Kirjoittelu on mennyt viime aikoina semmoiseksi hempeilyksi, että pitää välillä palata todellisuuteenkin. Meillä ei pelkästään mennä kihloihin ja naimisiin ja Kreetalle; meillä muun muassa opiskellaan kovasti suomea ja tuskaillaan lupahakemusten kanssa.
Suomen opiskelu on ehkä liioittelua. S imee itseensä uusia sanoja kuin sieni, mutta varsinaista opetusta ei kyllä ole saanut. Paras esimerkki "oppitunnista" on luultavasti liikennemerkeistä tuttujen sanojen tunnistaminen. ”So ranta means beach, right?” ”Päiväranta means day beach, right?” Vakisanastoon kuuluvat myös mäki, koski, salmi, lahti ja niemi.
S ei oppinut Kreetan-matkalla sanaakaan kreikkaa, mutta oppi sen sijaan olennaisia sanoja ja sanontoja suomeksi. Bileet ja olen tosi seksikäs tulevat jo ulkomuistista. Helsingin taksisekoilun (suomea ja englantia taitamaton taksikuski lähti viemään amerikkalaisia lentokentälle rautatieaseman sijaan, eikä edes ymmärtänyt sanaa stop) jälkeen S opetteli sanomaan juna ja rautatie. Choo choo ei ollut mennyt taksikuskille perille. Tosin suomea taitamattomana hän ei olisi ymmärtänyt junaakaan.
S ymmärtää jo aika usein keskustelun asiasisällön. Monesti se on nauranut jollekin jutulle, vaikka keskustelu on käyty suomeksi. Ääntämisellään se brassailee, varsinkin perheelleen ja kavereilleen. Ärrä kiertyy orren ympäri oikein mallikkaasti, mutta kaksoiskonsonantit ja -vokaalit tuottavat vielä vaikeuksia. S ei kuule niitä samalla tavalla kuin me suomalaiset; korva on tottunut kuulemaan tiettyjä äänteitä tietyn mittaisina. Suomalainen korva taas ei välttämättä erota luonnostaan esimerkiksi äänteitä tʃ (church) ja dʒ (judge). S ei myöskään kuule (tai varsinkaan sano) ö:tä ja y:tä samalla tavalla kuin meikäläiset, mutta sitten taas toisaalta kuulee joskus ylimääräisiä kirjaimia (esim. RovanieRmi). Vanhasta kieltenopiskelijasta tämä on varsin… jännää.
Ollaan mietitty, että jos S oikeasti haluaa oppia suomea, meidän pitää hommata jotain opiskelumateriaalia. Pelkillä paikannimillä ja satunnaisilla sanonnoilla ei vielä pitkälle pötkitä, vaikka niistä hauskoja yhdistelmiä saakin tehtyä. Meidät tuntien se materiaali jää tosin keräämättä, eikä S:n varsinaisesti tarvitse osata suomea; ollaan kuitenkin muuttamassa tästä maasta pois. Katsotaan nyt kummiskin vielä, jos vaikka intoa riittäisikin.
*****
Niin, sitten ne lupahakemukset. Tarkoitan luonnollisesti oleskelulupia. S:n oleskeluluvan uusiminen on tällä hetkellä se ajankohtaisin juttu, omaa lupaa Amerikan suuntaan aletaan hakea syksymmällä. Näitä lippusia ja lappusiahan täyttelisi ihan omaksi ilokseen vaikka kuinka paljon, mutta, ajatella, tästä riemusta saa vielä maksaakin!
Käytiin maanantaina poliisilaitoksella toimittamassa virkailijoille paksuhko nippu hakemuksia, litteitä ja seteleitä. Meidän piti täyttää kaksi erilaista hakemusta (OLE1 ja OLE2, jälkimmäistä kaksi kappaletta), joiden mukana meillä oli kopioita vuokrasopimuksista, leimoista passeista ja niin edelleen. Rahaa paloi 160 euroa, sillä oleskelulupahakemuksen käsittely maksaa 120 euroa ja minun ajokortin uusiminen 40 euroa.
On melko kiistatonta, että ollaan oltu ihan oikeasti yhdessä jo hyvä tovi, mutta välillä tulee sellainen olo, että tässä on tekemässä jotain vilpillistä, vaikka pussissa olevat jauhot eivät enää tämän puhtaammat voisi olla. Tämä tunne kohoaa pintaan nimenomaan viranomaisten kanssa asioidessa, kun käytän sanoja amerikkalainen ja aviomies. Meidät saatetaan kutsua vielä haastatteluun, jossa varmistetaan, että ollaan naimisissa ns. oikeista syistä. Meillä ei onneksi ole mitään peiteltävää tai pelättävää; ei me yritetä ketään huijata.
Nyt odotellaan oleskelulupapäätöstä ja uudella nimellä varustettua ajokorttia. Hurjaa, että vain vuosi sitten odottelin elokuun 20. päivää, jolloin S ja Lumi lensivät Suomeen. Aika moni asia on vuoden sisään muuttunut.
Ihan parasta.