Juhannushäät St. Louisissa

Olimme viime viikonloppuna ihan oikeissa juhannushäissä, kun Scottyn serkku meni naimisiin. Itse hääpari ei ehkä ollut päivämäärää valitessaan (tai edelleenkään) tietoinen siitä, että juhlisivat yhteisen sukunimen lisäksi yötöntä yötä. St. Louisissa tosin oli juhannuksenakin pimeää.

Scotty teki perjantaina puolikkaan työpäivän etänä, minkä jälkeen pakkasimme auton täyteen rattaita ja matkasänkyä ja juhlakamppeita. Meidän piti ehtiä puoli seitsemäksi harjoitusillallisille, ja yritimme varata tarpeeksi aikaa kaikenlaisille pysähdyksille, sillä edellisenä iltana ensimmäiset hallitut askeleensa ottaneen vauvan köyttäminen reiluksi neljäksi tunniksi autoon kuulosti vähintäänkin arveluttavalta ajatukselta. Matka alkoi kuitenkin rauhallisissa merkeissä, kun pienin matkustaja tuhisi päiväunia ja vähän isompi istui kuulokkeet ("ear gloves") korvilla ja katsoi elokuvaa.

Vähän ennen puoliväliä takapenkiltä kuitenkin kuului hälyttäviä ääniä. Toinen yritti rääkyä keuhkojaan pihalle, ja toinen halusi vessaan hetinyt. Onneksi I-70-valtatien varrella on hyvin pysähdyspaikkoja, ja kaikkien tarpeet saatiin täytettyä melko nopealla aikataululla. Matka jatkui.

Kurkottelin takapenkille niskat ja selkä vääränä vähän väliä, kun yritin viihdyttää hereillä ollutta vauvaa. Helpointa olisi varmaan ollut istua suosiolla naperoiden välissä, mutta menihän se noinkin. Pikkukaveri nukahti toisille päikkäreille, eikä häiriintynyt edes siskonsa aivan liian kovaäänisistä "Are we there yet?" -kysymyksistä, joista ensimmäinen kuultiin jo ennen omasta naapurustosta poispääsyä.

Pääsimme St. Louisiin sen verran ajoissa, että ehdimme käydä vaihtamassa hotellilla pikaisesti vaatteet, ennen kuin suuntasimme illalliselle. Tilaisuus oli terassilla, mistä olisin ollut normaalisti todella iloinen, mutta trooppinen lämpötila ja halailevat sukulaiset eivät olleet mikään mieluisin yhdistelmä. Iltaa varjosti huoli koruistani, jotka olevinaan pakkasin mukaan, mutta joita en löytänyt mistään. Yritin hokea itselleni, että niiden oli pakko olla joko kotona tai hotellihuoneessa, mutta sydän ei kuunnellut järkeä. Kyseessä olivat nimittäin Scottylta aikoinaan hyvästilahjaksi saamani korvakorut ja ensimmäisenä äitienpäivänäni (tai oikeastaan vähän sen jälkeen) saatu kaulakoru.

Onnistuin kuitenkin kuulemma pelastamaan Scottyn serkun tuoreehkon vaimon illan puhumalla hänelle äidinkieltään, venäjää. "Neva, sillat, kuinka ihanaa. Onko paikka vapaa? Olen sihteeri. Työskentelen firmassa nimeltä Elegant." Eipä menneet yläasteen opinnot hukkaan.

Läksimme lauantaiaamuna kävelylle, koska piti saada askeleet täyteen. Vieressä oli sopivasti iso puisto, Forest Park, joka oli Iitalle ja mukana olleille serkuilleen hieman pettymys, sillä se ei ollutkaan leikkipuisto. Onneksi ALS-kävelyn vuoksi paikalla ollut ja vettä ruiskutellut paloauto pelasti puistoseikkailun. Tytöt juoksentelivat jättimäisen ulkosuihkun alla niin pitkään, että olivat läpimärkiä.

Palasimme hotellille valmistautumaan vihkitilaisuutta varten puolen päivän maissa. Ihan oikeiden suihkujen jälkeen meidän miehet menivät edeltä aulabaariin tilaamaan vähän naposteltavaa (ja margaritat), jotta jaksaisimme istua napottaa nätisti kirkossa, ja minä jäin kampaamaan naamaa ja tytön hiuksia. Ovesta ei päästy ulos, ennen kuin jouduin särkemään mekkoaan riivatusti pois päältään repineen tytön sydämen. Hän halusi olla prinssi ja mennä prinsessan, eli morsiamen kanssa naimisiin, eivätkä prinssit tietenkään voi pitää mekkoja. Kyyneleet loppuivat vasta siihen, kun hän itse päätti mennä serkkunsa kanssa naimisiin. Mekko päällä.

Ehkä ajomatkaakin enemmän olimme pelänneet kirkossa hiljaa olemista kahden eläväisen lapsen kanssa. Tai pelänneet ja pelänneet. Kunnon katolilainen Scottyni hyppäsi vauvan ensimmäisestä inahduksesta ylös ja karkasi "hyssyttelemään" häntä seremonian ajaksi aulaan. Minä jäin Iitan kanssa katsomaan vihkimistä, ja kun ottaa huomioon sen, että lapsi oli edellisenä iltana kysynyt tädiltään, mikä rukous on, kaikki meni tosi hyvin. "She's so beautiful", Iita huokaisi yhdessä vaiheessa. Oikeassa oli. Hääpari oli todella näyttävä.

Virallisuuksien jälkeen kävimme kääntymässä hotellilla, ennen kuin suuntasimme itse bileisiin. Kahdet pikapäikkärit torkkunut vauva oli yllättävän hyväntuulinen ja kulki sylistä syliin aiheuttaen vauvakuumetta itse kenessäkin (ei minussa). Vieraat viihtyivät vauvasta vaariin, ja mekin jaksoimme olla juhlissa ihan loppuun eli yhteentoista asti. Kaikki oli viimeisen päälle tip top, tarjoilut olivat erinomaiset, ja mikä tärkeintä, hääpari näytti onnelliselta. Hääpari ja heidän kahdeksan morsiusneitoa ja kahdeksan sulhasmiestä.

Nuorin juhlavieras oli näin riemuissaan hääporukan esittäessä meille sisääntulotanssiaan.

Lapsillakin oli mukavaa, vaikka tästä kuvasta voisi kuvitella toisin...

Seuraavana aamuna etsimme vielä viimeisen kerran teillä tietämättömillä ollutta korurasiaa roskiksista ja sänkyjen alta, mutta eihän sitä löytynyt mistään. Luovuimme toivosta ja huoneesta ja suuntasimme Mississippijoen varteen tutustumaan St. Louisin kuuluisimpaan nähtävyyteen, The Gateway Archiin, jonka sisällä kävin hyperventiloimassa vuonna 2011. Kansallispuisto, jonka alueella kaari sijaitsee, oli revitty uudistamisprojektin vuoksi täysin auki, eikä kaaren alla olevaan museoon tai lahjatavarakauppaan päässyt ollenkaan. Kaaren päällekin menossa olleet ihmiset joutuivat odottamaan ulkona helteessä. Meitä ei lähes kahden tunnin jonotus kiinnostanut, vaan kävimme ottamassa pakolliset turistikuvat ja läksimme panimolle.

Voitteko kuvitella, että minä olen joskus ollut tuolla ylhäällä?
Ja tullut pyörtymättä alas?

4 Hands Brewing Co.

Preserved Lemon Gose. Hyvää oli!

Panimopyrähdyksen jälkeen piti käydä vielä kerran sukuloimassa, ennen kuin suuntasimme takaisin länteen. Lapsukaisemme olivat ilmeisesti käyttäytyneet melko hyvin, sillä Scottyn serkuksilla on kuulemma nyt kovat paineet sekä halu tuottaa yhtä mallikasta ja suloista jälkikasvua.

Suurin osa paluumatkasta meni ukkosrintaman läpi ajaen, mutta keli kirkastui juuri ennen Kansas Cityä. Horisontissa siintänyt kaupungin siluetti toi hymyn huulille, vaikka emme olleet olleet kovin kauaa pois. Nappasimme matkalla hyvässä hoidossa olleet koiruudet mukaan, ja kotona olimme ihan ihmisten aikaan. Viikonlopun kruunasi erinomainen Game of Thrones -finaali.

KC.

Ikävä oli tainnut olla molemminpuoleista.

Ja se korurasia? Sehän odotti minua kylpyhuoneessa lavuaarin vieressä. Ihan siinä, mihin sen olin jättänyt.

Perinneperjantai: Irti kädestä

Kesäkuu 2008 porskutteli eteen päin vastusteluista huolimatta, ja kotiinlähtö oli väistämättä edessä. Vaikka tiedossa oli jo, että se olisi mitä todennäköisimmin viimeinen lamauttava lentokenttäreissu, ei se tehnyt hyvästeistä oikeastaan yhtään helpompia. Välissä pian olevat kilometrit tuntuivat maileilta. Vähintään.

Syksyllä häämöttänyt yhteinen koti otti pahimman terän ikävästä kesän edetessä pois, mutta ihan akuuteimpaan, vatsanpohjaa kouristavaan kaipuuseen se ei valitettavasti tehonnut. 

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Maanantai 9.6.2008 klo 15:42

En halua!

Onko pakko lahtea, jos ei halua? Valitettavasti on. Onneksi S on viela toissa, en ole talla hetkella mikaan mieltaylentava naky. Pakkaaminen sai aikaan silmien vuotamista ja punoitusta, eika se tunnu ihan hevilla loppuvan.

Nama viimeiset paivat ovat olleet niin uskomattoman mahtavia, ettei mitaan jarkea. Taytynee kirjoitella niista vahan myohemmin, nyt ei kykene. Pitaa yrittaa saada itsensa ojennukseen ennen kuin S tulee kotiin, en halua pilata viimeista iltaa rakimalla sen paalle. Vaan mista siihen voimat?

Miten tama lahteminen voikin olla aina nain kamalaa? Miten sen kamaluus paaseekin yllattamaan joka kerta? Kai tassa ahdistaa sekin, etten lahde pelkastaan S:n luota. Lahden monen hyvan ystavan luota, joita en tule nakemaan pitkaan aikaan.

Totta kai tuo S:n luota lahteminen tuntuu kaikista pahimmalta. Minulle sanottiin tanaan, ettei pitaisi valittaa, kohtahan me asutaan yhdessa. Totta, mutta ei asuta viela. Ei viela moneen kuukauteen. Nyt tuleva erossaolo tuntuu ikuisuudelta, viidessa viikossa kun tottuu toisen lasnaoloon aika tehokkaasti. Tiedan, etta kotiin paastyani ajatus yhteisesta syksysta helpottaa kummasti, mutta ei helpota viela. Eika varsinkaan huomenna, kun pitaa taas paastaa kadesta irti.

Valehtelin, kun sanoin "onneksi S on viela toissa". Nyyhkytyksesta ei taida nimittain tulla loppua, ennen kuin se tulee halaamaan. On se kulta.

Perjantai 13.6.2008 klo 02:29

Why Did We Have to Make This So Difficult?

"Why did we have to make this so difficult?" S pohti Kansas Cityn lentokentällä. Niinä viimeisinä hetkinä, kun voi vielä pitää kädestä kiinni ja katsoa toista oikeasti silmiin on hankala keksiä mitään puhuttavaa. Tai mitään sellaista puhuttavaa, joka ei toisi kyyneliä silmiin. Sitä yrittää vain keskittyä siihen, että toinen on vielä fyysisesti siinä. Vielä vähän aikaa.

S yritti kyllä keksiä jotain mieltäylentävää juteltavaa. Heti kun olin tehnyt lähtöselvityksen, se alkoi selvittää, josko voisin tulla sen veljen elokuisiin häihin. Tämähän aikaistaisi näkemistä vain pari vaivaista viikkoa, mutta kuten S sanoi, jokainen viikko on liikaa.

Se hetki, kun pitää irroittaa ote ja yrittää olla romahtamatta lattialle on jotenkin epätodellinen. Tällä kertaa katsoin järkevimmäksi ratkaisuksi kadota heti naistenhuoneen puolelle, ettei tarvinnut jäädä tuijottamaan S:n vähitellen katoavaa selkää. Hengittelin syvään. Yritin koota palasia kokoon.

Houkutus juosta S:n perään on aina erittäin suuri. Houkutus kääntyä portilla pois vielä suurempi. Vielä Chicagossakin katselin Kansas Cityyn vieviä lentoja haikeana. Lentolipuissa kuitenkin luki Manchester ja Helsinki, joten sinnehän sitä piti suunnata, kauas pois.

Koko kotimatka tuntui jotenkin epätodelliselta. Vastahan tuota lensin toiseen suuntaan. Onneksi sain viimeisellä lennolla juttuseuraa. Yksin oleminen maksimoi jotenkin ikäväntunteen, joka on muutenkin aika kokonaisvaltainen tunne, joten liverpoolilaisen kaverin kanssa jutustelu auttoi kummasti. Sekin uteliaana sitten kyllä kyseli tästä amerikkalaisesta poikakaveristani, notta eipä siinä ajatuksiaan muualle oikein saanut. Se halusi kuulla koko tarinan.

Kerroin sille siitä, miten meidän piti parin kuukauden tuntemisen jälkeen erota toisen työn takia. Puhuin siitä, miten ei osattu olla puhumatta toisillemme, vaikka rikottiin ties kuinka montaa sääntöä. Kerroin, miten S lopulta riskeerasi kaiken vuokseni, ja siitä miten se haki suomalaiseen yliopistoon ja päätti muuttaa luokseni.

Ensimmäinen kommentti oli: "Wow, that guy is really serious about you. Like marriage serious. Sounds like you changed his priorities." Sitten se halusi nähdä kuvia tästä sankarista. Komeaksi kehui. Toivottipa vielä oikein vilpittömän kuuloisena meille kaikkea hyvää tulevaisuudessa. Sen jälkeen vertailtiin arpia ja mustelmia. Oli leppoisa lento.

Kotona pääsin jo sitten juttelemaan S:n kanssa. Se oli kertonut pomolleen, että oli saanut opiskelupaikan Suomesta ja että on erittäin todennäköisesti lähdössä syksyllä pois. Pomo ei ollut suuttunut tai erottanut S:ää sillä kertaa. Päin vastoin, oli jopa puhunut siitä, miten S:n pitäisi tulla takaisin maisterinopinnot suoritettuaan.

Kyllä tuo yhteinen syksy näyttäisi nyt vain onnistuvan, kunhan vain oleskelulupa irtoaa. Ja miksei irtoaisi! Ei meilläkään nyt niin huonoa tuuria voi olla, että oleskeluluvattomuus estäisi unelman toteutumisen.

Kuten edellisen kirjoituksen kommenteissa mainittiinkin, olen oikeasti todella onnekas, kun olen löytänyt jotain tällaista. Ollaan tultu vastoinkäymisten kautta voittoon, ja tästä tuli lopulta jotain niin suurta, etten olisi villeimmissäkään unelmissani osannut kuvitella. S ei varsinkaan. Vaikka hyvästely repii joka kerta hajalle, niin se on vain merkki siitä, että me ollaan onnellisia yhdessä.

Ja voi että me oltiinkin onnellisia koko (minun) loman ajan! Varsinkin viimeiset päivät olivat älyttömän mukavia ja kaikin puolin onnistuneita.

Float tripillä jopa ennen niin mustasukkainen entinen tyttöystävä sanoi, ettei ole nähnyt S:ää koskaan näin onnellisena. Totta kai sen piti verrata tämänvuotista reissua viime vuoden retkeen, jolla entisaikojen peikko Ty(tt)ökaveri oli siis mukana. Ei se minua varsinaisesti häirinnyt, Ty(tt)ökaverin haukkuminen kun saa minut vieläkin tuntemaan itseni jotenkin paremmaksi, heh, ja erään kaverimme kommentti tiivisti kaikkien muiden ajatukset: "What the f**k does it matter? They are together now. They are going to get married and have kids." Se sulki mustasukkaiset suut lopullisesti. Siis sen yhden. Eilen sain sähköpostia kyseiseltä tytöltä. Se sanoi, että vaikka olenkin S:n tyttöystävä, hän pitää minuakin ystävänään.

Monet kavereistamme suunnittelivat jo Suomessa käymistä ja meidän luona kyläilyä. Olivat vilpittömästi onnellisia siitä, että tulevaisuus näytti vihdoinkin valoisalta. S kertoi Suomesta ja tulevasta opiskeluistaan kaikille, jotka jaksoivat yhtään kuunnella. Minusta tuntui välillä, että säteiltiin enemmän kuin aurinko.

Kaikilla tuntui olevan ihan mielettömän hauskaa. Tämä oli kolmas vuosi, kun retki järjestettiin, ja yleinen mielipide taisi olla, että tämä vuosi oli tähänastisista paras. En tiedä, miten reissu olisi enää voinut olla parempi. Hyvää seuraa, ihan vähän olutta ja aurinkoa.

S:n jalat.

Lauantai meni siis joella kelluessa ja vedessä pulikoidessa. Monen, monen tunnin ilakoinnin jälkeen porukka oli sen verran väsynyttä, että viimeisimmätkin karpaasit taisivat vetäytyä petiin puolen yön maissa. Aamulla kasattiin kamat, muisteltiin vähän edellisen päivän juttuja (Flantastic, Flannah Montana, The Flantastic Four, Flanny Got Fingered... Flan-parka!) ja halailtiin kaverit hyvästiksi. Sitten takaisin Kansas Cityyn ja sivistyksen pariin.

Sunnuntai meni lepäillessä ja halitellessa. Sen verran piipahdettiin ihmistenilmoilla, että käytiin kehittämässä retkellä otetut valokuvat ja syötiin illallista S:n vanhempien kanssa vielä kerran. Hyvästely jatkui, mutta mieli oli silti vielä yllättävän hyvä.

Maanantaipäivästä en voi sanoa ihan samaa, kuten edellisestä merkinnästä voi päätellä. Illaksi olo kuitenkin koheni, kuten oletinkin. On se kumma, miten yksi halaus voi poistaa murheelliset ajatukset. Käytiin syömässä terveellisesti nachoja ja buffalo wingsejä. Mmm. Pelattiin Big Buck Safaria, biljardia ja shuffle boardia kavereiden kanssa. Se piti ajatukset mukavasti jossain muualla kuin seuraavassa aamussa.

Minä vastaan S.

S taisi voittaa...

Ajeltiin kotiin. Autossa S lauleskeli minulle vielä radion mukana, eikä päästänyt minua autosta ulos. Itkuhan siinä meinasi tulla, mutta en antanut periksi. Mentiin lopulta sisälle ja vietettiin loppuilta ihan kahdestaan. Oltiin vähintäänkin onnellisia, vaikka lähtö häämöttikin uhkaavasti edessä.

So why did we have to make this so difficult? Koska ollaan aikamoisen varmoja siitä, että yhteinen tulevaisuus on parasta, mitä voidaan saada. Tämä on ja on ollut kaiken vaivan ja itkun ja ikävän arvoista. Enemmänkin.

(Suonette anteeksi siirappisuuteni.)

Kun daddy lapsen ranskalaiset söi

Hymyilin lattialla tyytyväisenä leikkineelle vauvalle. Hyvin nukkunut kaveri höpötteli omiaan. Höhöhö, vavvavvava, pöpöpö. Pienen ihmisen aito ja rehellinen onnellisuus tarttui väkisin minuunkin, varsinaiseen aamumörköön.

Hiljaisen ja rauhallisen aamun kuitenkin keskeytti yläkerrasta kuulunut vertahyytävä huuto.

Juoksin ennätysvauhtia isosiskon huoneeseen, josta ääni kantautui. Kirkuminen jatkui, enkä saanut hätäisiin "Mikä tapahtui?" -kysymyksiini selvää vastausta. Huoneessa minua vastassa oli sängyssään kieriskelevä ja kirkuva lapsi.

"Mikä tuli? Mikä hätänä?"

"...I WANT FRENCH FRIES!"

Pidättelin naurua samalla kun tasasin sykettäni.

"Haluat ranskalaisia?"

"YES! I REALLY WANT FRENCH FRIES! DADDY ATE MY FRENCH FRIES!"

Luonnos ranskalaisvarkaasta.
"That's you, daddy, when you were a girl."

Niiskutteleva lapsi rauhottui, kun kerroin hänelle, että hän oli nähnyt unta - ei, painajaista - eikä daddy ollut syönyt hänen ranskalaisiaan. Eihän meillä oltu sellaisia edes syöty viikkokausiin. Seuraava kriisi oli kuitenkin jo nurkan takana. Tai tarkemmin vessanoven takana.

"Äiti, I washed my hands all by myself!"

"Pesit ihan itse? Hieno juttu!"

"I'm a big girl."

"Niin olet. Olet iso tyttö."

"Do you think I'm a boy now?"

"Kyllä sinä taidat olla edelleen tyttö."

"I REALLY WANT TO BE A BOY!"

Eilen neiti halusi kuitenkin vielä olla "the prettiest girl", joten identiteetti taitaa olla vielä hakusessa.

Pikku-Litti aloitti taannoin jalkapalloharrastuksen.

Hauskoja juttuja suusta on päässyt muutenkin. Kun tytöllä on nälkä, hän sanoo: "My tummy is wiggling." Kiemurtelevan mahan lisäksi hänellä on kuulemma mielikuvitushampaat. "They're not real, they're pretend teeth", kuten hän asian hammashygienistille ilmaisi.

Eräänä päivänä meinasin tukehtua mielikuvitusleipääni, kun typy katseli itseään peilistä kallistellen päätään puolelta toiselle. "Do you think my rectangle face is turning into a circle face?" hän kysyi hyvin mietteliäänä. Eihän siihen voinut vastata muuta kuin, että kyllä, suorakulmion muotoisista kasvoistasi on tulossa ympyrän muotoiset. Varsinkin kun lapsi oli kertonut edellisenä päivänä pelkäävänsä suorakulmioita.

Perinteinen kop kop -vitsikin on saanut hyvin persoonallisen tvistin:

"Knock knock."

"Who's there?"

"[Etunimi] [toinen nimi]."

"[Etunimi] [toinen nimi] who?"

"[Etunimi] [toinen nimi] [sukunimi]."

Onpa hän pitänyt meille parisuhdeterapiaakin. Joskus harvoin (!) äksyillessäni pieni ääni kertoo, etten saa olla vihainen daddylle. "Moms and dads can't fight. You have to be best friends!" Yritäpä siinä mököttää.

Suomi on edelleen ehdottomasti kakkoskieli (ja kakkakieli, sillä vessa-asiat selitetään suomeksi), mutta pyydettäessä tyttö toistaa mielellään kokonaisia lauseitakin. Hellyttävintä taitaa olla, kun pieni puolisuomalaisemme puhuu vielä pienemmästä. Hänen ikioma "pikkubeli."

Perinneperjantai: Kumiankkoja ja Finlandia-vodkaa

Kansas Cityn -loma alkoi vedellä kesäkuussa viimeisiään. Orastava lähtöahdistus hiipi väkisinkin päälle, vaikka tekemistä riittikin, ja ajatukset olisivat periaatteessa voineet olla muualla kuin tulevassa kotiinpaluussa. Scottyn Suomeen muutto eteni ja oli sinettiä, eli oleskelulupaa vaille varma.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Maanantai 2.6.2008 klo 14:32

Aurinkoista

Olipa mahtava viikonloppu! Ja loppuviikkokin. Syotiin hyvin (mm. italialaista hienossa ravintolassa) ja vietettiin aikaa ihan kahdestaan. Katsottiin elokuvia ja Rescue Me:ta, joka oli S:lle uusi tuttavuus. Itsehan voisin katsoa kyseista sarjaa vaikka koko ajan. Kivaa oli.

Viikonloppuna vietettiin paljon aikaa ulkona. Ihan ulkona ulkona. Lauantaina kaytiin ensin moikkaamassa S:n vanhempia ja hoitamassa vahan oleskelulupa-asioita. S:n vanhemmat ovat tuntuneet jo hyvaksyvan ajatuksen siita, etta poika on lahdossa Suomeen pariksi vuodeksi. Aiti varsinkin. Virallisuuksien jalkeen mentiin Buffalo Wild Wingsiin syomaan ja treffaamaan kaveriamme. Kyseinen herra on melkoinen flirtti, ja S:aa alkoi se ehka jo vahan haitatakin. Sen verran tiukkaan se minua kadesta piti kiinni.

Ja sitten sinne ulkoilmaan. Kaytiin Overland Park Arboretumissa; kaytiin samaisessa paikassa jo maaliskuussa. Talla kertaa oli vahan vehreampaa. Kaveltiin ympari puistoa auringonpaisteessa ja 30 asteen lampotilassa. Nautittiin elamasta.

Maisemaa maaliskuulta.

Toukokuun viimeinen.

Eilinen meni Oceans of Funissa pulikoidessa. Vietettiin viitisen tuntia Missourin auringon ja klooriveden alla. Kierrettiin liukumaet ja aaltoaltaat. Vierailtiinpa allasbaarissakin. Se oli elamaa, jos mika. Neljan aikaan huomattiin, etta S:n irlantilaisperaiset olkapaat alkoivat punoittaa sen verran paljon, etta oli parasta poistua kalliin oluen parista kotiin ja suihkuun.

Pienen lepohetken jalkeen piti rientaa S:n vanhempien luo. S:n aiti halusi valmistaa minulle syntymapaivaillallisen. Varsinaiset synttarithan ovat vasta tulossa, mutta S haluaa tehda silloin jotain muuta kuin istua porukoidensa luona. Syotiin sitten eilen lasagnea oikein porukalla. Minulle laulettiin Happy Birthday oikein pitkan kaavan mukaan ja paasinpa viela puhaltamaan jaateloannoksen paalle laitetun kynttilankin. Mmm.

Etta eipa tama elama taalla ole ollenkaan hassumpaa. Olen nahnyt unia Suomessa olosta. Viela sita onneksi heraa siihen, etta S nukkuu vieressa. Tai tokkii kylkeen ja yrittaa saada minua hereille. Viela kahdeksan aamun verran.

Perjantai 6.6.2008 klo 14:00

Happy Birthday to Me

Jopas aika rientaa. Nyt eletaan jo perjantaita. Uskomatonta. Viimeinen viikonloppu on enemman kuin kasilla.

Tiistaina leikittiin vahan storm chasereita. Kaytiin syomassa S:n vanhempien kanssa (mitas muutakaan kuin italialaista), ja illallistamisen aikana oli alkanut sataa. Ja ukkostaa, tietenkin, Keskilannessa kun ollaan. Pikapyrahdys autoon kasteli meidat jo kokonaan, joten paatettiin sitten jatkaa samalla linjalla ja sprinttailla muillakin parkkipaikoilla.

S halusi ostaa Disturbedin uusimman albumin, joten hurautettiin Best Buyn pihaan. Siina vaiheessa myrsky oli aika vahvasti paallamme. Salamat raiskivat maahan, mika sai autonkin tarisemaan. Uhmasimme sadetta, vaistelimme tuulen kuljettamia ostoskarryja ja hypimme latakosta latakkoon, kun juoksimme levykauppaan ja sen jalkeen viela Wal-Martiin.

Myrskyn jalkeen ei ole poutasaa. Ei ainakaan taalla. Salamointi jatkui koko illan ja yon, vaikkei vetta enaa juuri tullutkaan. Se sopi minulle ja S:lle oikein hyvin. Istuttiin kuistilla ja ihmeteltiin taivasta. Kiva yhteinen harrastus. Sopiva naille tienoille.

Sateen tauottua Wal-Martin pihalta. Ihan normaali varivalokuva on.

Keskiviikkona otettiin (toinen) varaslahto synttareiden juhlintaan. Toista tultuaan S osti lahes 900 dollarin arvoisen matkavakuutuksen, joka vaaditaan oleskeluluvan saamiseen. Tamahan ei varsinaisesti liittynyt millaan tavalla mihinkaan merkkipaivaan, mutta pidan tuota matkavakuutusta erittain arvokkaana ja isona synttarilahjana. Asiat etenevat ja nayttavat hyvalta.

Vakuuttamisen jalkeen illastettiin parin kaverin kanssa, jotka eivat eilen, torstaina, paasseet juhlimaan. S:lla oli eilisen varalle nimittain suunnitelmia. Se osti kunnon kuorman ruokaa ja juomaa, jota se sitten tarjoili koolle kutsutuille kavereille. Olin ihan hakeltynyt kaikesta siita huomiosta, jota sain. Enpa muista, milloin synttareistani olisi viimeksi tehty nain iso numero.

S:n sisko oli ostanut minulle hienon ja erittain tarpeellisen synttaritiaran. Ystavapariskunta oli koonnut minulle sangollisen hyodyllista tavaraa, kuten kumiankkoja ja Finlandia-vodkaa. S:n aiti soitti ja onnitteli viela kerran. Olin oikeasti ihan hamillani. En tayttanyt 18, en 21, en 50. Taytin 24. Melko merkitykseton merkkipaiva. Mutta mahtava, upea paiva. Siita kiitos kuuluu S:lle.

Illalla, kaikkien lahdettya kotiin ja meidan siirryttya sisalle, alkoi sataa. Taivas oli valkkynyt jo ennen sita, mutta sehan nyt on ihan normaalia. Mentiin S:n kanssa istumaan katetulle kuistille ja kuunneltiin sadetta ja salamointia. Leppoisa paiva oli parasta lopettaa leppoisalla istuskelulla.

Tanaan lahdetaan pikkuretkelle pikkuporukan kanssa. Viikonlopun aikana olisi tarkoitus telttailla ja kellua missourilaisella joella kolmenkymmenen kaverin kanssa. Toisaalta vahan pelottaa lahtea vesille naiden hurjimusten kanssa. Sekin hieman ahdistaa, etta tama on tosiaan viimeinen viikonloppu. Toisaalta en malta odottaa kivaa ja toivottavasti semiturvallista seikkailua.

Viikonloppu alkoi tana aamuna ainakin lupaavasti. S huokaisi heti herattyaan: "God, you're gorgeous." En sitten tieda, oliko tuo kommentti tarkoitettu minulle vai jollekin jumalolennolle, mutta otin sen kuitenkin aarimmaisena kohteliaisuutena. Ei kai tassa ole voinut sen jalkeen tehda muuta kuin hymyilla.

Ensin mennään saunaan, sitten syödään vasta

Viime viikonlopun sääennuste näytti trooppiselta. Päivisin elohopea kipuaisi varjossakin reippaasti yli kolmenkymmenen asteen, eikä yölläkään päästäisi alle kahdenkymmenen. Olisimme voineet jäädä Kansas Cityyn nauttimaan viime kesänä uusitusta ilmastoinnista, mutta jostain syystä mökki ja vesileikit vetivät puoleensa. Saunakin, tietysti.

Näistä tunnelmista lähdettiin viikonlopun viikkoon.

Vesi oli laskeutunut jo normaalille korkeudelleen.

Meidän mökin tunnistaa vähän erilaisesta lipusta.

Olimme varautuneet kärttyiseen pieneen ihmiseen, sillä edellistä mökkireissua piti lyhentää yhdellä yöllä, kas kun kaveri ei suostunut nukkumaan päivällä eikä yöllä. Pelotti, että hikiset ja nihkeät oltavat eivät ainakaan auttaisi asiaa. Niin, eivätkä ne neljä ylähammasta, jotka olivat/ovat tulossa yhtä aikaa ikenestä läpi.

Ilta-appeella daddyn sylissä.

Hikiset miehet.

Puolisuomalainen. Kohta virallisestikin, kunhan saan kansalaisuuspaperit viimeinkin postiin.

Perheen pienin meni kuitenkin helposti unille ja nukkuikin yön läpeensä ilmaan minkäänlaisia valituksia. Keneltäkään. Pääsimme valmistamaan suomalais-amerikkalaisen illallisen (makkaraa ja maissia) rauhassa isosisko-Iitan kanssa, joka auttoi daddya valmistelemaan maissin grillauskuntoon. Kun maissi oli kypsymässä, vaihdoimme uikkarit päälle ja pulahdimme lämpimään järveen. Saunan savupiipusta nousi savu, ja grillistä tulvi herkullinen tuoksu. Tuntui lomalta, vaikka oli ihan tavallinen viikonloppu.

Vähän tärkeänä.

Ruoan jälkeen mökissä oli kaksi tuhisevaa lasta ja saunassa kaksi onnellista aikuista. Kuljimme löylyistä järveen ja järvestä löylyihin ties kuinka monta kertaa. Kelluimme tyynellä järvellä kirkasta tähtitaivasta tuijotellen. Tulimme siihen tulokseen, että elämä voisi olla ankeampaakin.

Aamulla söimme pikaisen aamupalan ja läksimme kävelemään järven toiselle puolelle ostamaan järviläisten viljelemiä kasviksia "torilta". Jo parinsadan metrin päästä oli selvää, että Usva kannattaisi viedä takaisin mökille, muuten a) emme ehtisi ajoissa ostoksille b) joutuisimme ottamaan vauvan rattaista ja lykkäämään koiran sinne työnneltäväksi. Muutenkin niin kovin laiska Usva hyytyi aivan alkutekijöihin paksun turkkinsa ja painostavan kelin takia.

Hepulikoira Sisu jaksoi kuitenkin vipsutella (ei yllättäen) koko matkan ja enemmänkin. Olipa sillä sen verran ylimääräistä energiaakin, että ryömi myyntipöydän ali rapsuteltavaksi. Kun lehtikaali ja purjosipulit oli ostettu, jatkoimme matkaa takaisin mökille. Vaikka kello oli vasta vaille kymmenen, jääkylmä olut alkoi kuulostaa aika hyvältä. 5,4 kilometriä mäkistä soratietä tuntui poltteena reisissä ja hikinorona vähän joka paikassa.

Uiminen viilensi.

Lauantai jatkui aktiivisena, sillä askartelimme laiturille tasapainottavat betonipainot, minkä jälkeen kävimme kiertämässä järven uudelleen - tällä kertaa tosin polkuveneellä. Molemmat lapset nukahtivat veneeseen, ja mukaan änkeytynyt laivakoira Sisu köllötteli kiepillä ja nuuskutteli ilmaa.

Iltapäivällä saimme kaveriperheestä pulikointiseuraa. Lillimme järvessä melkein auringonlaskuun saakka, jolloin oli korkea aika saada murua rinnan alle. Pihvit, quinoa-salaatti ja lehtikaalisalaatti hoitivat tehtävänsä varsin mainiosti. Ruoan jälkeen lämmitimme saunan, jotta amerikkalaiset vieraamme pääsisivät toteamaan, kuinka hupsuja suomalaiset ja suomalaisten puolisot ovat, kun menevät hellettä pakoon vieläkin kuumempaan koppiin. Tykkäsivät kuitenkin kuin hullut puurosta. Tai suomalaiset saunasta.

Sunnuntaiaamuna jatkoimme laiturin parissa puuhastelua. Scotty kirosi edellisenä päivänä polttamiaan reisiä, ja minä kehuskelin, kuinka en oikeastaan koskaan pala. Virhe. Puolen päivän aikoihin tehty polkuvenekierros järven ympäri ja sen jälkeen vietetyt tunnit järvessä kostautuivat epäilyttävästi palanutta ihoa muistuttaneena punoituksena polvissa ja hartioissa. Viimeistään päiväsauna paljasti paikat, joita en ollut rasvannut tarpeeksi huolellisesti.

Norpan ja koiran sekoitus Sisu vaihteeksi laiturilla.

Sunnuntaiauringon hiipiessä horisonttia kohti oli aika pakata kimpsut ja kampsut ja palata sivistyksen pariin. Viimeinen vilkaisu saunaan, syvä huokaisu. Miten mahtava viikonloppu. Palanen sydäntä jäi odottamaan seuraavaa kertaa...

...Joka on huomenna uuden Marimekko-SUP-laudan kera. En malta odottaa-aa-aa. Luulenpa, etten tällä kertaa kersku palamiselle immuunilla suomalaisella kalkkilaivaihollani, joka kimmottaa auringonsäteet takaisin kohti taivaita, vaan läträän kiltisti UV-suojaa nahkaan. En nimittäin aio jättää sekuntiakaan saunomista väliin oman typeryyden vuoksi.

Taitaa sitä tareta tänäkin viikonloppuna.

Perinneperjantai: Kun Nightwishin keikalle itseni höpötin

Edellinen merkintä vuodelta 2008 päättyi sanoihin: "Tanaan Lawrenceen Nightwishin keikalle. Toivottavasti saadaan liput viela ovelta." Toive ei ihan täysin toteutunut, mutta liputtomuudesta kehkeytyikin eeppinen tarina, jota en hevillä (hehe) unohda.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Keskiviikko 28.5.2008 klo 17:11

Live to Tell the Tale

Lahdettiin eilen heti S:n kotiuduttua ajamaan kohti Lawrencea. Illalla oli siis tiedossa Nightwishin keikka, jolle emme uhkarohkeina ihmisina lippuja ennakkoon ostaneet. Tai piheina ihmisina oikeastaan, silla emme halunneet maksaa Ticketmasterin lisamaksuja. Hoimme itsellemme, etta kyllahan niita lippuja viela ovelta saa. Ei kai joku suomalainen bandi veda yleisoa niin paljoa, ettemmeko mahtuisi mukaan!

Jo ennen kuin paasimme edes Kansas Citysta pois, S sai puhelun Lawrencesta. Blogissa aiemminkin mainittu mustasukkainen ystavatar (joka on nykyisin yrittanyt kayttaytya ihmisiksi) soitti neljan maissa. Keikkapaikan, The Granadan, edessa oli jo 20 ihmisen jono.

Paasimme perille Lawrenceen viiden maissa ja kavelimme keikkapaikan eteen. Jonon pituus oli kolminkertaistunut tunnissa. Ovet, ja samalla myos lippuluukku, avattaisiin vasta seitsemalta. Paatimme edelleen olla uhkarohkeita ja lahdimme syomaan jonottamisen sijaan.

Sepa kostautui. Seitseman jalkeen, kun vihdoin paasimme lippuluukulle, lippuja oli jaljella tasan yksi. S osti sen pois kuljeksimasta, mutta olisimme tarvinneet viela kaksi lisaa. Ajoimme akkia ystavattaren asunnolle tarkistamaan, josko netista viela saisi lippuja. Ei saanut.

Palasimme takaisin The Granadan eteen norkoilemaan siina toivossa, etta lippuluukulle olisi ilmestynyt kuin taikaiskusta lisaa lippuja. Ikkunassa oli kuitenkin lappunen: "Tonight's concert is SOLD OUT. So do not even ask for tickets. We do not have any." Siina vaiheessa meni vahan sormi suuhun. Mietimme S:n lipun poismyymista muille norkoilijoille.

Siina sormet suussa seisoskellessa meidan ohi kaveli kaksi pitkatukkaista miesta. Puhuivat suomea. Kavelivat keikkabussien luo. S yllytti minua menemaan heidan juttusille. Minua vahan ujostutti, joten kieltaydyin. Suostuin kuitenkin kavelemaan kohti keikkabusseja ja katsomaan, josko samaiset herrat viela olisivan lahistolla. Vahan niinkuin kompromissina.

Nightwishin pojat istuivat kauempana takaoven luona, mutta lahella saati kuuloetaisyydella ei ollut ketaan. Kunnes joku astui ulos bussista. En tieda, mika minuun meni, mutta "Hei, onks teilla lippuja?" karkasi suustani. Bussista ulostautunut heviletti vilkaisi minua, kohautti olkapaitaan ja pudisti paataan. Ja kaveli bandin luo.

Naureskelin S:lle ja ystavatterelle, etta hehheh, kannattipa yrittaa. Vahan havettikin. Huomasimme kuitenkin, etta bandinjasenet ja olkiaan kohautellut heviletti tuijottivat ja osoittelivat meita. Pian heviletti kaveli luoksemme ja alkoi jutella suomeksi. Pyysi odottamaan.

Pian luoksemme ilmestyi vaaleampi pitkatukka. Se vahan ihmetteli sita, etta jossain kansasilaisessa kaupungissa kuulee suomea. Se soitteli pari puhelua, kavi lippuluukulla ja sisalla. Sanoi, ettei mitaan hataa. S yritti pusutella minua innoissaan, mutta ystavatar ja mina naurahdimme yhdessa, etta kannattaa ehka pysya nyt minusta vahan kauempana. Nyt ei pilata tata.

Kun pitkatukka tuli reissuiltansa takaisin, silla oli antaa ystavattarelle ja minulle hienot tarrat. Pyysi meita latkaisemaan ne paitoihin kiinni ja seuraamaan hanta sisalle. Seurattiin kiltisti perassa, ja kas, oltiin sisalla. Kiiteltiin ehka sen miljoona kertaa. Kysyin, mita olemme velkaa. "No, nauttikaa keikasta ja vierailkaa baaritiskilla usein. Juokaa vodkaa."

Suuntasimme kaskysta ensin baaritiskille. Sen jalkeen etsimme vakijoukosta Sannan, joka oli tullut Emporiasta katsomaan keikkaa. Kerroimme kaikille halukkaille (ja haluttomille) tarinaa siita, kuinka paasimme kuin paasimmekin loppuunmyydylle keikalle sisaan. Oli aika hurja tunne.

Keikka oli oikein mainio. Nightwish oli S:lle entuudestaan tuttu, mutta ystavatar ei ollut koskaan kyseisesta pumpusta kuullutkaan. Meille sisaanpaasyn hoitaneet miekkosetkin olivat erittain yllattyneita, etta keikka myytiin loppuun jossakin Kansasissa, jossa suuri yleiso ei varmasti ole Nightwishin musiikkista kuullut soinnun vertaa.

Keikan paatyttya huomasin, etta meita auttanut kiltti herra seisoi paitakojun takana. Lahdimme porukalla kiittamaan hanta. "Eikos se niin ole, etta sulle laitetaan tasta S-koon paita?" Naurahdin. Kai se nyt olisi vahaisinta, mita voisin tehda. Kaannyin S:n puoleen pyytamaan vahan rahaa lainaksi, mutta... "Suomi-tytto saa paidan ihan ilmaiseksi."

Raks raks, sanoivat aivoni (samalla kun kiittelin punastellen paidasta). Takananihan seisoi toinen Suomi-tytto, Sanna. No, Sannakin sai samanlaisen Passion for North America 2008 Part 2 -paidan. Olisimme ostaneet levyn, mutta nekin, kuten liput, oli myyty loppuun.

Aika hullua, eiko totta? Kiitos Nightwish ja kiltit miehet!

Kirsikoita ja rusinoita - parasta ulkosuomalaisuudessa

Minun Suomessani paistaa kesällä aurinko. Se leikittelee valollaan aamusta, no, aamuun vihreiden, juhannukselta tuoksuvien koivunlehtien lomassa. Kimmeltelee heleästi liplattavan järviveden pinnalla. Valuttaa torilta ostetun (ylihintaisen) jäätelöpallon sormille. Terassilla nautiskeltavan siiderin sekaan tiputetut (korkeintaan) kaksi ja puoli jääpalasta sulavat ennätysvauhtia, mutta leuto tuuli pitää ihon viileänä ja itikat loitolla.

Ulkosuomalaisena on helppo haaveilla romanttisesta Suomesta, jossa lavatanssit ja maitolaiturit ovat edelleen voimissaan. Todellisuus, kuten Pekka Poudan ennustamat yksinumeroiset lämpölukemat kesäkuussa, ei häiritse unelmia. Vuosien saatossa unohtuu loska ja paska, laudat eessä ovien. Suomi ja suomalaisuus tuntuu enemmän lottovoitolta kuin koskaan.

Mutta palata en tahtoisi. En pysyvästi. Tiedän, että täällä kaukana rakennetut pilvilinnat romahtaisivat nopeasti. Suomesta on tullut minulle paratiisi, lomakohde, tuttu ja turvallinen Teneriffa. Täällä kaukana kaipaa Suomea, jota ei ole (enää) olemassa. Suomea, jossa paistaa aina aurinko.

Eipä puhuta siitä, että vain hetki tämän aurinkoisen kuvan ottamisen jälkeen
auton tuulilasiin läsähteli räntää. Juhannusviikolla.

Parasta ulkosuomalaisuudessa on se, että saan elää kuherruskuukautta aina uudelleen ja uudelleen synnyinmaani kanssa. Miten hyvältä maistuukaan salmiakki ja pakastepinaattikeitto, se Saarioisten jauhelihapizzakin, kun niillä ei ole päässyt herkuttelemaan kuukausiin tai vuosikausiin! Räntä ja pakkanen juhannuksena on eksoottista, eikä pilaa kesälomaa, sillä täällä toisessa kodissa on usein tukalan kuuma.

Parasta ulkosuomalaisuudessa on se, että olen suomalaisempi kuin Suomessa asuessani. Kun jyrään viimeisiä vetelevän karvalakkiruohonleikkurin kanssa paahtavassa Kansasin helteessä pyörtymisen partaalla, en luovuta, koska periksihän ei anneta. Maalaan keittiön kaapistot yksin viikonlopussa, koska eihän se nyt ole homma eikä mikään (eipä), ja perseellä voi aina puristaa. Apua en kysy, jos sitä ei osata minulle tarjota. Minä ite. Amerikkalaiset saattaisivat kuvailla tätä luonteenpiirrettä jääräpäisyydeksi - stubbornness - mutta sitä se ei ole (kokonaan). Se on sitä sisua se, sitä syvintä suomalaisuutta, jonka voimalla jääkauden runtelemat kiviset maisemat on pelloiksi aikoinaan hartiavoimin kynnetty.

Parasta ulkosuomalaisuudessa on se rikkaus, mitä kahden kulttuurin yhteensovittaminen on mukanaan tuonut. Meillä poimitaan kirsikoita (cherry-pick) ja kerätään rusinat pullasta, parhaamme mukaan. Meidän lapsista kasvaa toivottavasti sinnikkäitä, sisukkaita puurtajia, mutta myös avoimia, kohteliaita keskustelijoita. Voin valita Suomesta ja suomalaisuudesta vain ne parhaat palat ja yrittää siirtää ne puolisuomalaiselle jälkikasvulle, jotka eivät uskalla olla kannattamatta kannattavat vain ja ainoastaan Suomea jääkiekossa.

Ulkosuomalaisena olen saanut perspektiiviä yhteiskunnallisiin asioihin. Nähnyt selkeämmin, mikä on hyvin, mikä on huonosti. Täällä ja siellä. Tai ainakin, mikä oli hyvin, mikä huonosti. Oletan, että Suomi ei ole enää se sama Suomi, jonka vuonna 2010 pysyvästi taakseni jätin. Ikävintä ulkosuomalaisuudessa onkin se, että aika ei ole pysähtynyt Suomessakaan. Isovanhemmista kahta ei enää ole, ja se viimeinenkin kulkee varmasti jälleen enemmän kumarassa kuin viime reissulla.

Ikävintä ulkosuomalaisuudessa on ikävä.

Elämässä ei kuitenkaan taida voida saada ihan kaikkea, sen ulkosuomalainen ymmärtää. Oman viihtymisen ja onnen kannalta on tärkeää keskittyä positiivisiin puoliin. Niihin asioihin, joita ei olisi nähnyt eikä kokenut, ellei olisi uskaltanut pakata passia ja hammasharjaa, nousta lentokoneeseen sydämensä perässä. Parasta ulkosuomalaisuudessa on oman itsensä ja identiteetin löytäminen maapallon toisella puolella. Rohkeus hypätä puolituntemattomaan, opetella selviytymään uudessa ympäristössä, yrittää kotiutua vieraaseen maahan ja kulttuuriin - ja onnistua siinä! Atlantin myötä taisi tulla ylitettyä myös itseni.

London and beyond -blogin Lena haastoi ulkosuomalaisia bloggaajia kirjoittamaan siitä, mikä on parasta ulkosuomalaisuudessa. Tässä minun vastaukseni.

Perinneperjantai: Juoksentelisinkohan

Vietimme pitkän Memorial Day -viikonlopun luonnonhelmassa telttaillen, mutta emme osanneet ennakoida, millainen extreme-urheilulaji siitä tulisi. Keskilännen oikukas sää vesitti kirjaimellisesti yöpymissunnitelmamme, ja jouduimme improvisoimaan oman versiomme Arnold Schwarzeneggerin Juokse tai kuole -klassikosta (noin vähän liioiteltuna).

Äärimmäisten pelkotilojen lisäksi tunnepuolikin heitteli laidasta laitaan, kun muistelimme menneisyyttä, iloitsimme nykyhetkestä ja haaveilimme tulevasta.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Tiistai 27.5.2008 klo 14:58

When the Thunder Calls You

Nyt olisi hetki aikaa huokaista ja paivitella. Oikeastaan pitaisi lukea, mutta ajattelin suoda itselleni nyt tallaisen tuokion.

Viikonloppuun mahtui vahan enemman jannitysta kuin olisi tarvinnut. Perjantaina ajettiin vahan niin kuin keskelle ei mitaan, samalle seudulle kuin uutena vuotena. Saatiedotus lupaili 30 prosentin kertoimia sateelle ja ukkoselle. Alkuilta sujui lampimissa, mutta tuulisissa merkeissa. Pelailtiin S:n vanhan kaverin ja hanen isansa kanssa quarterseja, ennen kuin siirryttiin talon vieressa sijaitsevan lammen toiselle puolelle nuotion aareen.

Kaveri istui meidan kanssa jonkin aikaa teltan ja nuotion edessa. Se oli aiemmin, ennen yhtaan olutta, kertonut minulle, etta sen sydan oli sarkynyt. Se ei halunnut minun kertovan S:lle. Se halusi jutella minulle. Olin otettu ja yllattynyt. Kai se halusi kuulla meidan kokemuksista, kas kun se osittain seurasi vieresta meidan nousua, tuhoa, ja taas uutta nousua. Tulta tuijottaessaan se sitten selitti hyvin lyhyesti S:llekin syyta vaisuuteensa.

Se sanoi, ettei koskaan ollut nain surullinen kaverin lahdosta (S Suomeen), muttei toisaalta ole halunnut millekaan pariskunnalle niin paljon onnea ja onnistumista kuin meille. Sitten se lahti. Jatti meidat istumaan ja herkistelemaan nuotiolle kahdestaan. S sanoi muun muassa, ettei han olisi halunnut puhua viime kesana mistaan muusta kuin minusta, muttei sattuneista syista pystynyt.

Yolla se varsinainen jannitys sitten alkoi. Ensin alkoi salamointi ja jyrina. S nukkui, mina en. Sita jatkui aika pitkaan ennen kuin alkoi sataa. Ja tuulla vielakin kovempaa. Teltta tarisi ja heilui tuulen mukana, valkkyi salamoiden tahdissa ja paasti vetta sisaan. Sade ja rakeet sammuttivat nuotion ja lyhdyt. Keskilannessa myrskyt pitaa ottaa melko tosissaan, jos ei halua paasta hengestaan, eika meita hirveasti sellainen kiinnostanut. S kurkkasi ulos ja naki jonkun valkyttavan meille ajovaloja lammen toisella puolella. Meidan luo johtava pato oli liian mutainen auton ylitettavaksi, joten aika akkia kavi selvaksi, etta meidan olisi juostava taloon suojaan.

Nappasin mukaan tarkeimmat tavarat, kaikki muut saivat jaada jalkeen. Seisoin jo teltan ulkopuolella odottamassa S:aa ja nain, kuinka salama iski maahan aika lahella. Koko tienoo tarisi. Sitten juostiin. Tajuttiin padon yli juostessamme, etta olemme nyt korkein piste. Kiire pihaan oli melkoinen.

Sisalle paastessamme olimme molemmat polvia myoten mudassa. Kello oli nelja aamulla. Olimme kuitenkin turvassa. Sunnuntaina saimme kuulla, etta kolmen mailin paassa telttailija oli saanut surmansa, kun salama oli iskenyt telttaan.

Lauantaina lahdimme veneilemaan samaiselle jarvelle, jonka leirintaalueella nuori telttailija oli edellisena yona kuollut. Kaverin isa kuljetti meita ympari Pomona-jarvea hulppealla moottoriveneellaan. Istuimme poikien kanssa nahkaistuimilla ja otimme rennosti aurinkoa. Sitten harrastimme S:n kanssa vahan tubingia.

Nain ensikertalaiselle se oli aika mielenkiintoinen ja kivuliaskin kokemus. Iloittelu piti osaltani lopettaa, kun selka kipeytyi tuben paalla pomppimisesta oikein kunnolla. Hauskaa se kylla oli; harmi kun sita pitaa olla niin heikkorakenteinen. S jatkoi viela veneen perassa ajelua yksin. Ja paljon vauhdikkaammin kuin kanssani. Aika aija. Sain kuitenkin eniten aija-pisteita siita, etten valittanut veden kylmyytta, kun pulahdimme porukalla jarveen vauhtiajelun jalkeen.

"Show me what you've got!"

Illalla kaveri kyseli minulta, epailinko missaan vaiheessa S:n ja minun jutun onnistumista. Vastasin, etta tasan vuosi sitten en uskonut yhteiseen tulevaisuuteen oikeastaan ollenkaan. Taisinpa kirjoittaa blogiinkin, etta tiedan, ettei tasta mitaan tule. Kaverista naki, etta joku oli satuttanut sita oikein kunnolla. Se kuiskikin minulle vahan yksityiskohtia, salaa S:lta.

Myohemmin, taas nuotion aarella, kaveri avautui sitten meille molemmille. (Pitanee lisata, etta taysin selvin pain. Onnistuu se nakojaan niinkin.) Olin yllattynyt siita, miten avoimesti ja rehellisesti pojat tunteistaan ja tapahtumista puhuivat; kaveri tietysti omistaan ja S meidan menneisyydesta, noin niinkuin vertailukohtana. Kaveri sanoi, etta toisaalta meita kahta on todella mukava seurata vieresta. Saa kuulemma toivoa. Toisaalta "kolmantena pyorana" oleminen oli hanen mielestaan rankkaa. Ymmarrettavista syista. "You are really lucky", se sanoi S:lle. "I am. I really am."

Kaverin ollessa alakuloinen ja minun ollessa fyysisesti kyvyton (=huono selka) veneilyyn, paatimme jo lauantai-iltana, etta jatamme veneilyn sunnuntaina valiin ja suuntaamme Topekaan. Telttaan kompiessamme yotaivas oli kirkas ja tuuli oli lempea. Naytti vahvasti silta, etta saamme nukkua yon rauhassa. Vaan kuudelta herasimme siihen, kun ukkonen jyrisi ja teltta heilui kovassa tuulessa. Puoli seitsemalta saikahdimme, kun kaveri ilmestyi teltalle ja sanoi, etta nyt akkia kamat kasaan, aikaa ei ole paljon.

Siina sitten pakkasimme teltan ja muut kamat kasaan vauhdilla ja kavelimme sisalle suojaan. Vaan mitaan myrskyapa ei koskaan tullutkaan. Istuimme sitten olohuoneessa tappamassa aikaa (ja pojat toisiaan Halo 3:ssa). Topekaan ei kannattanut lahtea ennen kymmenta. Syomaan paasisimme vasta yhdeltatoista, elokuviin puolelta paivin.

Muutaman tunnin istuskelun jalkeen lahdimme ajamaan (taydessa auringonpaisteessa) kohti Topekaa. Soimme Buffalo Wild Wingsissa mitas muuta kuin kanansiipia, ennen kuin menimme katsomaa Iron Manin. Hyva ja viihdyttava elokuva, muuten.

Elokuvasta poistuessamme halasimme kaverin hyvastiksi. Ennen kuin katosimme autoillemme, han kysyi: "Do you think I will be ok?" S sanoi: "You, man? Of course you will." Minun kavi kaveria niin kovasti saaliksi. Tiedan tasan tarkkaan, milta tuntuu olla toivoton sarkyneen sydamen kera. Paremmin kuin hyvin.

Nukuttiin koko sunnuntai ja kerattiin vahan univelkoja takaisin. Eilinen, siis Memorial Day, meni elokuvien ja S:n perheen parissa. S:n veli vihjaili, taas kerran, etta eikos se olisi aika jo rengastaa tama viimeinen sormukseton naishenkilo. Eli ihan perinteisissa merkeissa perheillallisia vietettiin.

Tanaan Lawrenceen Nightwishin keikalle. Toivottavasti saadaan viela liput ovelta. Olipas paivittamista kerrakseen. Kiitos ja anteeksi.

"Järvi on pilalla!"

"It's ruined, daddy. The lake is ruined, and the dock broked [sic]."

On ilmoja pidellyt. Vettä tuli viime viikolla niin paljon, että meidän pikkuruinen mökki(teko)järvi tulvi; juuri pitkän ja kesän alkua monille tarkoittavan Memorial Day -viikonlopun alla. Meidän oli tarkoitus mennä viikonloppuna mökille vähän rakennushommiin ja paljon leikkimään vedessä, mutta vähän toisin kävi.

Perjantaiaamuna järvinaapuruston Facebook-sivu alkoi täyttyä surkeista kuvista. Vedenpinta oli noussut niin paljon, että monilla oli talossa/mökissä vettä. Piharakennusten kattoja pilkotti roskaisen veden alta, ja puita näytti kasvavan keskellä poukamaa. Mökkinaapurimme laittoi meille kuvan laituristamme, jonka kävelysillasta olisi voinut tehdä seinäkiipeilyradan. Tilanne alkoi huolestuttaa sen verran paljon, että pian oli auton takapenkki täynnä lapsia, ja suuntasimme menopelin kohti pohjoista Lawrencea ja ohi. Vaikka olimme suunnitelleet menevämme mökille lauantaina, tuntui siltä, että vahingot piti käydä tarkastamassa jo perjantaina. Niin, ja varmistamassa, ettei rannassa sijainneen valotolpan sähköt olleet päällä. Valotolpan, joka oli nyt veden vallassa.

Olihan se näky melkoinen. Rannassa kellui ratapölkkyä ja naapurin kävelysiltaa. Roskaa. Ihan kamalasti roskaa. Vesi oli niin korkealla, että ylös rinteeseen vedetty polkuvene kellui. Ylösalaisin, mutta kellui kuitenkin. Onneksi oli puussa kiinni.

Mökistä tulvi vastaan, ei onneksi vettä, mutta aika tömäkkä haju. Jyrkkä rinne oli antanut vedelle vauhtia niin paljon, että sitä oli päässyt sisälle takaseinän kautta, mutta onneksi vain sen verran, että räsymatot olivat sen sienimäisesti betonilattialta pystyneet itseensä imemään. Tästä selvittäisiin mattopyykillä. Pelkällä mattopyykillä ja rannan siivoamisella. Mökin tuuletuksella.

Vertailun vuoksi:

Kotimatkalla ajoimme jälleen Kansas-joen yli. Se kuohusi mutaisena, pelottavana massana päättäväisesti kohti Kansas Cityä, kun vain viikkoja aiemmin olimme nähneet kalastajan veneensä kanssa keskellä jokea olleella hiekkasärkällä. Tuulilasiin napsahteli hetkeä myöhemmin sadepisaroita, ja luoteessa vettä tasaisesti tiputellut myrskypilvi näytti suuntaavan uhkaavasti kohti tuttua järveä. Padossa ei onneksi taitaisi riittää korkeus siihen, että vedenpinta nousisi niin paljon, että mökki tai sauna uisi.

"It's ruined, daddy. The lake is ruined, and the dock broked [sic]", lapsi raportoi kulmat kurtussa iltapäivällä kotiin palanneelle isälleen. Yritimme selittää, ettei järvi ollut pilalla, eikä laiturikaan (toivottavasti!) rikki. Meidän pitäisi vain malttaa odottaa, että ylimääräinen vesi pääsisi valumaan pois.

Menimme lauantaina suunnitelmien mukaisesti mökille, ja vesi olikin jo laskusuunnassa. Kelluvaa moskaa oli vielä kuitenkin sen verran, ettei veteen ollut oikein turvallista pääsyä, joten oli turvallisempaa pitää pienet uimarit poissa järvestä. Sunnuntaina laiturille pääsi jo verrattain helposti tarpomalla mutaisen vallihaudan yli, vaikkakin kävelysiltaa piti kiivetä edelleen hieman Gladiaattorit-tyylisesti. Kaikki halukkaat pääsivät polskimaan.

Pieni mies päätti vesittää suunnitelmiamme vielä kuitenkin lisää, sillä ei suostunut nukkumaan päikkäreitä eikä yökkäreitä kunnolla, mikä tietysti tarkoitti 26 neliön kokoisessa tönössä sitä, ettei kukaan muukaan sitten oikein saanut levättyä. Ajelimme sunnuntai-iltana kotiin, ja maanantaina mökiltä kuului ja näkyi sellaisia uutisia, että vesi oli laskeutunut jo melkein normaaleihin uomiinsa. Monilla on edessä isoja remontteja sisällä ja ulkona, mutta meillä taidettiin selvitä tosiaankin aika vähällä. Arvioimme, että vesi oli noussut noin puolisentoista metriä - ellei enemmän - ennen kuin pääsi lopulta purkautumaan padon toiselle puolelle pieniksi ja vähän isommiksikin puroiksi.

Toivotaan, että toista samanmoista tulvaa ei ihan heti tule. Todennäköisyys on ainakin sitä vastaan - edellinen yhtä iso tulva tapahtui yli 20 vuotta sitten, kertoivat järviveteraanit.