Emme syöneet Pittsburghissa edes kunnollista aamupalaa, sillä halusimme säästää mahalaukkujemme tilavuutta muutaman tunnin päässä häämöttävää herkkuhetkeä varten. Iltapäivällä oli tarkoitus loikata USA:sta Kanadan puolelle, ja koska matka kulkisi Buffalon (New York) läpi, meidän olisi pakko syödä buffalo wingsejä. Pakko.
Kyselin Facebookissa paikallisilta suomalaisilta vinkkejä parhaista siipipaikoista, ja kaksi nousi ylitse muiden: Se aito ja alkuperäinen Anchor Bar ja monen mielestä parempaa soosia tarjoileva Duff's. Päädyimme jälkimmäiseen, sillä heidän nettisivunsa vaikutti lupaavalta:
"WARNING! MEDIUM IS HOT! MEDIUM HOT IS VERY HOT! HOT IS VERY VERY HOT!"
Matka New Yorkin osavaltion pohjoisosaan oli kaunis. Ajelimme pitkän pätkän Erie-järven rannikkoa pitkin, ja Buffalo tuli vastaan lähes huomaamatta. Jatkoimme matkaa kuitenkin vielä vähän Buffalon ohi ja parkkeerasimme pirssimme Niagara Fallsin Duff's-ravintolan eteen.
240 mailia, 390 kilometriä. |
Minä yritin olla viisas ja tilasin medium-vahvuisessa kastikkeessa uitetut siivet - niidenhän uhkailtiin olevan "hot". Scotty halusi pistää makunystyränsä hieman kovemmalle koetukselle ja pyysi hot-annoksen (muistattehan, "very hot"). Ja kun sanon, että siivet uivat kastikkeessa, ne todellakin uivat:
Ai jösses, että olikin hyvää! Scottyn wingseissä oli ehdottomasti enemmän potkua, mutta mielestäni juuri sopivasti. Oman annokseni kastikkeen tulisuutta oli taitettu aika reippaasti voilla, mutta koskapa mikään menisi voista varsinaisesti pilalle. Kastike teki mieli nuolla lautaselta, siipiöverien jälkeenkin, mutta onneksi siihen ei tarvinnut alkaa, sillä ostimme kastiketta kotiin viemisiksi (ja kotona lautaselta nuoltavaksi). Suosittelen, lämmöllä.
Herkuttelun jälkeen oli aika ajella Kanadan puolella olevaan kaimakaupunkiin. Matka oli lyhyt ja nopea, eikä rajamuodollisuuksissa mennyt aikaa kuin ehkä minuutti. Kaupungeille nimensä antaneet vesiputoukset, Niagara Falls, olivat melkein heti vastassa, ja näky oli vähintään mykistävä.
Känädä, täältä tullaan! |
Itse putouksia pääsee ihastelemaan aivan maksutta, mutta parkkipaikasta maksoimme 20 (Kanadan) dollaria, johon sisältyi myös kattava esite. Olisin maksanut moninkertaisesti, sillä kuohuava vesimassa oli jotain todella lumoavaa katsottavaa. Katsokaa itse, jos ette usko:
Melkoinen voima. Ja ääni! |
Ei tehnyt mieli mennä kahlaamaan. |
Niagarajoen toisella puolella näkyi Yhdysvallat. |
Putouksilla olisi voinut käydä suihkussakin, mutta päätimme jättää venematkan tällä kertaa väliin. |
Valitettavan harvinainen perhepotretti. |
Niagaran putoukset koostuvat kolmesta eri putouksesta, joista kuuluisin ja kuvauksellisin on tuo hevosenkengän muotoinen Horseshoe Falls. Vaikka putoukset ovat Kanadan ja USA:n rajalla ja ihailtavissa molemmilta puolilta, kannattaa ehdottomasti hurauttaa Kanadan puolelle, sillä kokonaisuuden näkee ja hahmottaa sieltä paremmin.
Putouksia pääsee katsomaan myös lähempää alempana olevalta näköalatasanteelta (maksusta), mutta me emme lasten kanssa sinne viitsineet tunkeutua. Elokuun lopullakin, vaikka pahin lomaryysis oli varmasti ohi, porukkaa riitti, mutta ei niin paljon, ettei turvakaiteiden vieressä olisi riittänyt tilaa kaikille pällistelijöille.
Vesiputousten jälkeen ajoimme vielä Kanadan suurimpaan kaupunkiin, jonka otimme matkasuunnitelmaan mukaan vasta reilu viikko ennen reissuun lähtöä. Voi, onneksi otimme!