maanantai 20. toukokuuta 2013

Ihan ok, Leijonat, ihan ok

Viikonloppu meni sitten jääkiekollisesti niin päin arsea kuin mahdollista. Ei auttanut, vaikka meitä oli täällä kaksi ja puoli suomalaista huutamassa ja ärjymässä. Snif.

Kisoista ei jäänyt mitenkään hyvä maku suuhun. Toivottavasti näitä kahden maan ja kahden vuoden kisaisännyyksiä ei enää tule. Suomalaisilla tuntui vielä intoa (ja euroja) riittävän, mutta lahden toisella puolella ei niinkään. Ja silti voittivat, perhanan hannuhanhet.

Leijonien peli kulki ajoittain oikein mainiosti, varsinkin parin veijarin (etunenässä toki Kontiola) osalta. Muutama kriittinen erä kuitenkin nukuttiin, valitettavasti, ja mitali jäi millimetrien päähän. Eipä silti, neljäs sija ei lopulta ole huono suoritus, mutta parempaankin tällä verrattain nimettömällä joukkueella olisi riittänyt rahkeita. Se jäi harmittamaan.

NBC Sports -kanava onneksi näytti USA:n ottelut livenä telkkarista (yhtä lukuunottamatta), mutta esimerkiksi finaali tulee telkusta vasta tänä iltana. Plääh. Piti siis turvautua jälleen vähän kämäisempiin vaihtoehtoihin suoran lätkäjännityksen maksimoimiseksi. Kuvanlaatu oli aika ankea, selostus milloin milläkin kielellä (ehdottomaksi suosikiksi nousi Kaido Kuukap), ja streamien luotettavuus oli mitä oli. Vaan tulipahan katsottua!

Ensi vuonna sitten uudestaan. Katsotaan, mihin Erkka pystyy!

*****

Ilmoitusluontoista asiaa. Jouduin laittamaan sanavahvistuksen kommenteihin, sillä spämmikommentteja on tullut niin paljon, ettei enää naurata. Pahoittelut.

Olen tullut myös semmoiseen tulokseen, että taidan pitää pienen blogitauon. Meillä on täällä tosiaan suomalaista seuraa vielä reilun viikon verran, joten en halua istuskella koneella kovinkaan paljoa. Blogi-ilo ja -intokin on ollut kadoksissa jo jonkin aikaa, ehkäpä löydän sen tässä minibreikin aikana.

Palaamisiin! :)

keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Äidin päivä

Luonnoksissa odottavat raakaversiot mm. Rockfestistä ja (tietysti) lätkästä, mutta taklataan ensin äitienpäivä pois alta.

Meillä ei yleensä tehdä isoa numeroa juhlapäivistä (paitsi jouluna vedetään överit). Viime vuosien viivytetyt Valentine's Day -illalliset ovat vieläkin syömättä, eikä se haittaa ollenkaan. Viime synttäreillä halusin lahjaksi autojen perusteellisen kuurauksen. Äitienpäivän piti mennä samalla kaavalla.

Omaksi yllätyksekseni, ja varmasti S-raukankin, sunnuntaiaamuna jokin vinksahti. Ensimmäinen äitienpäivä, ajattelin. Aika iso juttu. Kurkkua kuristi pikkuisen, kun katselin pienen neidin temmellystä ja askellusta (milloin voi sanoa, että lapsi oikeasti kävelee?). Minä olen äiti, ajattelin.

Rinsessa.
Olisi ollut kiva saada kortti. Tai kukka. S oli kyllä siivonnut torstai-iltana, kun olin juhlimassa kaverin maisteriksi valmistumista. Lupasi tehdä illalla hyvää ruokaa. Voiteli minulle bagelin, kun kiusasin sitä oman äitini saamalla kuohuviiniaamiaisella.

Ei se ollut tajunnut, että tämä päivä oli minulle iso juttu. Hyvänen aika, en minäkään ollut, ennen kuin se aamu koitti. Vielä edellisenä päivänä sanoin sille, että haluan katsoa Silver Linings Playbookin (lahja itselleni Bradley Cooperin muodossa), se riittää.

Ensin se oli ihan hirveän pahoillaan, ja minä yritin olla järkevä. Sitten minusta tuli vähemmän järkevä, ja naamasta varmasti paistoi, ettei kaikki ollut ihan kunnossa. Päikkäritkään eivät auttaneet. Ärsytti, että ärsytti. S:n sisko piti sille kamalan luennon, kun siskolle selvisi, ettei S ollut hommannut minulle lahjaa. Minua säälitti ja harmitti.

Sitten mentiin kauppaan hakemaan grillitarpeita. Kokki ei ollut ollenkaan oma-aloitteinen, vaan halusi, että minä valkkaan haluamani eväät (siis kamala mies, eikö vain...). No, minähän valkkasin. Mielenosoituksellisesti heitin kärriin vielä kukkakimpunkin.

Voisiko sitä osata olla äijä muulloinkin kuin urheilua katsoessa?

No, sainpahan Aalto-maljakkoon vihdoinkin täytettä.

Kotimatka oltiin ihan hiljaa, kokonaiset viisi minuuttia. Kotona sitten puhuttiin auki, mikä päivässä oli mennyt pieleen. Minua harmitti, että olin purkanut oman yltiösentimentaalisuuteni mieheen. Miestä harmitti, ettei ollut tullut edes ajatelleeksi, että äitienpäivä on uudelle äidille iso asia. Halattiin ja syötiin hyvät pihvit. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Seuraavana päivänä sain kortin. Ilmeisesti "Sorry honey, I f*cked up" -kortteja on melkoinen valikoima, haha. Eilen se vei minut Victoria's Secretiin, ja sain valkata mieluisia juttuja. Sitten se katosi omille teilleen ja kotiin tullessaan sanoi, että sillä on minulle lahja, eikä tällä lahjalla ole mitään tekemistä hänen "mokaamansa" (his words, not mine) äitienpäivän kanssa.

Rubiinikaulakoru (rubiini on meidän neidin birthstone). Ympärillä pikkutimantteja.
Oli kuulemma miettinyt tätä jo pitkään. Halusi antaa sen minulle random-päivänä, koska fight the man, you know. Sanoi, että hän ei hemmottele minua tarpeeksi (hemmotteleehan!). Halusi antaa minulle jotain merkityksellistä. Jotain, jonka neiti nyttynen voisi haluta itselleen sitten joskus. Perintökalleus.

Arvatkaapa harmittaako se sunnuntainen harmitus vieläkin enemmän? Voinpahan tuntea itseni typeräksi nyt kaunis kaulakoru kaulassa.

On se vaan aika kiva, tuo mies. Yritän muistaa sen tosiseikan seuraavan kerran, kun pistän loukkaantuen jostain mitättömästä asiasta.

tiistai 7. toukokuuta 2013

10 kk

Vauvapäivitys! Eilen tuli jo kymmenen kuukautta täyteen. Kreisiä.

Mmmm, kissankarvoja. Ihana kevät!
Täällä tepastellaan koko ajan varmemmin ja rohkeammin. Konttaaminen, tai ehkä paremminkin karhukävely, on silti ykkösetenemismuoto. Neiti taputtelee jatkuvasti - itselleen, Leijonille, ilman mitään syytä.

Can't touch this! Däänänänä.
Nykerö matkii, paljon. Ilmeitä, eleitä, äänteitä. Tällä hetkellä onnistuu kaksi "sanaa", dädä (daddy, tietty) ja khRRRia (kirja, ihan oikeasti!). En tiedä, yhdistääkö pieni mieli vielä noita sanoja oikeisiin kohteisiinsa, mutta paljon hän niitä toistelee. Spontaanisti ja matkimalla.


Sanallinen kommunikointi meillä on vielä melko vähäistä. Toki jutellaan, paljon, muttei taideta vielä puhua ihan samaa kieltä. Sanan ei neiti kyllä selkeästi ymmärtää, mutta vastaa siihen usein hymyllä ja jatkaa vain touhujaan.


Koetellaan välillä toistemme hermoja ihan kunnolla, mutta enimmäkseen päivät täyttyvät halauksista, kikatuksista ja märistä pusuista. Ja torkuista, neiti on vieläkin erittäin hyvä nukkumaan! Äitiisä tullu.


Sikeitä meillä vedellään nytkin. Uni tuli tarpeeseen melkoisen meltdownin jälkeen. Minä jatkan lähetin odottelemista. Viimeinen Sookie Stackhouse -kirja tulee tänään. Sit lukemaan!

Jos nyttynen suo.

perjantai 3. toukokuuta 2013

Keskilännen kevät, miksi kettuilet?

Jopas on ollut viikko.

Alkuviikosta kylvettiin auringossa ja nautittiin lämmöstä. Paitsi sisällä. 29 astetta ei ollut herkkua. Ilmastoinnin saisi kyllä päälle nappia painamalla, mutta kun tiesi, mitä tuleman pitää, niin jätettiin viilentämättä keinotekoisesti.

Tiistaina koottiin KC:n suomalaisia kasaan ja järkättiin vappukarkelot meidän takapihalla. Ruoasta ei ollut puute, sillä käärittiin pekoniin vaikka minkämoista apetta (herkkusieniä, parsaa, jalapenoja), väkerreltiin vartaita ja salaattia, ja jälkkäriksi oli kotitekoisia munkkeja. Vain jauhomakkarat puuttuivat. Juomapuolelta löytyi simaa ja "simaa". Oli kivaa!

Ei pöllömpi vappukeli!

Eilen aamulla lämpömittari näytti vähän erilaisia lukemia:


Keskiviikon ylin lämpötila oli 28 astetta (keittiön auringonpaisteisessa ikkunassa näköjään melkein 41 C). Eilinen alkoi kolealla vesisateella, ja lämpötilan vielä tippuessa se muuttui lumeksi. Jota sitten tulikin sen verran, että sitä on vieläkin maassa ja katoilla.

Lumisade ja toukokuu eivät ole ihan jokavuotinen yhdistelmä Kansas Cityssä. Edellisestä kerrasta on vaivaiset 106 vuotta.

Kesä, huhuu?

No, tämmöinen sää on ihan omiaan viilentämään meikäläisen hermoja. Kohta se nimittäin alkaa. Luulin jo, että tänä vuonna ei niin kamalasti jännittäisi enää. Joukkue on täynnä mulle melko tuntemattomia nimiä - SM-liiga on jäänyt aika vähäiselle seuraamiselle - mutta niin vain tänä aamuna tuttu tärinä valtasi kropan ja mielen. On se kumma, miten penkkiurheilu saa tämmöisestä normaalisti niin seesteisestä (haha!) ja järkevästä (hoho!) ihmisestä hermoraunion.

Jokohan tänään uhoan ja vannon, etten ikinä, ikinä enää katso lätkää?