Pojat on poikia...

Koko rautakaupalle kävi taas kerran selväksi, mikä kuopuksemme nimi on. Aika monta kertaa jouduin hylkäämään ostoskärryn ja spurttaamaan räkäisesti nauravan karkulaisen perään. Karkulaisen, joka kiipesi juuri sinne parvelle, jossa luki "NO CHILDREN" ja veti hyllystä kamaa alas sen kun kerkesi. Huoh.

Onneksi tuo osaa olla suloinenkin. Muuten saattaisin palauttaa.

Eräs vanhempi herrasmies huomasi enimmäkseen henkisen mutta hieman fyysisenkin titaanien taistelumme ja kulki vierellämme kassoille asti blokaten kärryllään karkkihyllyt, joita kohti napero yritti tehdä täsmähyökkäyksiä. "Minulla oli kaksospojat. Tiedän, millaista se on."

Niin paljon kuin hänen elettään arvostinkin, niin väkisinkin tuli jälleen kerran mieleen, kuinka poikien perseily on jotenkin hyväksyttävämpää. Joka paikkaan kiipeilevän/juoksevan/pomppivan Tarzanin äidille vinkkaillaan silmää ja sanotaan, että "Boys... Am I right?" Kolme vuotta sitten saman ikäisen tytön äitinä en muista saaneeni sympaattisia katseita, vaan kaupan lattialla huutojoogaavaa lasta vilkuiltiin nenänvartta pitkin. Samoin kuin uhmailuun täysin väsynyttä äitiä. Etkö nyt oikeasti saa lastasi kuriin?

Viisivuotias huutojoogaa paljon vähemmän kuin kaksivuotias. Ja pysyy tarpeeksi pitkään paikoillaan kuvan ottamista varten.

En yhtään kiellä, etteivätkö vanhan kansan uskomukset tyttöjen ja poikien eroista pitäisi yleisellä tasolla ainakin osittain paikkaansa. Yksilötasolla on kuitenkin sanottava, että meidän tyttökin oli aivan yhtä hurja kiipeilemään ja riehumaan kaksivuotiaana. "Tyttömäisyys" on tullut esille vasta paljon myöhemmin, mm. itse päätetyn pukeutumisen ja tietoisesti valittujen ja varmasti alitajuisestikin ympäristön muokkaamien mielenkiinnon kohteiden myötä. Minulla kesti paljon pidempään innostua korkkareista ja meikeistä. Parikymppiseksi asti. 

En tiedä. Ehkä olen unohtanut. Ehkä kohdalle sattunut otanta ei kuvasta koko totuutta. Jotenkin vain tuntuu, että pienestä pitäen meille opetetaan, että pojat saavat olla vähän luvan kanssa villejä, koska he ovat poikia

Eräs nimeltämainitsematon istuva presidentti voitti vaalit, vaikka jäi ennen äänestystä kiinni naisten sukupuolielimiin kajoamisella uhoamisesta. Se kuitattiin miesten pukuhuonepuheena. Isotkin pojat, aikuiset miehet, ovat poikia, ja se siitä.

Huono käytös on huonoa käytöstä, löytyipä jalkojen välistä mitä tahansa. Aion olla, ja toivottavasti jo olenkin, aivan yhtä tiukka vanhempi molemmille lapsille. En halua ainakaan tietoisesti kasvattaa lapsiani eri tavalla, mutta tämä nyt voi taas olla jälleen kerran niitä juttuja, että kymmenen vuoden päästä teinin ja esiteinin äitinä nauran paskaisesti tämänhetkisille harhatiedoilleni. Ehkä kaikki stereotypiat pitävätkin paikkansa, ja minä taistelen tuulimyllyjä vastaan, kun haluan murtaa myyttejä ja jääräpäisesti ajatella lapsiani yksilöinä, en sukupuolensa edustajina.

Ehkäpä joudun vaatimaan tytöltäni enemmän, sillä hän joutuu todennäköisesti tekemään enemmän töitä ja kestämään (vähintään) tytöttelyä saavuttaakseen unelmansa, varsinkin jos hän pyrkii ns. miesten hommiin. Jää nähtäväksi. Ehkä yhteiskunnan asenteet ja valta-asetelmat muuttuvat seuraavan 15 vuoden aikana. Suunta ei valitettavasti tällä hetkellä näytä lupaavalta. Sen eteen haluan kuitenkin tehdä kaikkeni, ettei kumpikaan, tyttö tai poika, koskaan ajattele, että on oikein tarrata kiinni toisen ihmisen kroppaan ilman lupaa. Olivatpa he sitten perusduunareita, toimitusjohtajia, kotiäitejä tai -isiä, taviksia, julkkiksia tai presidenttejä.

Eikä kaupassa riehuta.

Laatta lensi ja putki on päällä

Facebookin puolella paljastinkin jo, mitä täällä on viimeisen reilun viikon aikana puuhattu. Syvennytäänpä siihen tarkemmin jännittävässä tarinassa nimeltä...

Palasin viime viikon maanantaina aivan mahtavalta tyttöjen New York -viikonloppureissulta. Pari päivää siitä palauduttuani ja meidän kylpyhuoneen feikkipilareita (monta vuotta) tuijotettuani hain autotallista vasaran ja sorkkaraudan ja ilmoitin töissä olleelle miehelle, että nyt... nyt ne muuten lähtee.

Reaktio ei ollut yllättäen mitenkään yllättynyt.

Lähtötilanne oli seuraavanlainen:

Tai oikeastaan tällainen. Edellisestä, varsin raivostuttavasta kylppärimaalausurakasta voi lukea täältä: osa 1 | osa 2

Edelliset omistajat olivat remontoineet kylpyhuoneen ja tehneet heidän mielestään varmasti varsin onnistuneita valintoja. Suomalaiseen silmään epämääräiset mosaiikkikuviot yhdistettynä uutenakin kulahtaneen näköisiin laattoihin, feikkipylväisiin ja sinisiin seiniin eivät näyttäneet aivan parhailta, joten ensiapuna annoin huoneelle tekohengitystä nelisen vuotta sitten joogaamalla tikkailla maalaamalla seinät vähän lämpöisemmällä sävyllä. Kylppäri ei siltikään tuntunut omalta.

Alunperin viimeviikkoisen remontin tavoitteena oli tuhota tekopilarit, mutta koska niiden takana ei ollut laattoja, nakuttelin ammeen ympäriltä kaiken keramiikan irti. Niin, ja edestä. Vaikkei oikeastaan pitänyt.

Hupsista s*atana.

Olin jo pidemmän aikaa haaveillut rouhean betonin ja lämpimän puun yhdistelmästä, mutta koska resurssit eivät ihan oikeasti riittäneet lattian ja suihkun laatoituksen uusimiseen, vaikka tekikin mieli jatkaa sorkkaraudan kanssa riehumista, niin piti tyytyä maaliin ja panelointiin. Altaiden yllä olleen jättipeilin halusin yhdistää mäntyisen atmöksen saavaan ammenurkkaukseen tekemällä sille puisen kehyksen, mutta toisinpa kävi.

Se hajosi.

Purkutöiden lomassa peilin vahingossa rikkonutta Scottya harmitti kamalasti, koska kuvitteli äksidentin maksavan satasia. Ehkäpä, jos olisin halunnut samanlaisen kolossikuvastimen tilalle, niin se olisi voinut olla tottakin, mutta selasin pikaisesti IKEA:n sivuja ja saisin kaksi pienempää ja paljon, paljon tyylikkäämpää ja ennen kaikkea käytännöllisempää peiliä muutamalla kympillä. Se tieto helpotti tarkan markan miestä, joka aloitti lopulta tyytyväisenä peilin jättämien kolosten paklaamisen.

Peilin alta paljastui aivan "ihana" tapetti.

Vanha ja tylsä valaisin sai myös kyytiä. Koska betoni jäi tällä erää haaveeksi, halusimme tuoda teollista tunnelmaa kylppäriin jollain muulla keinolla. Itse tehty PVC-putkesta valmistettu valaisin Edison-lampuilla oli siihen täydellinen ratkaisu.

Minusta tulee isona tekninen piirtäjä!

Maalasin seinät keskiviikon ja tostain aikana, ja kävimme ostamassa muut tarvikkeet perjantai-iltana. Voin kertoa, että rautakaupassa lasten kanssa pähkäily ei ole maailman rentouttavinta puuhaa. Lastasimme auton täyteen ponttilautaa ja PCV-putkea ja ajelimme kotiin pistämään kauhukakarat rakkaat kullanmurusemme petiin. Askartelimme illalla/yöllä vielä valaisimen, jossa pystyimme uudelleen käyttämään vanhat polttimokannat.

Päästimme sisäiset vandaalimme irti ja suihkuttelimme putkihökötyksen lauantaiaamuna mattaisella spraymaalilla mustaksi. Ja ei kun seinään!

Pienemmät peilit jättivät enemmän seinätilaa vapaaksi, joten taso jäi melkein tyhjäksi, kun tavaraa sai hyllyihin.

Panelointi valmistui (no, listoja vaille...) sunnuntaina, minkä jälkeen jäljelle jäi enää kattovalon vaihto ja parin hyllyn ripustus. Koska olin ollut melkoinen Justiina melkein kaikessa muussa (vaikkakin on pakko sanoa, että meidän maku ja ajatukset menivät todella hyvin yksiin), Scotty sai vapaat kädet valaisimen suunnittelussa. Niinpä maanantai-iltana amerikkalaista jalkapalloa kellarissa katsellessamme hakkasimme mielivaltaisesti kakkosnelosista rakennettua pölkkyä saadaksemme siitä hieman vanhemman näköisen. Petsiä pintaan ja a vot.

Hieno tuli!

Eipä kerrota Scottylle, mutta sillä oli toinenkin hyvä idea; hyllyjen kiinnittäminen ylösalaisin. Hän saa myös kunnian kaikista sähkötöistä ja siitä, ettei meidän talo ole palanut maan tasalle. Scotty hoiti paitsi valaisimien liitännät, myös asensi katkaisijaan himmentimet. Nyt on tunnelmaa!

Nyt kun kylppäri ei ole enää perseen persikan värinen, se sointuu oikein oivasti meidän makuuhuoneen sisustukseenkin, mikä on hyvä juttu, sillä välissähän ei ole ovea, vaan pelkkä oviaukko.

Harmaata, puuta, turkoosia. See a pattern here? Sängynpääty on kasattu autotallista löytyneistä hukkapaloista.

Vaikka peilin särkymisestä seuraakin perinteisesti seitsemän vuoden epäonni, en osaa olla siitä kovin surullinen. Minulla (noh, meillä...) on viimeinkin kylpyhuone, jossa tekee mieli viettää aikaa, eikä irvistellä feikkipylväille.

Mitähän seuraavaksi hajottaisi, vahingossa tai tarkoituksella?