Ulkosavolaisen joulukalenteri: 10. luukku

On vaikea muistaa, että vuonna 2020 on ollut muunkinlaista elämää kuin koronakakkaa, mutta totta se on, ja minulla on oikein todisteita.

Työsopimukseeni kuuluu ehkä vähän epäamerikkalaisittainkin kymmenen palkallista juhlapyhää, joista yksi on Presidents' Day, presidenttien päivä, jota juhlitaan vuosittain helmikuun kolmantena maanantaina. Koska muut lomapäivät olivat varsinkin alkuvuodesta kortilla, sillä meidän piti käyttää omaa lomaa joka kerta, kun valtio päätti sulkea toimiston lumen/jään/sateen takia, niin näitä pitkiä viikonloppuja teki mieli hyödyntää mahdollisimman paljon, jos halusi reissuta.

Joku blogia aiemmin lukenut saattaa tietää, että tykkään ihan vähän jääkiekosta, joten olin katsellut sillä silmällä "läheisiä" NHL-pelejä, jotka sopisivat meidän aikataululle. Meidän lähin NHL-joukkue asuu St. Louisissa, neljän tunnin eli 430 kilometrin päässä. Seuraavaksi lähin tiimi on Minnesotan Saint Paulissa, Minneapolisin kaksoiskaupungissa ihan himpun verran vajaan seitsämän tunnin ajomatkan päässä (750 km), ja Dallas pitää kolmatta sijaa (7 h 45 min, 790 km). Kuinkas ollakaan, tälle pitkälle viikonlopulle sattui sopivasti Minnesota Wildin kotipeli San Jose Sharksia vastaan. St. Louisissa ja Dallasissa olimmekin jo käyneet kotipelejä katsomassa.

Pääsimme lähtemään perjantaina monta tuntia aikataulusta jäljessä, sillä valtio oli kuin olikin sulkenut toimiston aimmin edellisenä päivänä lumen uhan takia. Onneksi mies sai kaiken keskeneräisen hoidettua minun töissä ollessani ja nappasi minut mukaan matkalla pohjoiseen. Pysähdyimme Iowan Des Moines'ssa illalliselle ja katsomaan Kansas City Chiefsin pari viikkoa sitten voittaneen Super Bowlin uusintana erään panimon telkkarista.

Olimme hotellilla juuri ja juuri vielä perjantain puolella, joten painuimme suosiolla petiin ja lepäämään seuraavan päivän peliä varten.

Kun jätimme auton hotellin parkkihalliin, mietimme, että voisimme ajella tulevina päivinä vähän ympäriinsä ja katsella paikkoja. Kävimme Minneapolisissa kesällä 2015 katsomassa baseballia, kun minun piti pysähdellä pallomahani kanssa pissalle milloin minnekin, mutta muuten seutu ei ollut meille tuttu; miehellekään, vaikka oli ajanut siitä ohi monta kertaa matkalla tätinsä mökille pohjoisempaan Minnesotaan.

Loppujen lopuksi emme liikuttaneet biiliä ennen kuin vasta lähtöaamuna.

Saint Paul on pienempi kaksoiskaupungeista noin 300 000 asukkaallaan (Minneapolisissa on arvion mukaan noin 100 000 enemmän asukkaita, kun taas näiden kahden kaupunkien yhdessä muodostamalla suurkaupunkialueella asuu noin 3,6 miljoonaa asukasta). Julkinen liikenne on ihan eri luokkaa kuin meillä päin, vaikka yritystä täälläkin on sentään viimeisten vuosien aikana ollut. Pelkästään (suomalaisen) kävelymatkan päässä hotellilta oli niin paljon nähtävää ja koettavaa, ettei tosiaan tullut edes mieleen hypätä autoon.

Myös Mikko Koivun vielä silloin kipparoiman Minnesota Wildin kotihallille Xcel Energy Centerille pääsi myös helposti kävellen hotellilta. Kummallekaan lapselle tämä ei ollut ensimmäinen NHL-peli, mutta se oli meille kaikille ensimmäinen Minnesota Wild -(koti)peli. Vain lapset saivat siitä muistoksi päivätyt kiekot.

Pelin yhteydessä juhlittiin myös Zach Parisea,
joka sai kasaan 1000 peliä Wildin paidassa.

Itse pelihän oli vähän tylsä (San Jose voitti 2-0, mutta lapset olivat niin myytyjä tunnelmasta, että pitävät edelleen Minnesota Wild -fanituotteita päällään aina mahdollisuuden tullen. Aika söpöjä.

Sain muuten alennusta fanikaupassa suomalaisuudesta, kun ostin Mikko Koivun t-paidan.

Kävelymatkan päässä oli myös useita panimoita. Niin monta, ettemme ehtineet käydä kaikissa. Meidän lempparimatkakohteisiin todellakin kuuluu erilaiset pienpanimot, ja keräilemme panimoiden omia lasisia puolen gallonan olutpöniköitä, joita kellarista löytyy varmaan 50-60.

Tin Whiskers, Saint Paul.

Meidän matkasuunnitelmat ovat yleensä todella eläviä. Googlailemme panimoita, urheilutapahtumia, lasten puuhapaikkoja. Rakastamme yleistä harhailua, mutta joskus on kiva, kun on jotain kiintopisteitä. Lätkämatsi oli yksi niistä. Toinen oli aivan hotellin vieressä ollut Minnesota Children's Museum.

Museo.

Museon viereinen panimo.

Lasten mielestä reissun kohokohta kuitenkin oli luistelu. Saimme vinkin jääkiekkomatsissa meidän vieressä istuneilta isältä ja pojalta. Jälleen kerran kävelymatkan päässä oli baseball-stadioni, jonne oli rakennettu talveksi ulkojää ja iso liukumäki. Me vuokrasimme sunnuntaina lastenmuseopäivän jälkeen hokkarit ja huristelimme menemään vaikka kuinka pitkään. Jos olisi käynyt pienessä mielessäkään, että voisimme harrastaa talviurheilua Minnesotassa (...), niin olisin pakannut lapsille vaikka pyöräilykypärät mukaan. Luistinvuokraamosta ei saanut muita varusteita, joten piti olla aika varovaisesti.

Vaikka toki silloin meidän nuoruudessa juotiin puutarhaletkuista ja mentiin kouluun valtatienvartta pitkin. Jne.

Kaikki meni kuitenkin hirveän hyvin. Menimme hyvillä mielin viimeiseksi hotelliyöksi unille, eikä ketään tarvinnut herättää aivotärähdyspelkojen takia yhtään kertaa.

Maanantaina ajoimme sitten viimeinkin Minneapolisin puolelle - syömään suomalaista aamupalaa! Graavilohen ja poromakkaran jälkeen olikin hyvä ajaa mahat täynnä takaisin kotiin.

The Finnish Bistro.

Olipas muuten omituista katsoa kuvia ihmismääristä ja yleisötapahtumista. Noinko sitä oikeasti elettiin, ja vieläpä vuonna #2020?

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 9. luukku

Matkailu on jäänyt tänä vuonna sattuneesta syystä erittäin vähälle, mutta pääsimme sentään vierailemaan naapuriosavaltiossa Coloradossa Yhdysvaltain itsenäisyyspäiväviikonloppuna heinäkuussa. Vuokrasimme ystäväperheen kanssa Airbnb-asunnon Keystonesta ja ajelimme eräänä torstaipäivänä länteen.

Olimme ensimmäisen yön hotellissa Denverissä, jonne on meiltä noin 9 tunnin (970 km) matka. Coloradossa on ollut koko ajan kovemmat koronarajoitukset kuin meillä Kansasissa, mutta silloin sai vielä esimerkiksi syödä sisällä ravintolassa, vaikkakin kaikkialla oli hyvin rajoitetut aukioloajat ja asiakaskapasiteetti.

Denverin-varikkopysähdyksen jälkeen kipusimme Kalliovuorille puolentoista tunnin (110 km) päähän Keystoneen reilun kolmen kilometrin korkeuteen. Haukoimme henkeä, ei välttämättä niinkään hapenpuutteen takia, vaan ihan rehellisestä ihmetyksestä. Oli aivan uskomattoman kaunista, aivan kuin eri planeetalla - varsinkin juuri lättänän läntisen Kansasin läpi ajaneille.

Ensimmäisenä kokonaisena päivänä ihmettelimme porukalla vuorenrinteeseen rakennettua frisbeegolf-rataa, kunnes vuorten yli vyörynyt ukkonen pisti vähän vauhtia töppösiin yhdeksännen reiän kohdalla, kun könysimme jyrkkää rinnettä pitkin takaisin autoille. Päätimme ottaa ilon irti sateisesta päivästä ja huristelimme läheiseen Breckenridgeen, jossa on iso ja suosittu laskettelukeskus. Kaupungin keskusta oli todella kaunis ja idyllinen, enkä malta odottaa aikaa koronan jälkeen, kun voimme palata sinne ja nauttia kaikista sen antimista.

Muistimme illalla, että 4. heinäkuuta tarkoitti muutakin kuin vain heinäkuista lauantaita vuonna 2020. Grillailimme asunnolla herkkuruokaa ja juhlimme itsenäisyyttä vähän eri tavalla kuin muina vuosina.

Toisin sanoen kukaan ei räjäytellyt yhtään mitään, sillä Coloradossa oli todella tiukat tulentekorajoitukset metsäpalojen estämiseksi.

Seuraavana aamuna lauloimme Maamme-laulun, kun Bottas voitti kauden ensimmäisen formulakisan. Sen jälkeen nousimme vielä korkeammalle vuoristoon, toisin sanoen Loveland Pass -solalle, jossa sijaitsee myös vedenjakaja Atlantin ja Tyynenmeren välillä. Meidän neidillä oli seuraavana päivänä 8-vuotissynttärit, mutta koska se vietettäisiin autossa, askartelimme hienot kruunut ja läksimme ne päässä vaellukselle juhlimaan.

Synttärisankari 3 655 metrissä.

Reippailimme reilun tunnin vuorenrinteillä, josta iso osa meni kyllä maisemien ihasteluun. Korkeimmillaan kävimme GPS-kellon mukaan noin 3,8 kilometrin korkeudessa. Reitti oli sen verran helppo, että meidän 4- ja 5-vuotiaatkin jaksoivat ja pärjäsivät siellä hyvin, vaikka välillä korkeanpaikankammoisten äitien mielestä olisi ollut paljon mukavampi jättää tyypit kuplamuoviin käärittynä autoon odottamaan.

Lunta!

Iltapäivällä hulluimmat kävivät uimassa (!) kylmässä vuoristojärvessä, kun jotkut (esim. minä) melkein jäätyivät jo panimon terassille, jossa kävimme syömässä. Nautimme vielä illalla raikkaasta vuoristoilmasta ja kotoisasta havuntuoksusta asunnon parvekkeella, kunnes oli pakko mennä nukkumaan, jotta jaksaisimme puksutella maanantaina koko matkan takaisin kotiin.

Kaiken kaikkiaan reissusta jäi todella, todella mukavat muistot. Lapset jaksoivat ihan mielettömän hyvin kaiken autossa istumisen ja vuorilla könyämisen. Coloradossa oli miellyttävää ja turvallista olla, kun kaikki ottivat kanssaihmisensä huomioon. Vain yhdelle meidän kanssa kaupassa yhtä aikaa olleelle piti henkilökunnan huomauttaa maskin puuttumisesta, ja sen sijaan, että mies olisi nostanut kamalan äläkän omista oikeuksistaan (näitä on tapahtunut ympäri Yhdysvaltoja, mutta erityisesti tietyissä poliittisissa piireissä... *kröhöm Kansasin maaseutu kröhöm*), hän otti vastaan hänelle tarjotun kasvosuojan ja jatkoi ostosreissuaan.

Meidän perheen aiempia Colorado-kokemuksia löytyy muuten täältä, täältä ja täältä.

Keke soikoon

Meillä on isohko Yhdysvalloissa asuvien Suomi-naisten porukka, joka kokoontuu liian harvoin noin kerran vuodessa jonnekin päin maata nauramaan mahat kipeiksi. Tänä syksynä kohteeksi valikoitui Austin, Teksas ja ajankohdaksi formulaviikonloppu.

No tästähän ei voinut tulla mitään muuta kuin eeppistä.

Läksimme Kansasista neljän naisen voimin ajelemaan Austiniin viime torstaina halloweeniltana. Huristelimme Oklahoma Cityyn asti, jossa nukuimme muutaman tunnin erittäin heikkolaatuista unta, sillä olimme jotenkin osanneet säätää huoneen termostaatin saunalukemiin. Sänkyyn kallistuminen oli kuitenkin hyvä vaihtoehto yön läpi ajamiselle, sillä seuraavana päivänä tarvittiin energiaa.

Matka jatkui perjantaiaamuna kohti etelää, ja kun pari tuntia kohteesta ollessamme saimme lauluesityksen paikalla jo olevilta, niin tanssijalkaa alkoi jo vipattaa melkoisesti. Onneksi olimme juuri käyneet pitstopilla huoltoasemalla -- muuten olisi lirahtanut housuun. "Kalle-Kustaa Korkki..."

Oklahoman eteläosissa.

1150 kilometriä myöhemmin olimme viimein perillä. Eipähän siinä kauaa taas mennyt, kun kahdeksasta naisesta lähti enemmän ääntä kuin pienestä pitäjästä. Majoituimme Airbnb:ssä, ja naapureita kävi melkein sääliksi, sillä talossa oli iso terassi, joka oli oiva esiintymislava...

Treffasimme illalla Kansas Citystä tulleita hollantilaisia, ja luonnollisesti aika pian alkoi juupas-eipäs Bottas-Verstappen -vastakkainasettelu. Tuli lyötyä vetoakin, ja näin voittajana olisi ehkä kannattanut valita raha pantiksi, eikä mitään toisen nolaamista, mutta seuraavan kerran sitten olen viisaampi (niinpä vissiin).

Illat menivät Rainey Streetillä, eli kadulla, jossa tavallisista taloista (ja konteistakin) on remontoitu baareja. Väkeä oli kuin pipoa, ja oli ihan parasta päästä olemaan formulanörtti. Oli muuten näin lähellä, ettei päästy VIP-väen sekaan Paddock Clubiin, mutta ensin en uskonut lippuja tarjoavaa miestä, ja sitten kun uskoin, niin ei oltu ihan tarpeeksi ajoissa liikenteessä sunnuntaiaamuna. No, siellä olisi ehkä pitänyt osata käyttäytyä.

Lauantaiyönä iloitsin ylimääräisestä tunnista kellojen siirron vuoksi, mutta kaverit sitten kertoivat, että sehän meni jo.

Sunnuntaiaamuna piti tosiaan lähteä ihan ihmisten ajoissa liikkelle, sillä kisat alkoivat 13:10 paikallista aikaa, ja me mentiin mestoille kisabussilla, joka lähti keskustasta ja vei Circuit of the Americasille. Vaikka normiliikenteessä matkaa on vain puolisen tuntia, niin pahimmissa ruuhkissa aikaa kuulemma saattoi mennä kaksikin tuntia. En nyt ole ihan varma, kuinka kauan me bussissa töröteltiin, mutta ei meille kamalasti luppoaikaa jäänyt ennen lähtöä.

Teksas!

No se kisa sitten. Sehän meni just niin kuin pitikin. Oli aivan uskomatonta päästä laulamaan (rääkymään) Maamme-laulua jo toista vuotta peräkkäin, ja nythän minun on pakko mennä paikalle ensi vuonnakin, sillä putkea ei passaa rikkoa. Saatiin Bottaksen voiton kylkiäisinä omat 15 minuuttia mainetta, sillä en edes tiedä, kuinka moni halusi ottaa meistä kuvan tai olla meidän kanssa kuvassa. Lehteenkin meitä haastateltiin. Kun toimittaja kysyi, kuka on vähiten mieluisa kuski, vastausta ei tarvinnut kauaa miettiä (Verstappen).

Sormipepputrendi lähti liikkeelle Paul Ruddin haastattelusta.

Paluumatkalla keskustaan opetettiin kaikille halukkaille Keke (Keke Keke Keke) Rosberg (Rosberg Rosberg Rosberg), ja kaikki haluttomatkin joutuivat sitä koko (keke) keikkabussimatkan kuuntelemaan.

Bändimme nimi on muuten Yllätyshullut, jos joku haluaa buukata meidät esimerkiksi lasten synttäreille. Laulurepertuaariin kuuluu myös mm. Kimi (Kimi Kimi Kimi) Räikkönen (Räikkönen Räikkönen Räikkönen) ja Bottas (Bottas Bottas Bottas) Valtteri (Valtteri Valtteri Valtteri).

Illalla piti vielä käydä vähän tekemässä kunniakierroksia Rainey Streetillä ja kettuilemassa häviäjille. Seuraavana aamuna piti lähteä ajamaan takaisin Kansas Cityyn, ja onneksi meitä oli neljä kuskia, sillä meistä ihan kaikista ei olisi ollut aamulla ratin taakse istujaksi.

Aamulla oli kuitenkin onneksi hyvä olo, joten automatkasta ei tullut kamalaa kidutusta, vaan paluukin meni kivuttomasti; mitä nyt selkä oli vähän jumissa siltojen tekemisestä ja polvet muussina telemarkeista. Olimme kotipihassa klo 21:40, eli noin 12 tuntia lähdöstä. Ei paha! No, meillä olikin Rosbergeitä ratissa.

Kiittelin silti eilen onneani, ettei uusi työni (!) ala kuin vasta parin viikon päästä (jos kaikki menee tällä kertaa hyvin ja valtion luotettavuusselvitys tulee ajoissa/puhtaana takaisin). Kyllä sitä jaksaa näköjään vielä juhlia kuin parikymppinen, mutta se palautuminen sitten...

Voi että ihminen voikaan olla onnekas, kun on tuollaisia yllätyshulluja, rakkaita ystäviä!

Kuvia tuli toki otettua noin 1000 kertaa enemmän kuin tässä näkyy, mutta niitä ei voi julkaista ilman sensurointia.

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 6. luukku

"Oi Maamme, Suomi, synnyinmaa."

Kun ostin viime keväänä formulalippuja Teksasin Grand Prix'hin, en todellakaan uskaltanut edes haaveilla siitä, että kisan päätyttyä kajahtaisi Maamme-laulu.

Monivuotinen toive toteutui viimeinkin tänä vuonna, kun huristelimme lokakuussa reilut 1000 kilometriä auto täynnä porukkaa ja tavaraa Austiniin. Mummo ja ukki tulivat Suomesta kylään, joten urheilumatkalle lähdettiin kolmen sukupolven voimin.

Austin hurmasi meidät ihan täysin. Meillä oli kolmen päivän rannekkeet formuloihin, mutta halusimme säästää pikkuihmisten intoa itse kisaan ja myöskin tutustua meille uuteen paikkaan, joten aika-ajojen sijaan nautimme jokivarressa terassikahvit ja kiertelimme kaupunkia. Voisin hössöttää Austinista (ja fanityttöilystä Jensen Acklesin omistamalla Family Business Beer Companylla) loputtomasti, mutta näin itsenäisyyspäivänä on ehkä sopivampaa kertoa siitä suomalaisuuden huumasta, mikä meidät radan varrella valtasi.

Turn 11.

Vaikka kisasunnuntaina oli vähintäänkin t-paitakeli, niin minun Suomi-pipo pysyi visusti päässä. Hurrasimme Kimille (ja Valtterillekin), kun auto vilahti mutkasta ohi. Käännytimme vieressä istuneen brittifaninkin kannustamaan Kimiä. "I expect this level of enthusiasm from you next year", hän sanoi tyttöystävälleen, jonka oli ottanut väkipakolla mukaan.

Pieniä faneja ei jaksanut kisa kiinnostaa ihan loppuun asti.

Viimeiset kierrokset olivat ihan kamalia seurattavia, mutta onneksi lopputulos oli parempi kuin toinen sija. Ympärillä istuneet vaikka mistä maailmankolkista paikalle saapuneet fanit olivat päätelleet jostain, että olemme suomalaisia ja onnittelivat meitä vuolaasti Kimin voitosta.

Kun Maamme-laulu kajahti soimaan, meinasin pökertyä. Eihän tämä nyt voinut olla totta! Räikkönen oli tapansa mukaan hyvin hillitty, stereotyyppinen suomalainen, mutta meiltä se vähän unohtui. Vaikka ehkä juuri siinä hetkessä ei tullut mietittyä sotiemme veteraaneja tai sitä, mitä itsenäinen Suomi merkitsee, niin kyllä se oli hieno tunne kuulua tähän eksklusiiviseen kaartiin, pieneen suomalaiseen kerhoon, joka saa ja osaa laulaa Maamme-laulun. Torilla tavataan!

Ensi vuoden kisoissa tuskin kuullaan tuttua kansallishymniä, mutta siniristilippua voi silti heilutella ylpeänä. Suomi on hieno maa täynnä hienoja ihmisiä. Kyllä sitä saa vähän juhlia, Linnassa itsenäisyyspäivänä tai Teksasissa syksyisenä sunnuntaina. Tai torilla.

Hyvää itsenäisyyspäivää! Olen itkenyt tänään vasta kahdesti!

Karavaanari, karavaanari on kaikkien kaveri (Kansas - Oklahoma - Teksas - Louisiana - Arkansas - Missouri - Kansas)

Kun vanhempani ostivat lentoliput huhtikuulle, rupesimme suunnittelemaan pientä road tripiä. Chicagossa, St. Louisissa ja Coloradossa olimme heidän kanssaan jo autolla käyneetkin, joten oli aika vaihtaa ilmansuuntaa ja painella etelän lämpöön. Pyörittelimme eri vaihtoehtoja, ja lopulta pääkohteeksi valikoitui Houston tai oikeastaan NASA:n avaruuskeskus. Meitä nörttejä ei tarvinnut paljoa houkutella -- varsinkaan kun tiesi, kuinka kateellisia avaruuspöhköt velipojat olisivat. Lälläslälläs.

Lopullinen matkasuunnitelma muotoutui meille oi niin ominaiseen tyyliin vasta aivan kalkkiviivoilla hotelleja varatessa ja eli vielä tien päälläkin. Tervetuloa mukaan huhtikuiselle reissullemme!

Pakkasimme auton sunnuntaiaamuna 23.4. niin täyteen kuin mahdollista. Lainassa ollut suksiboksi oli lähtövalmiudessa myös, mutta koska tavara-Tetriksen peluu oli niin onnistunutta, sitä ei tarvittu. Pääsimme matkaan kymmenen maissa, jopa melkein naapurustosta ulos, ennen kuin piti kääntyä takaisin ja varmistaa, että autotallin ovi oli mennyt kiinni. Oli se.

Ensimmäinen pysähdys oli Targetissa entisessä opiskelijakaupungissamme Emporiassa, jonne meiltä ajelee puolisentoista tuntia. Kävimme moikkaamassa ystäväpariskuntaa, joka kävi Suomessa häämatkalla (josta puolet he viettivät vanhempieni kanssa mökkeillen ja reissaillen). Nuuskuttelimme pientä perheenlisäystä ja söimme herkullisen grillilounaan, ennen kuin matka jatkui kohti Oklahomaa.

Parkkeerasimme auton samaan paikkaan kuin viimeksikin ja kävimme kauhistelemassa ihmisten pahuutta Oklahoma Cityn pommi-iskun muistomerkillä. Kotimainen terroristi, Timothy McVeigh, räjäytti autopommin 19.4.1995 klo 9:02 valtionviraston edessä tappaen 168 ihmistä, joista 19 oli lapsia. 

9:01, eli hetki ennen tragediaa. Heijastavan altaan toisella puolella on toinen portti, jossa lukee 9:03. Aika, jolloin toipuminen alkoi.

Hiljentymisen jälkeen siirryimme Oklahoma Cityn punatiilen peittämälle Bricktown-alueelle, josta Scotty oli bongannut pienpanimoravintolan. Ruokaa ja hyvää olutta. Kelpasi.

Seuraavan aamun aamupala. Ei kun siis matkamuisto kotiinviemisiksi.

Illallisen jälkeen matka jatkui kohti Dallasia, jonka eteläpuolella yövyimme ensimmäisen yön. Dallasista emme tällä kertaa nähneet mitään muuta kuin öisen pilvenpiirtäjäviidakon valtatiellä ohi huristellessa. Hotellilla olimme vasta yhdentoista maissa illalla, ja pehmeä peti houkutteli siinä vaiheessa jo melkoisesti.

Kävimme syömässä hotellilla aamupalan ja pakkauduimme taas autoon. Dallasista Houstoniin ajaa nelisen tuntia, joten suurempia pysähdyksiä ei sille välille tarvinnut suunnitella. Suunnitella olisi saanutkin, sillä matka taittui enimmäkseen teksasilaisen ranchien värittämän maaseudun läpi.

Itse Houstonin, USA:n neljänneksi suurimman kaupungin, näimme samalla tavalla kuin Dallasinkin -- ohikulkutieltä töllistellen. Meillä oli kiire Houstonin eteläpuolella sijaitsevaan ja viideltä kiinni menevään avaruuskeskukseen, sillä halusimme viettää siellä mahdollisimman paljon aikaa. Kahden maissa saimme auton parkkiin ja näimme lentokoneen selässä kököttävän Independence-sukkulan, joka on 1:1 kopio avaruudessa reissailleista aluksista.

Sisäänpääsy maksoi $29.95 ($24.95 4-11-vuotiailta lapsilta), ja lipun hintaan sisältyi avaruuskeskuksen monelta osin interaktiiviset näyttelyt sekä kiertoajelu edelleen toiminnassa olevalla NASA:n kampuksella. Koska meillä oli vain muutama tunti aikaa, emme ehtineet käydä molemmilla kierroksilla. Punainen kiertoajelu olisi vienyt meidät tutustumaan astronauttien koulutuskeskukseen, mutta valitsimme sinisen kierroksen, jolla pääsimme ihmettelemään historiallista, nykyisin museoitua komennuskeskusta, josta Apollo-kuulennot on kontrolloitu. Kyllä, sitä samaa, jonka kopio näkyy esim. Apollo 13 -elokuvassa. "Houston, we have a problem." Komentokeskus oli todella vaikuttava paikka jo itsessään, mutta asiansa osaava opas teki kokemuksesta vielä upeamman.

Katsomo on edelleen alkuperäisessä kuosissa. Mm. kuningatar Elisabeth on istunut eturivissä seuraamassa avaruuslennon komennusta.

Liikuimme avonaisella sukkulabussilla lämpimässä säässä ympäri suurta kampusta. Oli jotenkin absurdia istua kyydissä haavi auki, kun muut tiellä liikkujat olivat NASA:lla töissä ja heille se kaikki oli arkipäivää.

Hempeälle isä-poika-hetkellekin jäi aikaa.

Molempiin kierrosvaihtoehtoihin sisältyy myös pysähdys Saturn V -rakettipuistossa. Ulkona on vanhoja raketteja, jotka ovat jo vaikuttavia itsessään. Mutta se leuat loksauttava juttu... Se on siellä metallisessa hangaarissa, jonka meinasimme skipata kokonaan väsyneiden lasten vuoksi. Kannattaa siis kurkata sisälle.

Saturn V -raketin kokoa on vaikea käsittää. Vaikka se ei enää käytössä olekaan, se on silti edelleen suurin koskaan toiminnalliseen kuntoon saaduista raketeista. 13 Saturn V -rakettia laukaistiin Floridan Kennedy Space Centeristä vuosien 1967-1973 välillä, ja sen kyydissä yhteensä 24 astronauttia matkasi Kuuta kohti.

Pituutta kolmivaiheisella raketilla oli/on 110,6 m. Halkaisija on 10,1 m, ja painoa kokonaisuudella on 2 970 000 kiloa.

Siinä on ihminen välissä mittatikkuna.

Noin puolitoista tuntia kestäneen kierroksen jälkeen palasimme takaisin avaruuskeskukseen ja tutkimme näyttelyitä. Lapset riemastuivat, kun pääsivät itse tekemään tieteellisiä kokeita ja leikkimään varjoilla ja geometrisillä kappaleilla.

Avaruusseikkailun jälkeen ajelimme vielä reilun puoli tuntia kaakkoon Meksikonlahden rannalle Galvestonin saarelle. Majoituimme rantabulevardin varrella sijaitsevaan huoneistohotelliin, jonka parvekkeelta oli merinäköala. Ei huono.

Näkymä ulko-ovelta.

Kävimme syömässä viereisessä meksikolaisessa ravintolassa ja nautimme merituulesta, ennen kuin palasimme hotellille ja poksautimme kuohuviinipullon siinä merinäköalallisella parvekkeella.

Näkymä ravintolan terassilta.

Tiistaina ei tarvinnut ahtautua autoon ollenkaan, vaan vietimme rennon rantapäivän. Vaikka keli ei ollut erityisen kuuma, ja mereltä tuuli kovaa, rannalla tarkeni hyvin, sillä Meksikonlahden vesi oli huhtikuussakin lämmintä. Lapset juoksivat ja uivat, uivat ja juoksivat. Pienempi kaveri oli parin tunnin rypemisen jälkeen valmista kauraa päikkäreille, joten kävelimme sen 100 metriä takaisin hotellille.

Merenneito rantautuu.

Kävelimme illalla anopin suosittelemaan ravintolaan, Gaido'siin. Söimme mahat täyteen mereneläviä ja ihmettelimme yli satavuotiaan ravintolan tunnelmaa. Meidän neitikin tilasi katkarapuja, vaikkei edes tiennyt, miltä ne näyttävät. Yllättyi saadessaan lautasen eteensä, mutta meidän normaalisti niin nirso typypä vetäisi koko annoksen menemään. Vyöryimme auringon jo laskettua takaisin hotellille. Matkaa edestakaiselle reissulle tuli reilut viisi kilometriä, mutta mikäs siinä oli käppäillessä, rantabulevardia pitkin. 

Seuraavana aamuna piti lähteä, mutta "onneksi" sääkin oli huono, joten rantapummeilusta eläkkeelle jääminen ei harmittanut niin kovasti. Ajelimme sateessa Teksasin läpi kohti Louisianaa. Meidän pieni Disney-fani oli saanut päähänpinttymän gumbon maistamisesta New Orleansiin sijoittuvan Prinsessa ja sammakko -elokuvasta, joten halusimme haaveen toteuttaa, "nurkilla" kun kerran oltiin.

Seurasimme säätiedotuksia silmä kovana, sillä lähes koko maata halkoi melkoinen ukkosrintama, joka synnytti paikoitellen tornadoja ja valtavia rakeita. Pidimme tarkoituksella pitkän lounastauon Nacogdochesissa, jotta emme sattuisi pahimman myräkän tielle, mutta juuri ennen Louisianan rajaa tumma pilvi vyöryi päälle ja meidän piti ajaa auto huoltoaseman katoksen alle.

Vajaan viiden tunnin ajomatka venähti, ja olimme kohteessa eli Shreveportissa vasta myöhään iltapäivällä. Meille ei siis jäänyt aikaa kierrellä itse kaupunkia, mutta lopulta se ei tuntunut menetykseltä ollenkaan, sillä Scottyn meille metsästämä gumbo-ravintola, joka ensin näytti sijaitsevan keskellä hylättyä teollisuusaluetta, olikin ollut samalla paikalla jo vuodesta 1936. Silloin alue oli kuulemma ollut Shreveportin keskustaa, mutta vuosien saatossa downtown oli liikkunut lähemmäksi jokea, vieden liikkeet ja pankit mukanaan. Herby-K's oli kuitenkin pysynyt paikoillaan.

Gumbo toi hymyn huulille.

Ravintola oli ns. reikä seinässä, vessoihinkin piti mennä ulkokautta, mutta se tunnelma, se ruoka! Aah! Tilasimme kahta erilaista gumboa (makkara- ja katkarapupataa) sekä etouffeeta. Vaikka kenelläkään meistä ei ollut nälkä ison teksasilaisen lounaan jälkeen, melkein nuolimme kulhot puhtaaksi.

Barbiekin sai oman hatun (äiti askarteli).

Matkaa oli vielä jatkettava muutaman tunnin verran, sillä olin varannut meille hotellin Little Rockista, Arkansasista. Saavuimme hotellille yhdeksän kieppeillä illalla väsyneinä, mutta onnellisina. Gumbo-koukkauksesta Shreveportiin puhuttaisiin varmasti vielä pitkään.

Torstaina oli palattava kotiin ja samalla tavallaan arkeenkin, mutta otimme kuitenkin ilon irti viimeisestä reilun kuuden tunnin ajoetapista. Little Rockiin emme ehtineet tutustua autokierrosta enempää, mutta kaupunki teki vaikutuksen jokirannallaan ja arkkitehtuurillaan, joten palaamme sinne vielä varmasti joskus.

Arkansas, jossa en ollut ennen käynyt, oli henkeäsalpaavan kaunis. Kumpuileva metsä- ja jokimaisema aiheutti ihailevia huokauksia etu- ja takapenkillä. En tietenkään muistanut ottaa yhtään kuvaa, mutta uskonette sanaani.

Pysähdyimme lounaalle yliopistokaupunki Fayettevilleen ja löysimme itsemme todella yllättäen panimoravintolasta. Ennen Kansasiin paluuta tie vei meidät hetkeksi naapurosavaltioon Missouriin, jossa ajelimme Joplinin läpi. Jättitornadon jättämät jäljet näkyivät edelleen, kuusi vuotta myöhemminkin.

Semmoinen retki.

Reissu oli mahtava, mutta kotiin on aina mukava palata. (Jotta voi alkaa suunnitella seuraavaa reissua.) Olisi ollut kiva, jos meillä olisi ollut enemmän aikaa tutkia vaikkapa Shreveportia ja Little Rockia, mutta toisaalta ei myöskään haluttu viettää koko mummon ja ukin kaksiviikkoista lomaa tien päällä tai hotelleissa. Ehdimme kuitenkin nähdä aivan hurjasti uusia juttuja viidessä päivässä, ja aika tuli maksimoitua melko hyvin, vaikka iso osa noista päivistä tulikin istuttua autossa.

On edelleen jotenkin hämmentävää, että voin hypätä omaan autoon ja ajaa Gracelandiin, Torontoon, Kalliovuorille, Meksikolahden rannalle. Ja niin edelleen. Periaatteessa ihan tuosta vain, kunhan vain bensarahaa ja aikaa löytyy. Mistähän sitä itsensä ja Kiansa seuraavaksi löytääkään?

Amerikkalainen unelma vai painajainen?

En oikein muista, mistä se sai alkunsa. Lienen ollut kuusivuotias, tai niillä kieppeillä, kun minusta tuli kova Elvis-fani. Kuuntelin yhtä (tai kahta) ja samaa CD:tä ja vinyyliä jatkuvalla syötöllä. Valehtelin pikkuveljelle, että Surrender kertoo traktoreista, ja huijasin täten hänetkin kuuntelemaan Elvistä, vaikka veikka olisi mieluummin kuunnellut Rölliä. 

Telkkarista VHS:lle nauhoitettu Elviksen vuoden 1968 comeback-konsertti tuli katsottua monta, monta kertaa. Muistan ajatelleeni, että olisin halunnut syntyä aiemmin, jotta minulla olisi ollut mahdollisuus olla paikan päällä nappaamassa Elviksen yleisöön ojentama hikirätti kiinni. If I Can Dream oli lempikohtani. On edelleen.

Aikojen saatossa Elvis vaihtui Abban ja Take Thatin kautta vähän uudempaan ja heavympään rockiin ja metalliin, ja sillä tiellä ollaan edelleen. Elvis jätti kuitenkin pysyvän jälkensä, ja pukeuduinpa penkkareissa varhaislapsuuteni idoliksi.

Elvis has left the building.

Elviksen ääni aiheuttaa edelleenkin kylmiä väreitä. Hänen valitettavan lyhyt, mutta niin kovin erikoinen elämänsä kiehtoo ja kiinnostaa. Siispä kun kaksi ja puoli vuotta sitten saimme Scottyn vanhemmilta Memphis-viikonlopun lastenhoidolla höystettynä joululahjaksi, meinasin revetä liitoksistani. Pääsisin vihdoinkin Gracelandiin, Elviksen kotiin!

Seuraavana päivänä sain tietää odottavani pikkukakkosta. Reissu saisi odottaa.

Viime viikonloppuna se hetki sitten viimein koitti, kun pienempikin nassikka oli tarpeeksi iso jätettäväksi kahdeksi yöksi hyvään hoitoon. Vaikka olemmekin perheen kesken matkustelleet jonkin verran, kahdestaan reissuaminen on ollut meille melkoinen harvinaisuus. Emme ole käyneet (vielä?) häämatkallakaan. Takapenkki oli erikoisen hiljainen.

Ajelimme kumpuilevan Missourin maaseudun läpi Springfieldiin, jossa pysähdyimme lounaalle. Meille vinkattiin uudesta panimosta, eikä meitä tarvinnut kahdesti käskeä.

Kylmä olut maistui lämpimällä terassilla oikein mainiolta. Tilasimme sen kaveriksi herkulliset tacot ja poutinen jalapenojuustolla. Olisin voinut jäädä panimolle koko päiväksi, mutta matkaa oli toki jatkettava. Sitä oli vielä viitisen tuntia edessä.

Vähän ennen Arkansasin rajan ylitystä poikkesimme isolta tieltä ja huristelimme ihmettelemään Grand Gulf State Parkia. Soratietä pitkin.

Kyllä kannatti pestä auto edellisenä päivänä!

Grand Gulf -puisto koostuu romahtaneesta luolastosta. Puisto on verrattain pieni ja nopeasti nähty, mutta ehdottomasti pienen kiertoajelun arvoinen. Vesi oli meidän siellä ollessa sen verran korkealla, ettemme päässeet katsomaan vesiputousta näköalatasanteen ollessa veden alla, mutta se ei haitannut.

Pienen reippailun jälkeen kävimme pesemässä auton itsepalvelupesulassa, ennen kuin hiekkapöly muuttui puuroksi. Matka jatkui ja Elvis soi. Saavuimme Tennesseehen ja samalla Memphisiin puoli seitsemän maissa. Kävimme nopeasti hotellilla (Econo Lodge Downtown) suihkussa ja vaihtamassa vaatteet

Vasemmalla näkyy Memphisin korkein rakennus, joka on täysin autio, kuten rikkinäisistä ikkunoista voi päätellä.

Kävelimme jokirantaan, jossa oli perjantaiseen tapaan livemusiikkia. Ostimme kojusta paikallista (hyvää!) olutta ja ihastelimme Mississippijoen taakse laskevaa aurinkoa.

#restingbitchface

Illan pimettyä kävimme nopealla iltapalalla meille suositellussa Kooky Canuck -ravintolassa, joka on, nimestäkin päätellen, kanadalainen. Menu koostui perinteisistä baariruoista ja heille ominaisista jättihampurilaisista. Me söimme tuliset wingsit puoliksi, ennen kuin jatkoimme tepastelua kohti illan pääkohdetta, Beale Streetiä.

Beale Street on Memphisin oma Bourbon Street. Poliisit olivat sulkeneet kadun ja sinne pääsi vain turvatarkastuksen jälkeen, mikä oli nykymaailmanmenon ja omatkin kokemukset huomioon ottaen hyvältä tuntuva juttu. Baareilla oli luukut, joista he myivät olutta ja värikkäitä drinkkejä, ja iloiset ihmiset kävelivät kauniina kesäiltana keskellä katua juomat käsissään.

Vaikka people watching oli oikein kivaa, me emme jaksaneet kovin kauaa siellä rymytä, sillä reilun viiden tunnin yöunet alkoivat painaa. Meno oli aika lihatiskimäistä jo ennen puolta yötä, emmekä olettaneet sen siitä miksikään muuksi muuttuvan. Olimme hotellilla tasan kello 23:59 ja tapasimme hississä ensimmäistä kertaa bbq-ribsejä syövän (kyllä, siellä hississä sisällä) argentiinalaisen ja amerikkalaisen, joka osasi sanoa Suomi.

Seuraavana aamuna Scotty toi minulle sänkyyn aamiaisen, joka koostui tiivisteestä tehdystä appelsiinimehusta, paahtoleivästä, banaanimuffinsista ja kahvista. Menihän se, kun kerran "ilmaiseksi" sai.

Eipä vatsaan kovin paljon ruokaa olisi mahtunutkaan, sillä siellä lepatteli melkosesti perhosia. Pakkasimme nopeasti tavarat kasaan, sillä olisimme seuraavan yön toisessa hotellissa, kirjauduimme ulos ja läksimme ajelemaan kohti Gracelandia.

Olimme lippujonossa yhdentoista maissa, ja kun pääsimme tiskille, ensimmäinen vapaa kartanokierros oli kello 12:45. Meillä olisi siis melkein kaksi tuntia aikaa kierrellä ja ihmetellä. Valitsimme odottelun(kin) vuoksi liput, jotka sisälsivät pääsyn museoihin ja gallerioihin.

Oli jotenkin epätodellinen olo, kun kuljin vitriiniltä toiselle. Vaatimattomista puvuista paljetteihin ja viittoihin. Todellisuudesta irtautuminen ja muiden omaisuudeksi muuttuminen näkyi aika selvästi esiintymisasujen evoluutiossa. Viva Las Vegas.

Se vaaleanpunainen Cadillac.

Ehdimme nähdä Elviksen vaatteita, kultalevyjä, autoja, moottoripyöriä, armeija-aikaisia kuvia, vaikka mitä, ennen kuin nälkä kuljetti meidät Gladys' Dineriin hodarille. Ehdimme käydä vielä lahjatavarakaupassa (yhdessä niistä monista...) ennen kuin kello tuli 12:45 ja meidät ohjattiin pieneen teatteriin katsomaan lyhyttä esittelyä Elviksestä ja hänen rakkaasta kodistaan sekä odottamaan kuljetusta kartanolle.

Graceland.

Kartanolla sai periaatteessa liikkua omaan tahtiin iPadin opastamana, mutta käytännössä se ei oikeastaan ollut mahdollista tai järkevää. Ihmisiä oli paljon, ja kulkutilat verrattain ahtaat. Valuimme hitaasti massan mukana huoneesta toiseen, John Stamosin opastusta kuunnellen.

Olohuone, heti sisäänkäynnin oikealla puolella.

Yläkertaan kierroksella ei ollut asiaa, sillä se oli ollut Elviksen yksityisaluetta, ja sitä se on edelleen.

Elviksen tytär Lisa Marie aterioi edelleen Gracelandissa käydessään tässä ruokasalissa.

Keittiö, jossa oli kuulemma ollut aina joku kokkaamassa, kaikkina vuorokauden aikoina.

Kellarin televisiohuone.

Biljardihuone, jonka katto ja seinät olivat rypytettyä kangasta.

Viidakkohuone, joka meidän talosta puuttuu ihan kokonaan.

Elviksen makua ei voi vitsinäkään sanoa hillityksi. Peilipintaa ja kokolattiamattoa löytyi yllättävistä paikoista (katosta ja seinistä), kultaa ja kimallusta sieltä täältä. Ehkä Graceland ei olisi näyttänyt 70-luvun "tyyliin" tottuneen silmään yhtä kornilta. Sekin on mahdollista, että Elvis meni vähän päästään sekaisin, mikä näkyi valkoisina apinoina pöydillä ja vihreänä pörrömattona seinässä, ja oli rakkaan kotinsa vanki. Kodin, jonka muurien ympärillä oli aina joku päivystämässä, jotta näkisi vilauksen kuninkaasta. Elämä oli normaalista aika kaukana, oikeat ystävät vähissä.

Kartanon jälkeen kierros jatkui toimistoilla ja muissa ulkorakennuksissa. Seiniltä löytyi paljon historillisia dokumentteja ja vanhoja valokuvia, sukupuita ja pienoismalleja. Elvis oli ponnistanut amerikkalaiseen unelmaan ja maailmanmaineeseen niin kovin vaatimattomista oloista.

Tästä lähdettiin. Köyhän perheen ainoa poika Tupelosta, Mississippistä.

Kun astelimme kohti muistomerkkejä ja hautoja, oli pakko tiputtaa aurinkolasit omituisesti kirvelevien silmien suojaksi. Vaikka Elvis sai elämässään kaiken ja enemmän, hänen tarinansa oli lopulta aika traaginen. Kynttilä paloi molemmista päistä, ja liekki sammui elokuun 16. päivä vuonna 1977, Elviksen ollessa vain 42-vuotias.

Tähän päädyttiin.

Se, mitä Gracelandista puuttui, kertoo ehkä enemmän, kuin yksikään infotaulu. Siinä, missä Elviksen muut läheiset ja hänen uraansa vaikuttaneet ihmiset saivat paljon näkyvyyttä, en huomannut missään mainintaa Elviksen managerista Tom Parkerista, joka ohjasi täysin Elviksen elämää elokuvaurasta avioliittoon ja sai puolet Elviksen tuloista.

Ravisuttavan Gracelandin jälkeen ajoimme Mississippin osavaltion puolelle ostamaan lapsille tuliaisia ja Scottylle Yuengling-olutta, jota ei meiltä päin saa. Kävimme myös kahdella pienpanimolla, ennen kuin suuntasimme hotellille.

Wiseacre.

Meiltä puuttuu enää samanlaiset tuulipuvut.

Osana joululahjaa oli yö maineikkaassa ja historiallisessa, suihkulähteessä uiskentelevista ankoistaan tunnetussa Peabody-hotellissa. Istuskelimme hetken huoneessa, siemailimme kuohuviiniä ja napostelimme juustoja. Laitoimme hieman parempaa vaatetta päälle ja menimme hienoon aulabaariin drinkeille. Satuimme tapamaan kaksi työmatkalaista, joiden kanssa juttelimme lopulta pari tuntia. Michiganista kotoisin olevalla miehellä oli kuulemma keskellä metsää mökki, jossa oli sauna (äänsi sen jopa "oikein"), ja Atlantassa asuva nainen kutsui meitä kovasti kylään.

Kävelimme jälleen ihastelemaan jokirantaa, minkä jälkeen kävimme syömässä herkullista kylmäsavulohta katuterassilla. Olisi tehnyt vielä mieli maistaa paikallista barbecueta, mutta maha ei millään vetänyt. Eipä se nyt tietenkään olisi voinut olla yhtä hyvää kuin Kansas Cityssä...

Palasimme hotellille yhden maissa ja tilasimme baarimikolta vielä yhden drinkin. Ihan vain sen takia, että saisimme lapsille vielä yhden tuliaisen.

Ankkahan se siinä.

Viivyttelimme seuraavana aamuna lähtöä yhteentoista asti, sillä olihan meidän nyt nähtävä ankkojen tepastelu suihkulähteelle. Sen jälkeen huitelimmekin melkein yhtä soittoa Kansas Cityyn lapsia ja koiria hakemaan.

Aika ikimuistoinen viikonloppu. Sisäinen kuusivuotias Elvis-fanini sai viimein tehtyä pyhiinvaellusmatkansa.