Välillä sitä herää siihen, miten hyvin asiat ovatkaan, tämän arjen keskellä. Töistä on aina mukava tulla kotiin; ei siksi, että en työstäni tykkäisi, vaan siksi, että tykkään täällä kotona odottavasta tyypistä aika paljon.
S on ollut täällä nyt vähän yli puoli vuotta. Yhtäkään yötä ei olla vietetty metriä kauempana toisistamme, ja päivälläkin mennään ne yhteiset tunnit melkoista kylkimyyryä. Senpä vuoksi olenkin nyt hereillä, vaikka aamulla on taas herätys puoli kuuden maissa: S ei ole kotona. Mies on viettämässä italialaisen kaverimme läksiäisiä, ja minä jättäydyin fiksuna kotiin, että saisin levättyä ennen työpäivää. Mutta mitä tekee Anni? Neuloo tossuja pian syntyvälle pikkuneidille, katsoo elokuvaa kissa sylissä, kirjoittaa blogia. Vaikka pitäisi olla nukkumassa.
Sitä vaan on tullut niin riippuvaiseksi toisesta, ettei edes nukkumaanmeno tunnu luonnistuvan ilman henkistä kamppailua itsensä kanssa. Onkin aika pelottavaa, että jo pelkkä ilta erossa (kolme tuntia tähän mennessä) saa aikaan vieroitusoireita. Ei tämä voi olla enää tervettä.
Tähän on kuitenkin tultu. Tämän täytyy olla peruja entisistä ajoista, kun yhteinen aika oli varsin rajallista. Onhan tässä havaittavissa myös hippunen itsekkyyttä ja ihan rehellistä ikävää. Kolmen tunnin jälkeen. Se ei ole mitään verrattuna esimerkiksi kuuteen kuukauteen. Saa nauraa. Naurattaa vähän itseäkin.
Muistan välillä hyvin selvästi sen tunteen, kun toinen on kaukana poissa. Muistan matkajännityksen ja -innostuksen, mutta muistan myös ne lähdönhetket. Välillä taas unohdan totaalisesti, että ollaan koskaan erossa oltukaan. Aikamoista pehmolällyä tämä meidän elämä on vieläkin. Saa oksentaa. Oksettaa vähän itseäkin.
Ehkä minun olisi viisainta painua petiin odottelemaan miestä kotiin. Saattaisin jopa saada unenpäästä kiinni, jos tuo kissa lopettaisi mouruamisen. Meidän kissa.
Kukapa olisi uskonut pari vuotta sitten.
En minä ainakaan, vaikka kovasti halusinkin.