun vuorokauden. Sitä ennen oli ollut kuukauden jossain toisessa suojassa Utahissa. Elämän ihan ensimmäisistä kuukausista meillä ei ole tietoa, mutta joku oli selkeästi pitänyt hyvää huolta.

Kotimatkalla 9-kiloinen pentu sylissä istuskellessa kävi kieltämättä mielessä, että mitähän ihmettä tässä tuli tehtyä. Ei meille oikeasti lisää karvapeppuja tarvittu, mutta voin ihan rehellisesti, käsi sydämellä näin reilu kuukaisi myöhemmin sanoa, ettei ole kaduttanut hetkeäkään. Päin vastoin!

Nimeksi valikoitui Viima vallinneiden sääolosuhteiden inspiroimana. Näin jälkiviisaasti ajateltuna meidän olisi ehkä pitänyt antaa nimeksi Kesä, Helle tai Terassikeli, sillä tämä talvi on ollut ihan perseestä! Viimaa, jäätä ja lunta on riittänyt niin paljon, että tällä viikolla oli ensimmäinen kokonainen viikko koulua vuodenvaihteen jälkeen - ja maanantaina oli ihan hilkulla, ettei koulu ollut taas kiinni pakkasen takia (kaikilla lapsilla ei ole arktisiin olosuhteisiin sopivia vaatteita, ja kaikki vanhemmat eivät itsekään ymmärrä kerrospukeutumista, vaan kulkevat shortseissa ja huppareissa vuoden ympäri)!

Minä en kestä! Se on niin ihana!

En valehtele, kun sanon, että Viima on maailman helpoin pentu. Sisälle on sattunut "vahinkoja" ihan kourallisen verran, eli aivan uskomattoman vähän. Hoksasi heti, missä käydään tarpeilla ja missä ei. Olin varautunut siihen, että yöllä pitää ravata ulkona ja/tai kuunnella pennun sydäntäsärkevää itkua. Arvatkaapa, monestiko olen joutunut pennun takia heräämään?

Nolla.

Se osaa jo vaikka mitä käskyjä, kävelee hihnassa kuin vanha tekijä, ja mikä parasta, tulee toimeen Sisun ja Usvan kanssa. Meidän kärttyinen vanha rouvakin kuulkaa juoksee pylly pyörien pennun kanssa pihalla ja houkuttelee Viimaa milloin mihinkin leikkiin. Siis meidän Usva, jonka mielestä kaikki hauskanpito on ihan turhaa hötkyilyä.

Ystävänpäiväposeerauksia.

Siinä, missä Usvan kanssa telmiminen on vielä aika kesyä,  niin Sisun kanssa se sitten riehuu niin, että tanner tömisee ja hampaat kolisee. Sisulla on ollut pienestä asti naapurin koiran sen kimppuun hyökättyä hieman epäluuloinen asenne kaikkiin uusiin koiriin, mutta Viiman se hyväksyi heti alkuunsa. Niistä on muodostunut aivan erottamaton kaksikko, ja vietän päivittäin aivan liikaa paljon aikaa ihan vain niiden touhujen seuraamiseen.

Lapset rakastavat uutta perheenjäsentä, ja Viima rakastaa lapsia. Käydään joka päivä kävellen hakemassa meidän ekaluokkalainen koulusta, ja Viima saa paljon rapsutuksia koulukavereilta. Siis paljon! Ja ai että se nauttii.

Meidän nuorempi napero puhuu päivittäin siitä, kuinka söpö Viima on. Tai, Viimavavimpska, kuten hän itse sanoo. Muihin lempinimiin lukeutuu Vimppa, Vimpula, Vimppapimppa, Vimpelin Veto, mitä näitä nyt on. Ai niin ja Timppa, vaikka tyttö onkin.

Selkä- ja käsinojaotukset.

Moro!

Ollaan kuljetettu Viimaa mukana kaikissa mahdollisissa paikoissa sosiaalistamassa. Jos haluatte tietää, mille panimoille voi Kansas Cityssä viedä koiran, niin kysykää vain.

Panimosesse.

No nyt se tuli näppäimistön päälle makaamaan, joten kirjoittelu on hieman haastavaa. Kai tässä on ihan hyvä aika lopetella tämä koneella roikkuminen ja ruveta rapsuttelemaan karvalasta.

Bännäsin itseni muuten sieltä eläinsuojan sivuilta. Nyt riittää.