sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Blogilista katoaa - mitä nyt?

Aktiiviset blogilukijat ovat varmasti huomanneet, että Blogilista lopettaa toimintansa huomenna 1.6.2015. Itse ehdin nauttia sivuston palveluista lähes vuosikymmenen. Kaukosuhdeaikoina löysin Blogilistalta vertaistukea, muuttoa ennen hain USA-blogeja, ja siinä välissä ja sen jälkeen löysin useita mielenkiintoisia blogeja Kuumalta listalta (olipa tämäkin blogi noin sekunnin sadasosan verran Blogilistan kuumin blogi).

Kai se kuitenkin on niin, ettei itku markkinoilla auta. Onneksi on muitakin tapoja seurata ja löytää lemppareita. Viime aikoina olen nauttinut Facebookin Ulkosuomalaisten blogit -ryhmästä. Linkkailen sinne itsekin uusimmat merkinnät, samoin kuin blogin omalle Facebook-sivulle, jonne nyt joskus päätyy muitakin horinoita. Sivupalkista löytyy FB-seurantalinkin lisäksi myös napit Blogloviniin ja uuteen Blogipolkuun, joka näyttää pikaisen tutustumisen jälkeen aika lupaavalta palvelulta. Jos tarkempi tirkistely kiinnostaa, meikämamman löytää Instagramistakin.

Viimeisin Insta-kuva.
Kiitos, Blogilista.

perjantai 29. toukokuuta 2015

Perinneperjantai: Epätäydellinen maailma

Harpotaanpa huhtikuu loppuun.

Viimeiset viikot Emporiassa muistuttivat hyvin paljon niitä ensimmäisiä. Teini-Anni, vaikkakin melkein 23-vuotias, poltti kynttilää molemmista päistä. Kävin kotona nukkumassa (päikkäreitä) ja pelaamassa Scottyn kanssa World of Warcraftia; illat ja yöt menivät muissa riennoissa. Hyvä kai se on, että villit nuoruusvuodet tuli vietettyä pois alta. Tunnettua kaikki tunteet laidasta laitaan, monta kertaa päivässä. Ei tarvitse nyt enää riehaantua. Vaivautua.

Jos mikään muu ei ole kahdeksassa vuodessa muuttunut, niin ainakin se on, että nykyisin ei tarvitse selitellä kenellekään, mikä on Facebook. Jotain muutakin pysyvää noilta ajoilta jäi, Scottyn lisäksi tietenkin. Alla mainittu synttärisankari Mike on yksi parhaista kavereistamme - olinpa hänen ja morsiamensa häissä bridesmaidina - ja Scottyn minulle lähettämä nyyhkylaulu, joka soi omissa häissämme, nostaa vieläkin niskavillat pystyyn, vaikkei ehkä olekaan musiikillisesti lähinnä meikämamman sydäntä.

Ilmapatjaikävästä pääsin aika nopeasti yli, sitten lopulta.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Keskiviikko 25.4.2007 klo 22:20

So When the Time Is Right

Olen taas aivan sekaisin. Oltiin S:n kanssa "puhelimessa" yli neljä tuntia. Puhelumaraton loppui siihen, kun sen työkaveri tuli kylään. Kymmeneltä illalla. No oli sillä verukkeena se, että S kuuntelee läpi sen esitelmän. Tai jotain.

En minä Ty(tt)ökaverin tai sen siellä olon takia kuitenkaan ole sekaisin, S aiheutti tämän olotilan ihan itse, pienenpienillä ja vähän suuremmillakin asioilla. Aloitetaan vaikka yhdellä pienenpienellä asialla:

Voipi olla, ettette ole koskaan kuulleetkaan sivustosta nimeltä Facebook, voipi olla, että olette. No, joka tapauksessa sivusto on valtava, käyttäjiä on Wikipedian mukaan 19 miljoonaa, mm. S ja minä (ja Ty(tt)ökaverikin). Sinne voi lisäillä kuvia ja tagailla kuvista kavereita. Välttelin S:n kuvien lisäämistä sen visiitin jälkeen, vaikka uusia Facebook-kelpoisia kuvia paljon olikin. Ajattelin itsekseni, ettei sitä nyt tarvitse kaikille mainostaa, että täällä rikottiin sen työpaikan säännöksiä oikein urakalla. En edes kysynyt S:ltä, olisiko ok lisäillä kuvia, koska ajattelin järkevästi. Kerrankin.

Tänään se oli sitten käynyt katsomassa minun uusia kuvia, itse lisättyjä ja muiden tagaamia. Sanoin S:lle, etten laittanut S-viikonlopun kuvia kasvokirjaan, koska sieltäpä selviäisi kaikille, että se on nyt ollut tekemisissä eräänkin ulkomaalaisen kanssa koko viikonlopun. Vaiks ei saisi. Nooh, kaiken tämän pohjustuksen jälkeen pääsen vihdoin asiaan: S sanoi, että laitapa ihmeessä kuvia, yhteiskuvista lähtien. Olin lähettänyt sille kuvat jo sähköpostilla aikaisemmin, mutta nyt se halusi ne kaikkien näkyville. Nyt S:n profiilissa näkyy uusia minun ottamia ja lisäämiä kuvia, joista yksi on aika hellunen yhteiskuva. Ja S:n profiili näkyy Ty(tt)ökaverillekin, samoin yhteiskuva. Hihuhihuhei.

Tuo juttu lähinnä hymyilytti, mutta saipa S minut melkein itkemäänkin. Se etsi vaikka kuinka pitkään netistä jotain juttua, kyseli minulta sanojen tavauksiakin. Vihdoin se löysi etsimänsä: Musiikkivideon, jonka se halusi katsoa ja kuunnella minun kanssa yhdessä. Se oli kuulemma kuullut biisin eilen ja se oli ajatellut, että täydellisessä maailmassa tuo laulu voisi kertoa meistä kahdesta. Meinasihan siinä kyynel jos toinenkin vierähtää poskelle, kun tuota kuuntelin. Sanat tästä.

Kai minä olin taas onnistunut unohtamaan, että tuolla itärannikollakin on voimakkaasti tunteva ihminen. Olen rypenyt omissa murheissa niin paljon, etten muistanut, että siellä saattaa toinenkin pikkuisen kärsiä. Olen höpötellyt miespuolisista kavereistani vaikka mitä (lähinnä kyllä hokenut, ettei niiden kanssa ole mitään peliä menossa), ja tänään S sitten sanoi, ettei se haluaisi esimerkiksi kuulla, jos olisin näiden tyyppien kanssa puhelimessa. S ei taas puhu Ty(tt)ökaverista juuri mitään, ja usein mykistää mikrofoninsakin, kun tyttönen soittaa. Minullehan tuo vaikuttaa epäilyttävältä käytökseltä, mutta vissiin S on sitten nähnyt asian eri tavalla. Minä haluan tietää (ainakin periaatteessa), mitä siellä tapahtuu, en arvailla. S tietää, mitä täällä tapahtuu, mutta se kai haluaisi arvailla.

Juu, en vaihteeksi tiedä, mitä tässä ajattelisi. Sen tiedän, että kuuntelen varmasti puhki tuon biisin, kas kun itsekidutus on harrastukseni. Tuntuu jotenkin tosi oudolta, kun sain taas muistutuksen siitä, miten paljon se tuntuu minusta tykkäävän ja miten paljon se minua ajattelee. Toisaalta on mukava tietää, että samassa veneessä ollaan edelleen, vaikka miten eri suuntaan soudettaisiinkin. Toisaalta kirpaisee, kun nyt haluaisi soutaa samaan suuntaan entistä enemmän. Totuus kuitenkin on, ettei se ole mahdollista.

Ei ainakaan vielä.

Lauantai 28.4.2007 klo 20:23

I'm in Denial

Käytiin eilen Soilen kanssa Wingsissä syömässä. Soile tarjosi herkkuhampurilaisen, yummy. Wingsistä lähdettiin Natasha'siin pelailemaan biljardia, ja Natasha'sista matka jatkui yllättäen Beer:30:iin. Miten niin ollaan ennalta-arvattavia?

Kyllä kannatti mennä vakkaribaariin, siellä oli nimittäin joku Budweiser-tyyppi, joka antoi meille ilmaista olutta ja Budweiser-krääsää. Me likes. Istuskeltiin baaritiskillä, ja illan aikana siinä kävi vaikka minkälaista tyyppiä, tuttua ja tuntematonta, suomalaista ja amerikkalaista. Ja jonkin muunmaanlaistakin tyyppiä siinä taisi käydä. Huomasin semmoisen seikan, etten osaa enää keskustella suomeksi. Soilen kanssa kyllä tietysti sujuu, ja mesen välityksellä kavereiden kanssa, mutta baarissa... Väkisinkin meinaa tunkea englantia jokaiseen väliin. Kai täällä on ollut sitten jo tarpeeksi kauan. Not!

Baarireissun jälkeen olisi ollut parikin paikkaa, johon mennä. Tai no kolme, jos koti lasketaan. Mutta ei lasketa. Mentiin vanhojen tuttujen, Joen ja kumppaneiden luokse kyläilemään. Vietettiin siellä pari tuntia ja sivistettiin paikallisia Suomen ja Euroopan asioilla. Olivat kyllä kiinnostuneita. Yksi kämppiksistä tarjoutui menemään kanssani naimisiin, että voisin jäädä tänne. Torstainakin minua kosittiin. Taidanpa silti jättää väliin.

Kyllä tässä pikkuhiljaa alkaa tajuta, että kohta täältä pitää lähteä. Jotenkin sitä on yrittänyt sysätä mielessään mahdollisimman kauas, sen takia en ole tehnyt viimeisiä koulutehtäviäkään vielä. They can't be due yet! Jos en usko sitä, se ei ole totta. Eihän?

Kuinka naurettavaa se on, että minulle tulee ikävä minun ilmapatjaakin?

Kuinka naurettavaa se on, että olen taas jutellut S:n kanssa koko päivän? Kuinka naurettavaa se on, että minulla on ollut taas todella hauskaa? Ilahduin esimerkiksi siitä (nerd alert!), että se sanoi yhdessä vaiheessa peliä kavereilleen, että se tappoi pelissä rottia, koska ne katsoi sen naista (minua!) hassusti. Ei tunnu yhtään siltä, että tässä muka oltaisi erottu. Pitäisi ehkä pikkuhiljaa alkaa tuntua. Nytkin katson webbikamerasta, kun se säätää kotonaan jotain.

Kavereita ollaan vain, juu-u.

Sunnuntai 29.4.2007 klo 21:00

Pää sekaisin, osa 4309

Päädyttiin eilen puhumaan S:n kanssa ihan vakavistakin asioista, kun se luuli pahastikin pahoittaneensa minun mielen (huonolla) vitsillään. Se jutteli taas niin mukavia juttuja, ettei siitä voi olla tykkäämättä. Meidän puheista ei ulkopuolinen olisi varmasti ymmärtänyt, että siinä sitä eronnut pariskunta juttelee. Se viittasi taas yhteiseen tulevaisuuteen. Niin se teki tänäänkin. Siitä lisää kohtsillään.

Käytiin eilen Soilen kanssa juhlistamassa Miken synttäreitä. S varoitteli minua vähän, että Mike saattaa olla humalassa hieman innokas (ihan kun en olisi koskaan nähnyt Mikea humalassa). Vitsaili sitten, että minun pitää yrittää vain vastustella sen charmia, mutta jos en onnistu, niin kyllä hän voi Miken lapsen kasvattaa omanaan. Muiden miesten lapsia ei kuulemma ala kasvattamaan. Että semmosta.

No synttärithän oli hauskat, kun hypeltiin baarista toiseen. Erkaannuttiin synttäriporukasta puolenyön maissa, kun ei jaksettu Babesin ruuhkaa. Palattiin aloituspaikkaamme, eli Beer:30:iin (yllätys!). Tavattiin taas uusia ihmisiä, sehän on aina kivaa. Käytiin syömässä Pyramid Pizzassa, jossa yksi tarjoilijoista sanoi minulle, että Jason, työkaveri, on "totally smitten over you". Miälenkiintoista.

Mentiin sitten Jasonin veljeskuntaan jatkoille, kun meidät sinne kutsuttiin. Olihan se Jason nyt aika smitten, seitsemään asti aamulla se jaksoi minulle siitä kertoa. Sain illan aikana vähän huomiota muiltakin veljeskuntalaisilta, ja Jason oli oikeasti mustasukkainen. Miälenkiintoista.

Aamulla (okei, päivällä) heräsin siihen, kun S soitti Skypessä. Se oli kytännyt minun statusta Skypessä, eikä ollut uskaltanut soittaa aikaisemmin, kun oli luullut, etten ole tavoitettavissa. Noh, juteltiin ja pelailtiin siinä sitten jonkin aikaa, kunnes minun piti lepäillä vähän lisää. Lupasin soittaa takaisin tunnin päästä, mutta päikkärit vähän venähti. Nukku-Matin vierailun jälkeen pelattiin lisää. Välissä se esitteli minulle rintalihaksiaan webbikamerassa (ja lupasi olla aina leveäharteinen, minä kun tykkään leveäharteisista miehistä) ja oli mustasukkainen, kun Jason lähetteli minulle viestejä jne.

Yhdessä vaiheessa se väitti minulle, että syy, miksi en halua vielä lähteä Suomeen on se, että haluan oikeasti olla amerikkalainen. Sanoin sille, että kai minä olisin suostunut jo näihin kosintoihin, joita täällä esitetään (vitsinä, tietty), jotta voisin jäädä tänne. Se sanoi, että suostuisin varmasti sen kosintaan. Sanoin, että juu, unissasi. Se sanoi, että onpa se semmoista unta jo nähnytkin.

No ihan tiivistetysti sanottakoon, että on vaihteeksi hieman taas pää sekaisin. On tämä vain niin outoa, kun kumpikin haluaa olla yhdessä, kumpikin tykkää toisesta aikas paljon, ja sitten ei olosuhteiden vuoksi saisi olla edes tekemisissä.

Life is unfair. Sekin on vähän epäreilua, että meillä menee vappuaatto täällä esseen kirjoittelun parissa. Pitäkää te siellä Suomessa meidänkin puolesta hauskaa.

torstai 28. toukokuuta 2015

Naapuruston ystävällinen lohikäärme

Tiesittekö, että meidän naapurustossa asuu pussaileva ja halaileva lohikäärme?

Minulle tämä seikka selvisi eräänä iltana, kun olimme lukeneet Mauri Kunnaksen kirjaa, jossa oli lohikäärme. Yhtäkkiä lapsi oli vakuuttunut, että ulkona on lohikäärme. Minun kootut selitykset eivät riittäneet, vaan daddyn piti käydä kertomassa lapselle, ettei ollut nähnyt yhtään lentävää liskoa, eikä sellaista tarvitse pelätä.

Lapsi oli tyytyväinen, ja me ehdimme melkein nukahtaa, kun huoneeseemme pölähti iloinen ja virkeä lapsukainen: "Daddy, äiti! D(r)agon is s(l)eeping outside with a pillow and a b(l)anket. Dragon gave me a kiss and a hug and f(l)y awayyyyyy!" Palasi sen jälkeen huoneeseensa ja nukkui koko yön.

Lohikäärmeistä on juteltu nyt joka ilta monen viikon ajan. Näkeeköhän lapsi jotain, mihin me aikuiset ei kyetä, vai olisikohan kyse ihan rehellisestä vilkkaasta mielikuvituksesta ja (liian) hyvästä muistista?

Nämä nokoset otettiin aikana ennen lohikäärmettä.
Puhetta tulee edelleen solkenaan (minun lapsi, ei uskoisi...), ja lapsi muistaa asioita pelottavan hyvin (minun lapsi, ei ihan oikeasti uskoisi!). Tänään ryntäsi meidän makuuhuoneeseen aamukuudelta kertomaan, että taivas oli sininen tuolta ja punainen toisaalta. Maanantainen myrskyä enteilevän taivaan ihmettely oli painunut niin hyvin mieleen, että siitä piti tulla kertomaan meille torstaiaamuna, kun aurinko oli vasta heräilemässä.


Kuulin tässä taannoin erittäin hyvän termin meidän lapsen kielellistä kehitystä kuvaamaan - passiivinen kaksikielisyys. Kuten olen ennenkin kertonut, napero ymmärtää kaiken yhtä hyvin suomeksi ja englanniksi, mutta puhuu enimmäkseen englantia. Niitä suomenkielisiä sanoja tippuu tasaiseen tahtiin englannin seassa, mutta kokonaisia lauseita lapsi ei niistä osaa tai halua rakentaa.
I hold äiti kiinni.
You got the posti!
There's kakka in the potta!
I want ylös.
Everyone is töissä.
Jos lapsi ei tiedä sanaa suomeksi tai englanniksi, se keksitään. Lentokenttä on airplane house, baseball-stadioni baseball player house, paloauto on wiiuu car. Autoillessa minulla on nykyisin melkoinen apukuski, joka vahtaa liikennevaloja haukkana: "Green hight (light) go! Red hight (light) stop!" Paljon tuntuu oppivan myös tv-sarjoista ja elokuvista. Meillä on kuultu mm. hyvin teatraaliset...
Hey, heave (leave) me ahone (alone)!
Ooh, my my!
Never say never.
Talon edessä oli eräänä perjantaina yksi wiiuu car ja monta kaasuyhtiön ajoneuvoa. Kaapeliasentajat olivat puhkaisseet kaasuputken. Onneksi nohevat naapurimme olivat vuotavan kaasun haistaneet, ennen kuin kukaan keksi ruveta grillaamaan viikonlopun kunniaksi.
Lapsi ääntää ässän ja englannin ärrän ilman ongelmia, mutta L meinaa kääntyä H:ksi lähes järjestään - ellei kyse ole liioitellusta ällästä. YLös, aLas, piLLow, roLy poLy. Suomi-ärrä, vaikka pienenä sen taisikin, tulee nyt ulos H:na: mummon hakas.

"My favorite baseball player tattoo!"
Jännä nähdä, miten vielä mahassa majailevan pikkuveljen kieli lähtee kehittymään. Tällä hetkellä se nyt ei ole vielä tietenkään kovin ajankohtaista, sillä tyyppi keskittyy enemmän ilmeisesti Litmasen suvusta tulleiden geeniensä harjaannuttamiseen; sen verran kova jytke pötsissä käy. Viikkoja on nyt kasassa vähän reipas 25, joten potkunyrkkeilysäkkinä olo jatkuu vielä hyvän tovin. Valitettavasti ja toivottavasti.

perjantai 22. toukokuuta 2015

Perinneperjantai: Maailman omituisin pelko

Viimeisen viikonlopun jälkimainingeissa ollaan edelleen. Yritimme tahoillamme viettää aktiivista, normaalia sosiaalista elämää ollen samalla erittäin mustasukkaisia toisen tekosista. Yritimme siirtyä elämässä eteenpäin, mutta samalla pidimme yhteisestä menneisyydestä, vaikkakin lyhyestä sellaisesta, kiinni.

Samoihin aikoihin olen näköjään myös saanut riesakseni säännöllisesti toistuvat tornadounet, joissa tvisteri nuoleskelee asumusten seiniä.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Keskiviikko 18.4.2007 klo 21:24

Kituu

Tämä on oikeasti jo jotain kidutusta. Juteltiin ja pelailtiin äsken. Sen työkaveri soittaa ja se lähtee sen kanssa syömään. Tytön kanssa, joka on siitä päivänselvästi kiinnostunut, jolla ei ole eikä saa olla minun ja S:n nykyisestä tilanteesta mitään käsitystä, joka soitteli viikonloppunakin S:lle keskellä yötä. Enkä voi tehdä mitään, en voi estää sitä lähtemästä. En voi myöskään olla tuntematta pistoa sydämessä, kun se tyttö saa käydä S:n kanssa syömässä, juomassa, missä vain, milloin vain. Ja minä olen täällä. Minun on oltava täällä, poissa sen luota.

Vaikka tässä nyt pelkkiä kavereita ollaankin, en osaa vielä oikeasti olla vain pelkkä kaveri, en osaa suhtautua siihen kuin pelkkään kaveriin. Ei kai se tuommoisen viikonlopun jälkeen mahdollista olekaan, ei vaikka miten teeskentelisi ja yrittäisi. Sydämessä se on vielä minun, minä olen sen.

Minulla on ehkä maailman omituisin pelko. Pelkään, että löydän jonkun mahtavan miehen ja unohdan S:n. Ei kuulosta kovin pahalta ja vakavalta, eihän? Pelottaa se, että oikeastaan tiedän, että kahden, kolmen vuoden päästä meitä ei enää vain kiinnosta. Ei minuakaan. Pelottaa, että pääsen siitä yli.

Siispä nyt taistelen sitä vastaan, että minun olo helpottuisi. Järkevää, kyllä.

Sunnuntai 22.4.2007 klo 16:05

Formalities

Mulla on varpaat ruvella, jalat kipeät, pää tukossa. Olin eilen syömässä ja tanssimassa Kappa Sigma -veljeskunnan juhlissa (formal), hauskaa oli. Siitä lisää myöhemmin.

Aloitetaanpa nyt perinteisesti parisuhdekuvioilla. Tai siis entisen parisuhteen kuvioilla. Ei se mitenkään entiseltä kylläkään tunnu, kun istutaan päivät pitkät juttelemassa toisillemme, naureskelemassa, muistelemassa hyviä aikoja (kuten viime viikonloppua).

Eilen raapaistiin ehkä ensimmäistä kertaa sen lähdön jälkeen nykyisen tilanteen outoa pintaa. Olin itse laittautumassa valmiiksi illallista varten, ja S kutsui puhelimessa naispuolisen kaverinsa täksi päiväksi huvipuistoon (oli sinne nyt muitakin lähdössä). Kavereitahan ne on, mutta kyllä tuo mustasukkainen puoli minusta tahtoi taas kaivautua esiin. Sama tilanne taisi olla linjan toisessa päässä, kun se ei olisi millään päästänyt laittamaan hiuksia ja valmistautumaan lähtöön. Se sanoikin, leikillään tietysti, että minun pitää hengailla sen kanssa. Se pyysi lähettämään kuvia, kunhan rajaan vain "sen tyypin" (Jasonin) pois kuvista.

Kumpikaan ei oikein tiedä, miten tässä olisi. Käyttäydytään ja puhutaan edelleen kuin ennenkin, mutta sitten toisaalta kuljetaan uusien ihmisten kanssa ulkona. Kavereina tosin, mutta kuljetaanpa kummiskin. Ei siinä auta aina muu kuin purra hammasta yhteen, kun se lähtee pitämään hauskaa muiden kanssa. Tiedän, että se tekee tuolla itärannikolla samoin. Ainakin eilen kuuli äänestä, että vähän tiukkaa teki.

Noh, jokohan nyt voisi puhua jo muista asioista, kuten esimerkiksi eilisestä. Oli nimittäin loppujen lopuksi aivan loistava ilta. Ilmaista (tai no minulle ilmaista) ruokaa, juomaa, komea seuralainen. Mikäs siinä oli ollessa. Jason kävi hakemassa minut täältä viiden maissa. Mentiin veljeskuntaan istuskelemaan ja aloittelemaan. Kuuden aikoihin ajeltiin juhlapaikkaan, istuttiin alas ja pidettiin hauskaa. Syötiin briskettejä, grillattua kanaa, hedelmäsalaattia jne. Juotiin viiniä, olutta jne. Illallisen ja juhlallisuuksien jälkeen pöytiä siirrettiin taaksepäin, valoja himmennettiin, ja DJ pisti tanssimusiikkia soimaan. Let the festivities begin.

Ruokailua Travelodgessa.
Veljeksiä Travelodgessa.
Jasonin kanssa oli helppo jutella. Pitää muistaa, että ollaan "tunnettu" vasta pari viikkoa. Sehän pyysi minua seuralaisekseen, kun tavattiin ensimmäistä kertaa. Iso osa veljeskunnasta tuntui tietävän minun nimen, vaikka en muista tavanneeni puoliakaan. Se nyt ei tarkoita sitä, etten olisi heitä tavannut. Täällä tulee juteltua joka ilta monen tyypin kanssa, ei niitä kaikkia voi muistaa.

Tanssittiin vissiin puoleenyöhön asti. Jatkettiin matkaa Beer:30:iin. Jason maksoi herrasmiehenä taksin ja oluet baarissa. It's good to be a girl. Istuttiin baarissa pilkkuun eli puoli kahteen asti, Soilekin liittyi seuraan baarissa. Käveltiin Pyramid Pizzaan, ja saatiin siellä ilmaista pizzaa. Toimii. Karautettiin (ilmaisella) taksilla veljeskunnan pihalle, jossa kiitin Jasonia oikein mukavasta illasta. Käveltiin Soilen kanssa vielä siniseen taloon katsastamaan, josko illalla aikaisemmin alkaneet bileet olisivat vielä vauhdissa. Olihan ne nyt ainakin puolittain.

Kotiin taidettiin tulla neljän jälkeen. Ainakin kello 4:15 olin kirjoittanut S:lle Skypessä viestin "oh i'm so drunk lol". Yhdentoista tunnin iloittelu alkoi painaa jo päälle, joten nuudelikupillisen jälkeen painuin pehkuihin. Heräsin sitten yhden aikaan. Makasin puoliunessa ilmapatjalla vielä kahteen asti, ennen kuin uskalsin nousta ylös. Kaameaa kapulaa riitti ehkä kaksi minuuttia. Uskomatonta, mutta totta. Nyt on hyvä fiilis. Vielä kun saisi jostain ruokaa.

Vielä kun saisi S:n pois mielestä. Edes hetkeksi.

Keskiviikko 25.4.2007 klo 13:19

Uneksija


Näin viime yönä hyvin omituista unta. Juoksin tornadoja pakoon täällä Emporiassa. Mentiin suojaan alakertaan ja odoteltiin, että myrsky menisi ohi. Unessa tornado oli ainoa mylläävä luonnonvoima, vaikka normaalisti tuollaiseen hirmumyräkkään liittyy aika paljon muutakin. Nyt paistoi aurinko. Myrskyn jälkeen, ja aikana, oli poutasää.

Tornadon riipaistua rakennustamme kävimme tarkistamassa vahingot. Mulla oli alakerrassa mukana tärkeimmät tavarat, eli tietokone ja kännykkä (mitä tämä kertoo minusta?), mutta kolmannen kerroksen asuntomme ja siellä olevat tavaratkaan eivät onneksi olleet kärsineet liikaa vahinkoja. Parveke oli repeytynyt irti ja makuuhuoneen ikkuna oli poissa, mutta nehän nyt on pikkuvikoja.

Vaan myrskypä ei ollut ohi. Käyskenneltiin tuolla Emporian raitilla tarkastelemassa vahinkoja, ja tornado oli nyt ottanut ihmisen muodon ja se heitteli ihmisiä ja tavaroita ympärilleen. Pyysin siltä nätisti, ettei se satuttaisi minua, ja se jättikin minut rauhaan.

No sitten S tuli käymään. Se oli mennyt naimisiin, mutta se ei tykännyt vaimostaan ollenkaan. Onneksi sen vaimo oli ymmärtäväistä sorttia ja antoi S:n tulla minun luokse yöksi ja meni itse motelliin. Nukuttiin sitten S:n kanssa makuuhuoneessa, vaikka ikkuna olikin rikki. Ajattelin vain, että onneksi on tuo mies lämpöpatterina tuossa.

Ja sitten lauloin karaokessa jonkun lastenlaulun.

keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Lopussa kiitos seisoo (jos olet mies)

Scotty saa usein kehuja siitä, miten hyvä isä ja aviomies on. Minulta, äidiltään, ystäviltään, ventovierailta. Mies kuljettaa lasta mielellään kauppareissuilla mukana (kun minä taas karkaan riemusta kiljahdellen yksin liikenteeseen, jos sellainen harvinainen tilaisuus kohdalle sattuu), haluaa viettää lapsen kanssa kahdenkeskistä aikaa viikonloppuaamuisin antaen minun nukkua pidempään, tuuppailee minua usein talosta ulos nauttimaan omasta ajasta (olen kerännyt IOU:ita ajalle raskauden jälkeen). Ansaittuja kehuja, ehdottomasti.

Minä en kuitenkaan saa jatkuvaa ylistystä siitä, miten mahtava äiti olen. Tai vaimo. Vaikka vietän suurimman osan ajastani lapsen kanssa. Vaikka antaisin (hah!) miehen käydä omissa riennoissaan jumittaen itse kotona. Lapsen kanssa. Vaikka pitäisin kodista ja pihasta huolta, kuljettaisin lasta leikkipuistoissa ja könyäisin perässä, vaikka kasvavaa mahaa kiristelee ja kivistelee. Kukaan (ulkopuolinen) ei kiittele.

Kotieläinpuistossa.
Tosiasiassa olen ihan tavallinen äiti ja vaimo. Ehkä tavallista lyhytpinnaisempi ja mukavuudenhaluisempi, mutta ihan tarpeeksi hyvä. Minulla on keskimääräistä parempi, ellei jopa aivan maailman paras mies ja lapsella isä. Kehujen ja huokailujen määrälliset erot eivät kuitenkaan johdu tekemisemme laadusta, vaan siitä, että toinen on mies ja toinen nainen. Kun nainen hoitaa kotia ja lapsia, se ei ansaitse erityiskiitosta, mutta odotapas, jos mies tarttuu moppiin tai jää lapsen kanssa illaksi kotiin, kun rättiväsynyt äiti lähtee lepuuttamaan hermoja viinilasillisen ääreen, niin johan alkaa ylisanavyöry.

Tiukassa ovat nämä joskus muinaisina aikoina jaetut roolit omassa päässäkin, täytyy myöntää, vaikka meillä hyvin tasapuolinen ja -arvoinen suhde onkin. Poden huonoa omaatuntoa, jos jätän miehen vahtimaan lasta pitkän työpäivän jälkeen. Minähän olen vain kotiäiti, joka saa olla kotona rakkaan mussukkapussukan kanssa. Mihin minä muka lepoa tarvitsen? Kiitän miestä aina, kun hän tiskaa tai siivoaa, koska miellän ne minun töikseni - ja ovathan ne tavallaan, ainakin tässä elämäntilanteessa. Olen ilmeisesti opettanut miehen odottamaan kiitosta, sillä jos en kommentoi tyhjänä loistavaa tiskiallasta heti suorituksen jälkeen, minulle siitä kyllä mainitaan. Että hei, huomasitko.

Tänään on ollut vaihteeksi sellainen päivä, että tekisi mieli työntää pää puskaan, sormet korville ja lallattaa kovaan ääneen. Koira ripuloi, lapsi kaipaa jatkuvaa huomiota, ja jos ei sitä saa, alkaa hermojaraastava kitinä, edellisen yön univelka painaa päälle (koska ripuloiva koira), harjoitussupistusten määrä huolestuttaa. Ulkona on sateista ja kylmää, joten olemme jumissa neljän seinän sisällä. Eipä tästä mihinkään voisi lähteäkään (koska ripuloiva koira).

Kuvassa se kovamahaisempi koiruuksista.
Siispä nielaisen karjaisun, joka meinaa karata jostain erittäin alkukantaisesta lähteestä, kun lapsi avaa jääkaapin oven sen seitsemännen kerran, vaikka olen siitä vähintään yhtä monta kertaa kieltänyt. Luen kirjoja, katson joka kerran, kun kuulen "nook (look), äiti, nook" tai vastaan, kun minulta kysytään "what is that, äiti?". Juoksutan koiraa pihalla, etten vain joutuisi kuuraamaan kokolattiamatosta kuralätäkköä. Kirjoitan blogimerkintää, vaikka ajatus katkeaa kesken lauseen, joskus sanankin.

Nämä ovat vain näitä päiviä, joita joskus kohdalle sattuu. Kukaan ei kuitenkaan tule taputtelemaan selkään tai huokailemaan urheasta suorituksesta, sillä tämä on minun työtäni. Olen äiti.

Äiti, jolle kieltämättä maistuisi iso pullo lasi viiniä ja hetki hiljaisuutta just nyt.

Onneksi kaiken tämän sekametelin vastapainoksi on näitäkin hetkiä.

perjantai 15. toukokuuta 2015

Perinneperjantai: Hyvästien jälkeen

Jokainen rakkaustarina on uniikki. Aivan äärettömän erityinen ja ainutlaatuinen, varsinkin sen kokeneelle. Meidän taivallus ei ole ollut yhtään sen kummallisempi, vaikka mutkia matkaan on mahtunutkin, ja mahtuu vielä varmaan tulevaisuudessakin. Näin raskaushormonihuuruisena näiden vanhojen kirjoitusten läpikäyminen on kuitenkin ollut aika vavisuttama kokemus. Tuosta tultiin ja tässä ollaan. Me, kaksi jääräpäätä.

Aika ihanaa, että ei mene enää montaa tuntia, kun näen taas tuon miekkosen.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Maanantai 16.4.2007 klo 18:06

Mitä nyt?

Juttelin sen kanssa eilen lyhyesti, ennen kuin se meni nukkumaan. Se kiitti vielä kerran hyvästä viikonlopusta. Toivotteli kauniita unia viikonlopusta ja sen tapahtumista. Se toivoi, että se olisi voinut olla täällä pidempään. On kai sanomattakin selvää, että niin toivoin minäkin. Sanoin, että aika kului todella nopeasti viikonloppuna. Se sanoi, että niinhän se aina kuluu, kun me ollaan yhdessä.

Heräsin aamulla rutistaen S:n antamaa pehmokisua. Heräsin kylläkin liian myöhään, sillä sosiologian tunti jäi väliin. Turhapa sinne tunnille olisi ollut mennäkään, en olisi varmasti osannut keskittyä mihinkään. Tämä koko päivä on mennyt kuin jossain sumussa. Välillä tuntuu, ettei mikään ole muuttunut. Välillä tuntuu, että kaikki on muuttunut lopullisesti.

Kaikista eniten haluaisin soittaa sille, höpötellä niin kuin ennenkin. Meidän ei vain kannata enää olla niin läheisiä, kuin mitä oltiin ennen sen tänne tuloa. Kannattaisi pikkuhiljaa vierottua toisesta. Mutta kun en halua. En halua ollenkaan. Tiedän kyllä, että se olisi kaikkien kannalta parempi. Nyt kun vain vielä tietäisi, miten osaisi olla ajattelematta sitä koko ajan, odottamatta siltä puhelua, viestiä, jotain. Kun vain tietäisi, miten tässä jatkossa käyttäytyy.

Kurkkua kuristaa, kun ajattelen sitä, että vaikkei yhteinen tulevaisuus ole täysin mahdoton, ei todellakaan voi puhua yhteisestä lähitulevaisuudesta. En voi tai saa nähdä S:a vuoteen, kahteen, kolmeen. Se tuntuu aika ikävältä. Olen kuitenkin tässä jo jonkin aikaa kuunnellut Liven Dolphin's Cry -biisiä. Se antaa toivoa ja puhtia. You're all I need to find / So when the time is right / Come to me sweetly, come to me / Come to me ... Oh yeah we meet again / It's like we never left / Time in between was just a dream / Did we leave this place?

Noh, pitää yrittää puhua muistakin asioista. Voisin mainita esimerkiksi semmoisen jännän tosiseikan, että perjantaina täällä satoi lunta, oikein kunnolla, ja nyt täällä on 22 astetta lämmintä. Toinen huomionarvoinen asia on se, että kuukauden päästä istun lentokoneessa matkalla kohti Suomea.

Mihin tämä kevät on livahtanut? Korjataan: Mihin tämä koko lukuvuosi on livahtanut?

Maanantai 16.4.2007 klo 23:18

Tuntuu

Miksi illat ovat tällaisia? Mulla ei vaan nyt taas riitä kapasiteetti tämän asian ymmärtämiseen. Eilen, eilen, me vielä hymyiltiin, naurettiin, halattiin. Tänään... kaiken oli muututtava. Meillä oli liian mukavaa, ymmärrättehän. Nyt sattuu, kun ei enää voi olla mukavaa.

Minun piti mennä kuukauden päästä sen luokse kylään. Piti viettää kaksi mahtavaa viikkoa sen luona. Sen piti tulla käymään Suomessa. Ja nyt se ei vain onnistu. Ja miksi? Siksi, ettei se menettäisi koko uraansa. Tuntuu mukavalta ja toisaalta ikävältäkin tietää, että se välittää minusta todella paljon.

Miksi se muuten olisi itse hokenut koko ajan, että tulevaisuudessa voi tapahtua vielä mitä vain (ei sen todellakaan ollut pakko sitä toistella)? Miksi se olisi muuten käyttänyt satoja dollareita kaksipäiväiseen Emporian reissuun perheensä suututtamisen uhallakin? Miksi se olisi muuten sanonut minulle, että jos meidän juttu onnistuisi, se voisi hyvinkin olla parasta, mitä sille on ikinä tapahtunut? Ja nämä kaikki tuntuvat vieläkin paremmalta (tai ikävämmältä), koska se ei todellakaan ole mikään hempeilyn ja tunteiden osoittamisen poster boy. Tuntuu hyvältä, koska se välittää. Tuntuu ikävältä, koska siihenkin sattuu. Tämä on taas niin luonnoton tilanne.

Ei tähän muu auta kuin aika. Tuntuu vain pahalta, kun erkaantumisen syy on jossain ihan muualla kuin meidän kahden välisissä asioissa. Sekin tuntuu pahalta, että meidän on siirryttävä eteenpäin. Se on tehtävä, vaikka tulevaisuudessa (vuosien päästä) nyt vielä jotain voisi tapahtuakin. En haluaisi katsoa tulevaisuuteen ollenkaan. Elän vielä täysin juuri loppuneessa viikonlopussa.

No niin, nyt on kirjoitettu taas itselle (ja muillekin) omat tunnelmat ylös. En halua unohtaa tästä kokemuksesta mitään. En edes näitä aallonpohjia, jolloin tuntuu, ettei mistään tule ikinä mitään, vaikka oikeasti tietääkin asioiden järjestyvän. Kyllä tästä selvitään, taas. En vain vielä tiedä, miten.

Tiistai 17.4.2007 klo 18:53

Pää pystyyn

Sain tänään vähän perspektiiviä asioihin, kun katsottiin historian tunnilla 9/11-dokumentti. S:n ja minun jutussa ei kuitenkaan ole kyse mistään kuolemanvakavasta asiasta, vaikka tämä juuri nyt pahalta ja oudolta tuntuukin. Ikävä on kova, mutta S on edelleen olemassa, ja meillä on sentäs vielä ainakin teoreettinen mahdollisuus olla vielä joskus yhdessä. Ainakin yhteydessä. Toista se on niillä, jotka menettää sen toisen lopullisesti.

Ai niin, löysinpä oman paidan, joka tuoksuu ihan S:ltä. Nyt en voi pitää sitä, enkä varsinkaan pestä sitä. Pitää odotella niin kauan, että tuoksuttelen tuoksut loppuun. Ei, ei se minun mielestä ole outoa. Ja sitä paitsi, S tuoksuu aina hyvälle, joten paitakin tuoksuu hyvälle. Nii.

Tajusin tuossa aamulla, että S:n ja minun ensitapaamisesta tuli eilen kuluneeksi puoli vuotta. Olinhan minä siihen kiinnittänyt huomiota jo kulttuuriantropologian tunnilla aikaisemminkin. Niin oli sekin minuun, tosin se luuli, että olen venäläinen. Ensi kuun alussa tulee puoli vuotta siitä, kun alettiin viettää aikas tiiviisti aikaa yhdessä. Uskomatonta, miten nopeasti aika on kulunut.

S lähti äsken työkavereidensa kanssa drinkeille. Kyseli, että pelailtaisiinko illemmalla. Kai ny. Ja pyysi lähettämään viikonlopun kuviakin. S sanoi, että töissä on kuulemma ollut eilen ja tänään vähän oudot tunnelmat, suurin osa työntekijöistä kun on opiskellut Virginia Techissä. Hurja ja kurja juttu se VT:n tapaus. Näkyy se täälläkin sen verran, että yliopistolla on Yhdysvaltain ja Kansasin liput puolitangossa.

keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Amerikansuomalaisen Niksi-Pirkka: Helpot ja nopeat ruisleipäset

Tekipä männäviikolla mieli ruisleipää. Heti. Taikinajuuren herättely ei täten tullut kuuloonkaan, vaan oli löydyttävä nopeampi lääke akuuttiin nälkään. Soveltamaan, mars.

Pehmoiset ruisleipäset

5 dl lämmintä vettä
2 1/4 tl tai 1 pussi kuivahiivaa (active dry yeast)
1 1/2 tl suolaa (tai maun mukaan)
1-2 rkl tai loraus siirappia (dark corn syrup)
2 dl vehnäjauhoja (all-purpose flour)
6-7 dl ruisjauhoja


1. Sekoita hiiva reilusti kädenlämpöiseen veteen. Halutessasi voit sekoittaa hiivan pieneen määrään jauhoja -- minä viskasin kylmiltään (kirjaimellisesti, suoraan pakastimesta) kylpyyn. Lisää suola ja siirappi.
2. Heitä mukaan jauhot ja sekoittele tasaiseksi, melko löysäksi massaksi. Ei tarvitse vaivautua vaivaamaan.


3. Peitä liinalla ja anna kohota.
4. Ripottele reilulla kädellä ruisjauhoja työtasolle ja kippaa turvonnut taikina pöydälle. Pyörittele sen verran jauhoissa, ettei sementti taikina tartu joka paikkaan kiinni.


5. Kaulitse taikina vähän vajaan sentin paksuiseksi levyksi ja painele esimerkiksi hyvin jauhotetulla pipari-/keksimuotilla siitä leipäsiä. Voit myös pyöritellä taikinasta pieniä palloja ja painella ne lätyiksi. Nosta leipäset leivinpaperin päälle ja töki haarukalla reikiä pintaan. Peitä liinalla ja anna levätä hetki. Laita uuni lämpiämään (225C/435F).


Kannattaa varautua siihen, että ruisjauhopöly leviää joka paikkaan. Varsinkin, jos kotoa löytyy pieniä apulaisia.
6. Paista uunin keskitasolla 18-20 minuuttia ja halkaise leipäset heti, kun pystyt niitä käsittelemään.

Uunituoreina.


7. Sipaise voita päälle ja nauti. Toimii myös esimerkiksi melkoisen mainiona hampurilaissämpyläkorvikkeena.

"I want Muumi-heipä, please, äiti, please!"
Satsi valmiina.

maanantai 11. toukokuuta 2015

Kaljamahasta vauvaröllykäksi yhdessä yössä

Viime viikolla kävi niin, että alkoi näyttää ja tuntua siltä, että raskaana ollaan. Muutamalta ylimääräiseltä kaljanautinnolta näyttänyt pötsi pullahti kunnon röllykäksi, ja kolmen vuoden takainen tuttava, yllättävän kauan piilossa lymyillyt perskipu muutti kävelyn könkkäilyksi.

Torstaina tilanne oli jo sen verran tukala, että päivän nilkutettuani ja irvisteltyäni hyökkäsin kotiin tulleen miehen kimppuun, heittäydyin möngersin lattialle selälleen (silläkin uhalla, etten välttämättä pääsisi sieltä enää ikinä ylös) ja pyysin Scottya vetäisemään minua jalasta. Lonkasta kuului kova napsahdus, ja pahin kipu lieveni. Pystyin taas kävelemään näyttämättä vaivaiselta ankalta.

Kipu tuntui silti edelleen laimeampana, varsinkin, jos jouduin nostamaan jalkaa eteen, eli toisin sanoen kävelemään. Tänään kipu on kuitenkin kokonaan poissa. Viikonloppuna tuli tehtyä siis jotain taianomaista, varmasti kaikille raskaana oleville ensimmäisenä suositeltavaa terapiamuotoa.

Pihatöitä. 

Tuntitolkulla harrastetut kyykkäilyt ja kaivelut päästivät hermoparan pinteestään. Ai mikä ihana tunne! Paitsi se kävely ei oikein luonnistu edelleenkään, sillä syviä kyykkyjä tehdessäni löysin lihaksia, jotka eivät ilmeisesti enää itsekään muistaneet olevansa olemassa. Sisäreidet ovat niin ärsyyntyneet, että vaapun ja hoipun kuin Pasi Nurminen ennen kuuluisaa ilmaveiviään.

Onneksi tämä väliaikainen liikuntavaiva ei ole estänyt käsitöiden tekemistä - lapsukaisen poni on valmis!




perjantai 8. toukokuuta 2015

Perinneperjantai: Hyvästit

Tänään on luvassa erittäin yksityiskohtainen kilometriraportti viikonlopusta, jonka piti olla meidän viimeinen. Omat muistot olivat jo sumentuneet sekalaiseksi naurun, kyyneleiden ja suurien tunteiden sekamelskamöykyksi, mutta onneksi (?) minulla on tuo vanha blogi. Onneksi (?) minulla ei ollut mitään itsesensuuria kahdeksan vuotta sitten. Eikä näköjään nytkään.

Alla tarina siitä, miten sain Scottylta jäähyväislahjaksi kaulakorun, jonka yhteinen lapsemme myöhemmin katkaisi (ja joka odottaa edelleen korjaamista).


Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Sunnuntai 15.3.2007 klo 18:45

I've Had the Time of My Life

Kokeillaanpa nyt kirjoitella reportaasia viikonlopusta. Katsotaan, millaisen itkuputouksen saan aikaiseksi, tähän asti olen vielä semmoisen pystynyt välttämään. Oikeasti. Katsotaan myös, tuleeko tästä maailmanhistorian pisin blogimerkintä.

Perjantai: Heräsin puoli yhdeksän maissa, neljän, viiden tunnin yöunien jälkeen (oli hiukkasen levotonta se lepo). Yritin nukkua vielä lisää, että jaksaisin sitten päivällä olla reippaana, mutta eihän se uni enää silmään tullut. Nooh, puoli kymmeneltä lopetin yrittämisen, ja samalla soikin jo puhelin. S siellä ilmoitteli, että on kaupungissa puolen tunnin päästä. Ah, ja kämppä oli vielä siistimisen tarpeessa. Luulin, että minulla on aamulla vielä reippaasti aikaa, senhän oli alunperin tarkoitus lähteä ajamaan vasta yhdeksän maissa. No, enpä jaksanut turhia murehtia. Juoksin ympäri kämppää vuoroin laittamassa vaatteita kaappiin, vuoroin sutimassa puuteria naamaan.

Kymmenen jälkeen kuului etuovelta koputus. Sydän nousi kurkkuun. Avasin oven tärisevin käsin, ja siellähän se oli; yhtä ruskeasilmäisenä, hymyileväisenä ja söpönä kuin aina ennenkin. Rutistettiin toisiamme kovasti, S halasi Soilenkin, ja istuuduttiin olohuoneeseen. Vaihdettiin "kuulumisia", katsottiin toisiamme. En voinut uskoa silmiäni enkä korviani. Se oli siinä. En tiennyt mitä tehdä, eikä oikein sekään.

Soile lähti kouluun ennen yhtätoista (joo, minä lintsasin), ja sillä sekunnilla, kun Soile laittoi etuoven kiinni, S hyppäsi pystyyn ja tuli rutistelemaan minua. Meni ehkä noin sadasosasekunti, ja kaikki oli taas ihan kuin ennenkin. Aivan kuin se ei olisi koskaan lähtenytkään. Ei oltaisi ehkä enää voitu hymyillä enemmän. Sanottiin toisillemme aika monta kertaa, että ikävä on ollut.

Makoiltiin viihtyisällä ilmapatjallani sylikkäin, kun se yhtäkkiä kysyi minulta, että haluanko jotain, mikä muistuttaisi minua siitä aina. Sanoin, että tietysti. Se pyysi minua sulkemaan silmäni ja pitämään ne kiinni. Sitten se tuli istumaan minun taakse ja alkoi laittaa jotain minun kaulaan. Se päätti kummiskin ensin näyttää, mitä minulle oli huommannut. Maailman kauneimman kaulakorun! Korussa oli (on) sinisiä jalokiviä (en tiedä, mitä ne ovat, ei sillä ole väliä EDIT: tansaniitteja ne ovat), ja S sanoi, että se oli valinnut sinisiä kiviä, jotta koru sointuisi minun silmiin. Se on jostain syystä aina tykännyt minun silmistä. Vaikka S vitsaili maksaneensa korusta 25 senttiä, myöhemmin selvisi, että koru on oikeasti valkokultaa. Ja S:n äiti oli toiminut makutuomarina korunostossa. Voeh, kun siinä vaiheessa meinasi tulla ensimmäiset kyyneleet, mutta sain vielä purtua hammasta.

Käväistiin suihkussa, koska piti alkaa valmistautua lounasta varten. Suihkun jälkeen S kaiveli kassiaan ja kysyi, haluanko rasian, jossa maailman kaunein kaulakoru oli. No tietty. Istuin ilmapatjan reunalla, ja onneksi istuin, sillä rasiahan ei ollut tyhjä! Siellä oli maailman kauneimmat korvakorut, jotka tietysti olivat samaa sarjaa kaulakorun kanssa. Kyllä nyt Annia hemmoteltiin. S sanoi, etten saa kertoa koruista sen kavereille, ne eivät ymmärtäisi (ja nyt kerron kaikille uteliaille täällä, muah). Se tykkää pikkusalaisuuksista. Ja näköjään isoistakin. Olen ollut sen suurensuuri salaisuus jo pitkään, ja kyllä nyt viikonloppuna huomasi, että kyl se musta tykkää aika lailla.

Syömässä käytiin S:n lempiravintolassa. Otettiin siinä ruuan kanssa jo olutta, kello taisi olla kaksi. Oli pitkä päivä edessä, joka kummiskin sitten livahti ohi melkein huomaamatta, kuten koko viikonloppukin. Herkkuaterian jälkeen (jonka S tietysti maksoi, Soilelle ja minulle) käytiin vuokraamassa elokuva, joka jäi katsomatta, ja ostamassa Finlandia-vodkaa, Captain Morgania ja Bud Lightia. Budit ovat tuolla jääkaapissa vieläkin koskematta, Finlandia ja Captain on sentäs avattu.

Nukuttiin päikkärit, kun molempia väsytti. Minun nukkumisesta ei kyllä meinannut tulla yhtään mitään, kun en voinut olla silittelemättä S:n selkää, poskia, hiuksia. Välillä piti ihan nipistää itseäni, että tiesin olevani oikeasti hereillä. Taisin kuitenkin nukahtaa S:n karhumaiseen syliin joksikin aikaa. Ja siinä oli hyvä olla. Lievästi sanottuna.

S:n kaveri Tom tuli tänne ennen seitsemää, ja lähdettiin siitä sitten melkein heti syömään. Taas. Itse taisin syödä kokonaiset kolme ranskanperunaa, mutta olutta join siitäkin edestä. Hyvää oli. Wingsissä paikalla oli jo suurempikin poppoo S:n kavereita, joista on kyllä tullut meidänkin kavereita tässä syksyn ja kevään saatossa. Mike oli jo valmis vihkimään meidät takapihallaan. Se taitaa nyt jäädä väliin, kun en saa edes mennä käymään kylässä S:n luona, saati sitten mennä sen kanssa naimisiin.

Ruokailun ja juomailun jälkeen mentiin Natasha'siin pelaamaan biljardia. Oltiin S:n kanssa pitkään voittamaton parivaljakko. Opetin sille valssia, se kun ei osannut. Halailtiin muutenkin koko ajan toisiamme, mikä ei ole S:lle mitenkään tunnuksenomaista. Se ei tykkää ollenkaan näyttää tunteitaan julkisesti, mutta nyt se oli koko ajan sivelemässä minun kättä tai laittamassa käsivartta minun hartioille. En valita. Joku minulle tuntematon tyyppi kyseli S:ltä, miten se oli minut tavannut. S kysyi minulta yhtäkkiä, olinko kuullut, mitä se oli vastannut. Se oli sanonut, että parhaat asiat tapahtuvat silloin, kun niitä ei odota. Ja meidän yhteinen taivallushan alkoi todellakin täysin odottamatta. Ja meni paljon vakavammaksi, kuin suunniteltiin.

Kivuttiin yläkertaan pelamaan vähän lisää biljardia, S vastaan minä. Ja niinhän siinä kävi, että kaiken uhoamisen jälkeen... minä voitin. Olisi pelattu lisääkin, mutta piti lähteä käymään S:n kaverin kotibileissä. Sitä ennen S ehti kuitenkin kuiskuttaa minun korvaan, että minun on pakko muistaa, että muutaman vuoden päästä voi tapahtua mitä vain. Että meillä on toivoa. Se vannotti minut pitämään sen tosiseikan mielessä. Se oli toinen kerta, kun se meinasi saada minut itkemään, mutta kestin senkin kuin mies.

Koko ilta piti kyllä taistella kyynelputousta vastaan, kun pelkäsin jo tulevaa, eli sunnuntaita. Yritin nauttia siitä, että S on vielä täällä, mutta koko ajan takaraivossa kummitteli se seikka, että kun se lähtee, se lähtee taas kokonaan. Nythän me ei enää voida suunnitella tulevaisuutta, ei voida käydä toistemme luona kylässä. Oli vain niin mahdottoman mukava nähdä sitä taas, että olisin voinut itkeä ihan ilostakin. Enpä silti itkenyt.

Bileissä pelattiin vähän beer pongia. S ja Tom hävisivät matsinsa, menin Tomin partneriksi S:n tilalle, ja voitettiin. Ja sitten hävittiin. Sitten hoidin potilasta sohvalla. S on ollut jo pari viikkoa tosi kipeänä, ja se naureskelikin, että se tartuttaa ruton minuunkin. Ihan sama. Kotiin lähdettiin ennen kahta. Annoin potilaalle pizzaa ja särkylääkettä, ja Soile keitti sille kaakaota. Mentiin nukkumaan. Minä kuuntelin S:n hengitystä ja silittelin sen selkää vielä vaikka kuinka pitkään, enkä edelleenkään voinut uskoa, että se oli siinä.

Huh, siinä oli vasta perjantai. Tästähän tulee kunnon eepos, haluan muistaa kaiken. Koettakaa kestää.

Lauantai: Heräsin vissiin seitsemältä, enkä saanut enää kunnolla unta. Oli uskomatonta herätä S:n vierestä. Sekin kävi sen verran hereillä, että kiskoi minut itseensä kiinni ja rutisti minua niin kovasti, ettei henki meinannut kulkea. Se taisi herätä kahdeksan maissa, kun kävin hakemassa vettä. Valvottiin ehkä tunti, nukuttiin lisää, käytiin suihkussa, mentiin syömään. Ennen ruokailua S kuitenkin ehti toimia meseterroristina, hyökkäillen minun kontaktien kimppuun erittäin USA-myönteisillä kommenteilla sillä aikaa, kun minä laittauduin valmiiksi. Samalla se hakkasi minua pehmokissalla ja puri minua niin, että jäi mustelmia. Naapurit varmaan luulivat, että täällä tapetaan jotakuta, kun huusin ja nauroin niin kovasti.

Käytiin taas perinteisesti syömässä La Haciendassa, S:n lempiravintolassa. Tultiin takaisin kotiin. Suunnitelmissa oli katsoa perjantaina vuokrattu elokuva, mutta päikkärit veivät voiton. Yritin saada S:n nousemaan ylös viiden maissa, hänen kaverinsa Andy kun oli tulossa kaupunkiin seitsemän aikoihin. S sanoi, että hän haluaa vielä nukkua minun vieressä. Se halusi, että silittelen sen selkää. No kyllähän se minulle passasi. Kävin hakemassa elokuvan viihdykkeeksi, enkä kyllä ehtinyt katsoa sitä ollenkaan, kun S peitti näkyvyyden leveillä hartioillaan ja halauksillaan.

Illemmalla mentiin taas Wingsiin, tällä kertaa eri kokoonpanolla kuin perjantaina. Kuulin hauskoja juttuja S:stä ja sen kavereista. Wingsistä suunnattiin synttäribileisiin, jossa oli myös torstaina draamaa (vaihteeksi) aiheuttanut ystävä. Se ei sanonut minulle mitään, katseli vain ilkeästi. S ruokki vielä tilannetta halailemalla minua vähän väliä. Kävin sitten itse sanomassa ystävättärelle terve, ja sen jälkeen se oli taas niin ylipirteä. Täysin toisinto S:n läksiäisistä. Noh, omapa on ongelmansa. S ja Andy pelasivat 12 beer pong -mittelöä ja voittivat kaikki. Kun kalja loppui, lähdettiin Beer:30:iin. Siellä S tapasi muutaman meidän uuden kaverin. Viimeisen puoli tuntia se nojasi minun olkapäätä vasten, välillä itkikin (niin itkin minäkin), eikä suostunut sanomaan, mikä oli vialla. Lupasi kertoa kotona, muttei kertonut.

Vaikka S halusi pitää korunantamisen salaisuutena, se kyllä piti huolen, että minun kaulakoru ja korvikset näkyivät hyvin kaikille. Koko ajan se ainakin niitä hiplasi. Se oli silminnähden todella tyytyväinen siihen, miten onnelliseksi se minut näillä koristuksilla sai. Enkä ole onnellinen näistä koruista, olen onnellinen siitä elkeestä.

Kotona syötiin vielä pizzaa, tanssittiin valssia ja itkettiinkin sitten koko viikonlopun itkut pois. Minusta tuntui pahalta se, että se on lähdössä pois. Se, että se sanoi lähtevänsä aamulla aikaisin. Se, että sen työkaveri, jonka kanssa se on hengaillut hyvin tiiviisti on selvästi kiinnostunut S:stä (ja nykyisin myös sinkku), ja nythän niitä ei estä mikään olemasta enemmänkin kuin ystäviä. Ei ehkä huomenna, mutta tulevaisuudessa. Tuntuu niin epäreilulta, etten minä vain yksinkertaisesti voi olla sen kanssa, vaikka molemmat haluaisi sitä niin kovasti.

Aamulla heräsin yhdeksän maissa. S oli vielä sikiunessa, vaikka yritin tökkiä sitä hereille. Noh, ei onneksi tarvinnut tökkiä kovin pitkään, kun se virkosi ja kiskoi taas lähelleen. Se sanoi, että se haluaa nauttia siitä, että olen vielä siinä. Nukahdettiin vielä varmaan tunniksi. S:n oli tarkoitus lähteä yhdentoista aikaan ajamaan kotiin, ettei sen äiti nyt pahastu liikaa. Sekin haluaa tietysti viettää aikaa poikansa kanssa. Lähtö kummiskin viivähti. Oltiin vain mahdollisimman paljon lähekkäin, katsottiin toisiamme silmiin, oltiin hiljaa, puhuttiinkin.

Yhtäkkiä se sanoi, että sille tulee minua kova ikävä. Se silitteli minun kaulakorua ja sanoi, että korun on tarkoitus muistuttaa siitä, että parempi tulevaisuus on mahdollinen. Lupasin, etten ota korua pois. Se on siinä ja pysyy. Sitten se kiitti minua. Kaikesta. Omituista oli, ettei itketty ollenkaan. Hymyiltiin vain. Toista se oli vajaa kolme kuukautta sitten.

Ja selvisihän se syy siihen, miksi S kyynelehti baarissa. Se sanoi minulle muutama viikko sitten, että se tietää, että tästä viikonlopusta tulee mahtava, että meillä on taas niin hauskaa yhdessä. Ja olihan meillä. Se seikka vain tietysti tekee lähdön vaikeammaksi. On ihan semmoinen olo, että ollaan eri puolella paksua ja korkeaa seinää. Kumpikin haluaa päästä toisen luo, mutta siihen ei vain ole mitään keinoa. Ei ainakaan vielä. Ja se on nyt hyväksyttävä.

Käytiin vielä kerran syömässä La Haciendassa. S ajoi meidät kotiin, halasi pihalla hyvästiksi. Ja lähti. Sen lähtö ei tuntunut tällä kertaa läheskään niin lopulliselta kuin viimeksi. Jotenkin tiedän, että näen sen vielä joskus. En tiedä milloin, miten, tai missä tunnelmissa, mutta joskus. On kyllä kieltämättä taas aika surullinen olo, kun nyt viikonloppuna taas tajusi, miten mahtava ihminen se on, miten paljon se minusta välittää, ja sitten tilanteen on oltava tämä. Jutellaan ja pelaillaan kyllä varmasti vielä, mutta olisi tästä pikkuhiljaa parempi päästä yli. Ei tule mitään, jos pitää haikailla ihmisen perään, jota ei välttämättä koskaan voi saada. Katsotaan sitten joskus tilannetta uusiksi.

Perjantaina en voinut uskoa, että se on täällä. Nyt en voi uskoa, että se on poissa. Taas.

maanantai 4. toukokuuta 2015

Virkkuukoukussa

Minulla on taas menossa kausi. Virkkauskausi. Se taisi taas alkaa siitä, kun tein väliaikaisesti isomahaiselle ystävälleni, tai oikeastaan sen mahan sisällä kypsyvälle tyttöselle, baby shower -lahjaksi hipon.

Ensimmäinen hipposeni vasemmalla, lahjatyyppi oikealla. Kokoero johtuu koukkujen koosta (vas. 3 mm, oik. 2,25 mm).
Kun hippo oli valmis, aloin tehdä omalle tulevalle ipanalle peittoa. Koska en löytänyt valmista mieluista ohjetta sillä sekunnilla, metsästin neliöpitsiliinan ohjeen ja virkkasin yhdeksän sellaista yhteen.

Puolet langanpätkistä on edelleenkin päättelemättä. Voikohan tätä edes siis kutsua valmiiksi?
Peitosta jäi mintunvihreää lankaa sen verran yli, että päätin käyttää sen pehmoleluun. Eli hippoon. Kun hippo oli päätä vaille valmis, sain eräänä perjantai-iltana ajatuksen käsitöitä arvostavan anopin 60-vuotislahjasta; poni, Sweet Sixty -lahjaksi, katsokaas. Aikaa projektille oli viikko, mutta tarvitsin lopulta vain viikonlopun, sillä maanantaina heponen oli valmis:




Keskeneräinen hippo rassasi sen verran, että pitihän se näpertää valmiiksi, vaikka olisi tehnyt mieli ruveta tekemään toista ponia, tällä kertaa isoäidin neliöistä (ja kolmioista, viisikulmioista, kuusikulmioista...) tuolle lapsukaiselle, jonka oli ihan kamalan vaikea käsittää, miksi hänen isoäitinsä saisi hänen poninsa ("You making a pony? For me?").




Kuvausassistentti saapui paikalle.
Ja toinenkin.
Mummoneliöponin toinen takajalka on jo työn alla, ja ponin jälkeen täytyykin ruveta tekemään kaverin vauvalle tilaustyönä hippoa. Pitää vissiin takoa, kun koukku on (vielä toistaiseksi) kuuma.

Poni- ja hippo-ohjeet löytyvät muuten täältä.

perjantai 1. toukokuuta 2015

Perinneperjantai: Ennen jälleennäkemistä

USA teki äsken maalin - ei huvita kirjoittaa mitään kivaa kenestäkään amerikkalaisesta. Alta voi kuitenkin lukea, minkälaiset fiilikset huhtikuun 2007 alussa oli, kun odottelin erästä amerikkalaista kylään.

Vähän positiivisemmat. Ihan kuin olisin joskus vannonut, etten ole enää koskaan raskaana MM-kisojen aikaan, hmm...

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Maanantai 2.4.2007 klo 02:03

Many Dreams Were Created

Luin äsken vanhoja sähköposteja, joita S oli lähetellyt minulle kiitospäivän aikoihin ja joululomalla. Paha virhe. Muistin, miten silloin vielä oltiin tiedottomia tulevaisuuden mahdottomuudesta ja kirjoiteltiin toisillemme mukavia juttuja. Tosin joulukuun loppupuolelta löytyi jo sähköpostissakin maininta siitä, miten S:n suhde minuun voi vaarantaa koko työn saamisen, mutta silloin se ohitettiin olankohautuksella.

Ei tässä osaa taaskaan muuta tehdä, kuin pudistella päätä. Noista joulukuisista viesteistä on tultu niin pitkä matka, mutta eipä tässä ole tunteet tainneet muuttua miksikään, vaikka olosuhteet ovatkin. En olisi ikinä, ikinä kuvitellut joutuvani tällaiseen tilanteeseen. Välillä on semmoinen olo, ettei kapasiteetti varmasti riitä käsittelemään kahden viikon päässä häämöttävää lopullista erkanemista. On nimittäin hyvin todennäköistä, että se on viimeinen kerta, kun nähdään. Ei pitäisi ajatella niin, mutta en muutakaan voi. Olisi hyvä, kun osaisi tukkia tuollaiset ajatukset pois päästä, muttah... Niin.

Olen melko varma, että olen jo kirjoittanut nämä samat jutut tänne pari kuukautta sitten. Tässä ollaan nyt valitettavasti kuitenkin samankaltaisessa tilanteessa kuin silloinkin. Tiesin silloin, että umpikujassa ollaan. Tiedän sen nytkin. Toivoin kuitenkin jotain ihan muuta, mutta realiteetit on hyväksyttävä.

Voisin valittaa siitäkin, miten vaihtoaikaa on enää puolitoista kuukautta jäljellä, mutta en nyt jaksa. Kerron sen sijaan, että käveltiin tänään elokuvateatterille (45 minuutin reippailu) helteessä ja käytiin katsomassa Blades of Glory. Olihan se hieman epäuskottava (lentäviä miehiä, menestyksekkäitä luistelijoita Ruotsista jne.), mutta olihan se nyt myös hauska. Will Ferrell ei petä. Ollaan Soilen kanssa naureskeltu eilisellekin, kun paikalliset miehet heittäytyivät taas kummallisiksi. Kerron senkin, että San Franciscosta tuttu Moby laittoi tänään sähköpostia.

Nyt on taas semmoinen olo, että voisi itkeä tuosta vain. Itku pitkästä ilosta, niinhän se menee (ihanan luterilaista). Jos menisi nukkumaan, aamulla voi fiilis olla taas ihan toinen. Kyllä tämä tästä.

Taas.

Maanantai 2.4.2007 klo 18:33

Lämmittää

29 astetta lämmintä. Totta se on. Tuuli on kyllä niin järkyttävän kova, että kun äsken yritin istua parvekkeella paistattelemassa päivää, tuoli liikkui. Kun parveke on noinkin hutera, kuin meillä on, niin päätin tulla takaisin sisälle. Täällä on turvallista. Ja viileämpää.

Vaikka tuo lämpötila lämmittää mieltä ja kehoa aika lailla, joku vei silti vielä voiton. Arvaatte varmaan. Olin tänään päikkäreillä, kun S soitti kännykkään, koska en ollut vastannut hänelle messengerissä pariin minuuttiin. Se halusi jutella ja pelata. Sen käytös on nyt jotain niin erilaista kuin esimerkiksi kolme viikkoa takaperin, ettei voi kuin ihmetellä.

Juteltiin vähän tästä meidän nykyisestä tilanteesta, ja se yllätti minut taas kerran puheillaan. Sanoin sille, että meidän välien tai yhteydenpidon ei varsinaisesti tarvitse muuttua mihinkään, kunhan minä vain ymmärrän, ettei yhteistä tulevaisuutta ole. Se sanoi, että sehän oli varsin rankasti sanottu. Se sanoi, että mitä jos ajateltaisiin vain niin, ettei lähitulevaisuudessa voi tapahtua mitään, mutta yhteinen tulevaisuus ei ole mitenkään poissuljettu.

Kyllä se hymyn huulille toi, vaikka tiedän kyllä sen, ettei me kumpikaan jäädä toista odottelemaan, jos parisuhde ei kerran sido. Eipä sillä, kyllä sitä vielä jotenkin toivoo jotain tapahtuvaksi. Kuten S sanoikin, kaikkea toivoa ei ole menetetty. En tiedä, onko tällainen kituuttelu ja hidas loppuunpalaminen millään tavalla järkevää (tiedänpäs, ei ole), mutta ei tässä oikein muuta osaa tehdä.

En malta odottaa, että se tulee tänne. (Nyt kuulostan taas samalta kuin joululomalla.) Nyt on taas vahva olo. Ei siitä viikonlopusta ehkä niin rankka tulekaan, kun tietää, ettei tuo ihminen mihinkään katoa.

Edit 23:26: Otsikon teemaan sopinee sekin, että kuumemittari näytti äsken hurjia lukemia: 42,6 celsiusta. Taitaa olla rikki. Toisella mittauksella se näytti 37,7 C. Se taitaa olla lähempänä totuutta. Pipi oon kummiskin.

Perjantai 6.4.2007 klo 21:20

Pitkääperjantaita

Eilen sattui kiva ja yllättävä juttu. Melkein kuuden vuoden takainen tuttavuus soitti minulle Floridasta. Marcel juoksi kilpaa Lapinlahdella kesällä 2001, ja se vaan jaksaa vieläkin pitää yhteyttä. Kivaa kyl. Juteltiin puhelimessa jonkin aikaa. Se puhui, että yrittää päästä käymään Kansasissa vielä ennen kuin minä lennähdän Suomeen.

Pitkäperjantai on tuntunut lyhyeltä, kun nukuin ensin puoleenpäivään. S soitti heti töistä tultuaan, ja pelattiin vissiin neljä tuntia. Kyllähän siinä aika lentää. Se on viikon päästä täällä! Ihan uskomatonta. Tää ei malttas odottaa.

Pääsiäisestä puheenollen... Käveltiin Soilen kanssa eilen "keskustaan" pelaamaan biljardia, ja säikähdettiin matkalla melkein hengiltä. Käveltiin erään kirkon ohi (täällä on aika monta kirkkoa), ja, no, katsokaa itse:

Iloista pääsiäistä!
Ja tarkkasilmäisimmät varmaan huomaavat myös lunta maassa. Maanantainahan lämpöasteet kävivät melkein 30 asteessa, nyt taidetaan olla miinuksen puolella. That's Kansas for ya.

Tästä tuli nyt tällainen pikapäivitys. Nyt pitää rientää suihkuun, että voi lähteä näkemään kavereita. Enää kuusi viikonloppua täällä. Onneksi saan viettää yhden niistä S:n kanssa.

Ihan kuin ennen vanhaan.

Torstai 12.4.2007 klo 20:26

Friday the 13th

Pitäisi siivota, mutta kun väsyttäisi niin kovasti. Viime yönä ei tullut liiemmin nukuttua, kun juttelin tällä hetkellä Kansas Cityssä olevan S:n kanssa Beer:30-reissun jälkeen, ja sitten vielä yritin lukea Shakespearea tämänpäiväistä tenttiä varten. Motivaatiota kyllä olisi siivoilla, kun tietää että paras vieras on tulossa aamusella, mutta puhti on poissa.

Taisin eilen lupautua lähtemään seuralaiseksi erään veljeskunnan päivälliselle ja tanssiaisiin 21. päivä tätä kuuta. Saattaa olla ihan mielenkiintoinen kokemus, mekkokin pitänee ostaa (kun olisi vielä rahaa). Onneksi sinne on menossa paikallisia tuttuja, seuralaistanihan en juurikaan tunne. Vielä. Jännää. Beer:30:ssä tapaa mielenkiintoisia ihmisiä. Se on kiva paikka. Eikä sekään haittaa, että omistajat tuntuvat tykkäävän meistä. Works for us. Tänään toinen omistajaveljeksistä lupasi lauleskella. Täytynee mennä kuuntelemaan.

Katsottiin äsken telkkarista The Colbert Reportia. Eihän siinä sinällään ole mitään ihmeellistä, mutta sattuipa niin hassusti, että Stephenillä oli vieraana tyyppi, joka kävi taannoin vierailevana luennoitsijana meidän kulttuuriantropologian tunnilla, Vali Nasr nimittäin. Kiva sattuma.

Ja kyllä, en aio puhua jääkiekosta mitään. Nyt ei puhuta negatiivisista asioista. Nautitaan siitä, että tuleva viikonloppu hymyilyttää koko ajan. Taitaa perjantai 13. päivä olla tällä kertaa onnenpäivä.

Perjantai 13.4.2007 klo 03:01

No älytöntä

Ei voi olla totta. Se tulee tänne aamulla. Ei olla nähty lähemmäs kolmeen kuukauteen! Minun pitää vain nukkua, ja se tulee tänne melkein heti, kun herään. Tosin pitää herätä aikaisemmin, että ehtii vielä siistiä paikat loppuun. Ja pitää vielä valvoa, että voin jutella sen kanssa ennen nukkumaanmenoa.

Hymyilyttää vaan taas kaikki. Pitää nauttia tästä, kun vielä tuntuu tältä. Lauantaista saattaa olla tulossa aika mielenkiintoinen ilta, kas kun S:n entinen tyttöystävä päätti tänään taas suuttua turhasta, ja hän on tulossa Emporiaan samaisiin synttäribileisiin, kuin mekin ollaan menossa. Emmää ymmärrä sitä naista. Ja sunnuntai... Eipä edes puhuta siitä vielä.

Sehän on nyt hyvin todennäköistä, että minusta ei kuulu viikonlopun aikana mitään. Notta ollaanpa kiltisti siellä koti-Suomessa. Ja kaikille kavereille ja perheelle (ja itselleni) toivottelen oikein mukavaa ja leppoisaa viikonloppua. Ja miksei muillekin satunnaisille lukijoille.