perjantai 29. heinäkuuta 2016

Perinneperjantai: Hei hei, Kauko

Jälleennäkemiseen ja uuden elämän alkuun oli enää alle kuukausi. Menneisyyden estehyppelyä tuli kelattua mielessä kerran jos toisenkin, ennen kuin Helsinki-Vantaan liukuovet lopulta aukesivat. Tulevaisuus jännitti, mutta ei pelottanut.

Näin jälkikäteenkin ajateltuna Scottyn Suomeen muutto oli paras mahdollinen ratkaisu yhdessäololle. Scotty sai maisterintutkinnon lisäksi paljon uusia kokemuksia, ja kyllähän se matkailu ja etenkin toisessa maassa asuminen avartaa. Minä sain miehen, joka ymmärtää Suomea (ei kuitenkaan oikein suomea...) ja suomalaisuutta paljon paremmin, kuin ilman siellä asumista olisi koskaan voinut. Perheeni ehti tutustua häneen hyvin, ja kun oli minun vuoroni muuttaa elämäni toiselle mantereelle, he tiesivät, minkälaisen rentun mukaan olin lähdössä.

Enpä vaihtoon lähtiessä arvannut, millainen elämänmittainen ja -makuinen seikkailu siitä seuraisi.

Onnea on...

Vanhaan blogiin itketyt ja nauretut kaukosuhdemuistot on nyt kaluttu loppuun, mutta ylä- ja alamäkiä reippaasti sisältänyt taivalhan ei tietenkään päättynyt siihen, kun jälleennäkemiseen oli 27 päivää. Lisälukemista löytyy tästä osoitteesta, alkaen tästä merkinnästä, jossa Lumi-kissan Atlantin ylitys varmistui ja menneisyyden ote alkoi hellittää. Aiempi historia on tuttuun tapaan tallessa täällä.


Maanantai 21.7.2008 klo 06:34

Toivo on täällä, Kauko saa mennä

On jo melko aikuinen olo. Ihan hyvin näin 24-vuotiaalle. Ostin viime viikolla auton, ihka ensimmäisen autoni, ja kävin katsomassa ihanaa tulevaa kotiamme. Ai että, tästä tämä lähtee. Enää 30 päivää siihen, kun S tulee tänne. Alle kuukausi!

Huomasin tuossa asioiden järjestyttyä ja varmistuttua, että oli yllättäen jotenkin haikea olo siitä, että tämä kaukosuhde päättyy. Onhan siinä ollut oma viehätyksensä; toisen luo matkustamisessa ja kaiken ilon irtiottamisessa niistä muutamista päivistä tai viikoista, jotka saa viettää yhdessä. Ja siinä hetkellä, kun pääsee taas halaamaan piiiiitkän tauon jälkeen. Yhtään ei kylläkään tule ikävä yksinäistä matkustamista ja sitä hyvästelyn suurta tuskaa. Tai sen jälkeistä yksinoloa ja ikävää. Että eiköhän tästä Kaukosta luopumisesta jotenkin pääse yli. You win some, you lose some. But mostly win some. Tuskin tuo reissuamisen loppuminen harmittaa paljoakaan, kun aamulla herää toisen vierestä. Joka päivä, arkena ja juhlana.

Hurjaa, miten asiat järjesty(i)vät näinkin nopeasti. Vastahan siitä on alle vuosi, kun saatiin olla ihan virallisesti ja julkisesti yhdessä. Nyt ollaan muuttamassa yhteen ja aloittamassa yhteistä elämää. Silti näköjään käytän luokitteluna "Parisuhteellista/-suhteetonta"-kategoriaa. Eiköhän tuon suhteettomuuden voisi jo poistaa tuosta. Aika varmalla pohjalla sitä kuitenkin ollaan näiden kaikkien vaiheiden jälkeen.

Yhteinen ystävämme kyseli eilen tulevaisuudensuunnitelmistamme (sen jälkeen kun oli laulanut S:n kanssa äidilleni Happy Birthdayn). Lähinnä häntä huolestutti, pitääkö hänen tulla Suomeen, kun mennään naimisiin. S:n kaveri- ja perhepiirissä kuhistaan siitä, onko S nyt oikeasti löytänyt "sen oikean" ja soivatko hääkellot piankin. Vähän huvittaakin tuo vouhottaminen. Meillähän ei ole nyt kiire yhtään mihinkään. Tai no, tuohon elokuun 20. päivään voisi jonkinmoisen pikakelauksen suorittaa.

Niin, ei minulla ole oikeasti mitään järkevää kirjoitettavaa. Voisin toki kirjoittaa ihan loputtomasti siitä, miten vieläkin jaksan välillä ällistellä sitä, mistä ja miten tähän on tultu. On vain vissiin tullut avauduttua siitä jo ihan pari kertaa.

Sillä tavalla tiivistetysti voisin sanoa, että nyt olen melkeinpä pelkkää hymyä, kun joskus, esimerkiksi puolitoista vuotta sitten, tilanne oli ihan päinvastainen. Nyt olen toiveikkaampi kuin koskaan, taannoin toivosta ei ollut tietoakaan. Niin, että näin on hyvä. Ja nyt tätä arvostaa ehkä hippusen enemmän kuin ilman vastoinkäymisiä olisi osannut.

30 päivää!

Torstai 24.7.2008 klo 15:30

27

S pakkaili eilen tavaroitaan varastoitavaksi parin vuoden ajaksi. Se oli jotenkin taas ihan mielettömän hyväntuulinen. Ensin se sanoi, ties kuinka monetta kertaa, miten sillä on ikävä Suomen tuoksua (your guess is as good as mine...), ja miten se odottaa tänne pääsyä. Sitten se kysyi, tarvitaanko me kirjahyllyä, kun me mennään takaisin Keskilänteen. Lopuksi, ennen kuin menin nukkumaan, se katseli minua vähän aikaa ja sanoi: "You know, I would fly over there right now if I could." Olisihan se kohtalaisen kivaa, mutta eiköhän me jakseta nyt odottaa vielä nämä vajaat neljä viikkoa (!) yhteisen arjen alkamista.

Jännä kyllä, mutten mitenkään hirveästi jännitä sitä, miten yhteiselo lähtee sujumaan. En oikeastaan ollenkaan. Tunnetaan toisemme jo niin hyvin, että mitään suuria yllätyksiä tuskin tulee. Ollaanhan me vietetty aikaa saman katon allakin jo yllättävän paljon, kun laskee yhteen näitä kahdesta viiteen viikkoon kestäneitä reissuja. Ja kun ottaa laskuihin mukaan vielä sen, kun "vain hengailtiin" pari kuukautta Emporiassa vuoden 2006 syksyllä, niin yhteisiä vuorokausia tulee jo aika monta.

Vaikka tokihan tämä yhdessä asuminen tulee olemaan ihan erilaista kuin esimerkiksi viisi S:n nurkissa pyörittyä viikkoa. Se muuttaa asoita paljon, ettei tarvitse laskea päiviä tai ottaa paineita yhteisen ajan haaskauksesta. Asutaan molemmat samassa paikassa, eikä kumpikaan ole toisen vieras.

Se ei kuitenkaan toivottavasti tule muuttumaan, ettei haluta haaskata yhteistä aikaa, vaikka sitä kohta onkin lähes rajattomasti. Riidat sovitaan nopeasti ja nukkumaan mennään sovussa. Jos tässä on jotain oppinut, niin se on se, että toisen seura ei ole mikään itsestäänselvyys. Sen kun jaksaisi muistaa vielä myöhemminkin, kun tämä suhteen kaukovaihe on vain kaukainen muisto. Toisen arvostus on todella tärkeää, asuipa toinen saman katon alla, naapurissa tai vaikka tuolla valtameren takana.

Niin, että jos alan valittaa turhanpäiväisistä asioista, niin voi antaa satikutia. Kasvotusten tai täällä netin ihmeellisessä maailmassa. Ihan luvan kanssa.

tiistai 26. heinäkuuta 2016

Kuolaa ja kilpikonnia

Suomi-loman kynnyksellä alkaa kuola valua kuin kasvohalvauksen saaneella koiralla. Vyötärölle kertyy pari (kymmentä) lisäkiloa ihan pelkästään ajattelemalla kaikkia niitä herkkuja, joita kahden viikon aikana pitää ehtiä napaansa ahtaa. Täytyy nauttia tutuista mauista, kokeilla uusia.

Mieleen pompsahtelee tasaisin väliajoin mitä oudoimpia kaipuunkohteita. Lauantaimakkarasta lähtien, vaikka täältä saisi kyllä varmasti hyväksyttävää korviketta sillekin. Voi miten tekeekään mieli makkaraperunoita kaikilla mausteilla. Salmiakkia. Pakastepinaattikeittoa. Sinappia grillimakkaralla Grillimakkaraa sinapilla. Isän tekemää loimulohta. Saarioisten jauhelihapizzaa. Lonkeroa. Kaatissäkkiä. Lakujätskiä. Mämmiä.

Lääh.

Pakkaaminen on edelleenkin täysin suunnitteluasteella. Tai suunnitteluasteen suunnitteluasteella. Vaatetuksen osalta pitäisi osata varautua vähintäänkin ailahteleviin keleihin (viimeksihän kesälomareissullamme satoi räntää...), mökkeilyyn, satunnaiseen lenkkeilyyn, fiiniin juuston- ja viininmaisteluun, sen jälkeiseen pöhöön. Plus kaikki lasten (mies mukaanlukien) roippeet siihen päälle. Matkalaukkumme eivät pakkaa itseään vielä näiden kaikkien vuosienkaan jälkeen, jotain jotain tarttis tehdä. No, aina on se viime tinka.

Onneksi eilinen orastava flunssainen olo väistyi, ja tänään on taas vähän enemmän energiaa. Viikonlopun pökerryttävässä helteessä urakointi taisi kostautua väsymyksenä, mutta nyt mökkisaunassa on vihdoin ja viimein listat (tai ainakin suurin osa...) paikoillaan. Ikkunalautakin, enkä edes naulannut naulapyssyllä sormea seinään kiinni.

Pitänee mennä ruokkimaan kintuissa roikkuva ja rääkyvä vauva. Isosiskonsakin kaipailee evästä ja tablettiakin niin paljon, että pyysi töllötettävää ruutua ihan suomeksi. "Tabletti kiitos." Hermothan siinä meni, kun sanoin ei. Ja sen jälkeen taas ei. Ja taas ei.

Viime viikolla napero suuttui minulle niin kovasti, että purki turhautumistaan taiteen keinoin. Kuvassa on DVD-soitin (vasemmalla) ja erittäin omahyväisen näköinen äiti (oikealla); olinhan juuri hetkeä aiemmin kieltänyt häntä katsomasta Turtleseja ("minja turtles").

perjantai 22. heinäkuuta 2016

TJ 8

Ihan meinaa tulla puskista taas, tuo lähtö nimittäin. ("Taas?" Edellisestä kerrasta on yli kaksi vuotta!) Ennen lapsia en olisi pientä päätäni pakkaamisella tai muullakaan valmistelulla todellakaan vaivannut kahdeksan päivää ennen lähtöä - ehkä kahdeksan tuntia ennen lähtöä. Ehkä. Nyt pitää kuitenkin vähän pohtia, mitä mukaan tarvitaan.

Ennen lapsia ei tarvinnut miettiä autoistuimia, rattaita, kantoreppuja, vaippoja, kymmeniä vaihtovaatteita, matkaeväitä (kaljaahan saa lentokentältä ja -koneesta), viihdykettä (koska koko lennon voi nukkua, hei häiriöittä, tai lukea kirjaa, jossa ei ole kuvia). Ja niin edelleen. Kun tähän yhtälöön lisätään vielä eräs 10 kuukauden ikäinen jantteri, joka kävelee, niin onhan päänvaivaa.

Ostin eilen pienelle miehelle näin liikkikset popot. Nyt kelpaa käppäillä lentokentillä ja Suomen raiteilla.

Toimittavat näköjään purulelun virkaakin.

Ennen ei ollut väliä, missä osassa konetta istui, mutta nyt perheen erottaminen huoletti niin paljon, että verta itkien maksoin Finnairille satasen paikkavarauksista, jo valmiiksi tyyriihköjen lippujen lisäksi. Yksin istumaan laitettua lastakin (tätä tapahtuu ihan oikeasti!) enemmän hirvitti se ajatus, että minä olisin sylivauvoineni sikaosastolla kahden yliaktiiviivisilla hikirauhasilla varustetun bulgarialaisen kuulamörssärin välissä, kun mies ja isompi napero saisivat siirron ensimmäiseen luokkaan. Ehei käy päinsä, meidän perhe kärsii yhdessä! (Kärsii... Get it? Sikaosasto... Kärsii...)

Onneksi tuolla Suomen päässä ollaan oltu aktiivisia ja otettu iso osa valmisteluista muille harteille. Meidän ei tarvitse raahata kuin yksi turvaistuin, rattaat löytyivät Suomesta lainaksi, karsina matkasänky on valmiina vauvalle. Ehkä sen takia tässä on ollut niin kovin huoletonna, kun suuri osa jutuista on jo hoidettu meidän puolesta. Mahanpohjaa meinaa silti vähän kutitella. Pelottaa, että jotain todella olennaista unohtuu, vaikka kaiken pitäisi periaatteessa mennä rutiinilla. Unohtelunkin.

Olemme päättäneet, että lennot menevät hyvin. Lähtö on lauantai-iltapäivänä (ai niin, kyyti kentälle pitäisi hommata...), lyhyt pyrähdys Chicagoon, muutama tunti O'Haren kentällä ja yölento suoraan Helsinkiin. Teoriassa lasten pitäisi nukkua lennoilla, mutta katsotaan, mikä se todellisuus sitten on. Yritän olla maalaamatta piruja lentokoneen seinille.

Voisin toki lievittää orastavaa stressiä esimerkiksi kaivamalla matkalaukut esille ja lykkimällä niihin tavaraa sitä mukaa, kun joku asia tulee mieleen. Kuulostaisi järkevältä. Veikkaan, että todellisuus on kuitenkin lopulta sitä, että ryntäilen päättömänä lauantaiaamuna etsimässä sitä ja tätä, siivoamassa kaappeja talovahtia varten ja nuohoamassa mielikuvitussavupiippua.

Valmistautukaa vain jo perinteiseen pakkaamisenvälttelypostaukseen. Tai -postauksiin.

Perinneperjantai: Joulukalenteri

Scottyn muuttopäivä varmistui, ja minä pääsin jälleen kerran (ja viimeisen kerran!) laskemaan päiviä jälleennäkemiseen. Miehen perhe valmistautui nuorimmaisen lapsen lähtöön maailmalle, eikä hyvästien sanominen ollut yhdellekään osapuolelle mitenkään helppoa. Luonnollisesti. Kulttuurierot tulivat esille siinä, kun mieheltä kysyttiin ihan tosissaan, nukkuisiko hän sohvalla, sillä tulevassa asunnossamme oli vain yksi makuuhuone.

Joo ei.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Sunnuntai 13.7.2008 klo 14:40

"I'm Going to Live With My Girlfriend!"

S on ollut oleskeluluvasta vähintään yhtä innoissaan kuin minä, mikä taisi vähän yllättääkin minut. Ja taidanpa tietää, miksi. Juteltiin äidin kanssa pari päivää sitten siitä, miten S olisi voinut reagoida passiin liimattuun paperinpalaseen toisellakin tavalla. Ihan päinvastaisella tavalla.

Sehän olisi voinut mennä pieneen paniikkiin siitä, että sen pitää ihan oikeasti lähteä Yhdysvalloista, perheensä ja ystäviensä luota. Todellisuus olisi voinut vähän säikäyttää sitä. Mutta ei. Kaikki tietävät nyt työpaikalla S:n Suomi-suunnitelmista, viimeinen työpäiväkin on päätetty. S sanoi eilen, että hän voi vihdoinkin olla rehellinen ihan kaikille. Kaikesta. Se kuulemma tuntuu hyvältä. Ymmärtäähän tuon.

Muun muassa "I can't wait!" ja "I am going to live with my girlfriend!" on kuulunut kuulokkeista ihan pariin otteeseen. S:n innostuneisuus juuri tuosta yhdessä asumisesta on jotenkin hellyttävää. Se oli sille ISO juttu. Tässä yksi ilta kerroin sille, miten odotan sitä, että saan laittaa asuntomme, kotimme, kuntoon. Hyvä etten puhunut jo verhojen väristä. S ei vaikuttanut ihan yhtä innokkaalta suunnittelemaan sisustusta, ja taisin vähän ärsyyntyäkin siitä. Mutta ärsyyntyneisyys hävisi aika nopeasti, kun S selitti kantaansa. Se sanoi, ettei se ole tulossa Suomeen minkään hienon asunnon takia. Se on tulossa tänne, että voisi vihdoin elää ja olla kanssani. Aww. Tosin eilen se pyysi minua lähettämään kuvia asunnosta, jotta se voi näyttää tulevasta asumuksestaan kuvia kotiväelleen...

Kotiväestä puheen ollen. S:n perhe ei ole ollut ihan yhtä innoissaan kuin S. Äiti itkee jo nyt sitä, ettei S välttämättä tule jouluksi kotiin. Isä kysyy joka kerta poikaa nähdessään "Are you really going?". Sisko osoittaa mieltään, kun vuokralainen on muuttamassa pois. Veli on sentään ollut sen verran innoissaan, että on kysellyt Xboxia lainaan pariksi vuodeksi. Sen oma kun taisi hajota.

Vaan S:n into ei ota laantuakseen. Se sanoi, että tätä on nyt odotettu ja suunniteltu niin pitkään, että enää ei peräännytä. Ei edes tee mieli perääntyä. Se on hyvällä tuulella ihan koko ajan. Se hymyilee ja hyräilee. Juttelee maailman mukavimpia juttuja. Se taitaa olla aika onnellinen.

Tiistai 15.7.2008 klo 22:42

The Joulukalenteri

perjantai 15. heinäkuuta 2016

Perinneperjantai: Ei mitään turhaa byrokratiaa

Heinäkuussa 2008 Scottyn Suomeen muutto oli jo täysin varmaa, sillä byrokratianrattaat pyörähtivät meille edukkaasti. Nörttimieheni halusi varmistaa, että voisi olla pelinörtti Suomessakin ja passitti minut konsoliostoksille, jotta hänellä olisi jotain tuttua ja turvallista Kuopion-kodissakin. Jotain muutakin kuin minä, siis.

Vaikka tulevaisuus näytti ruusuiselta, en olisi silloin kuitenkaan uskonut, että vain vaivaisen vuoden päästä jakaisimme kodin lisäksi yhteisen sukunimen.

Muistelopostauksia on tulossa vielä/enää kaksi. Stay tuned.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Maanantai 30.6.2008 klo 20:23

Can't Help But Wait

Oli aika, hmm, hykerryttävää lähettää yhteinen asuntohakemus viime viikolla. Mielessä pyörivät jo leppoisat koti-illat ja sohvalla vierekkäin köllöttely. Verhot. Taulut. Ja sohvalla vierekkäin köllöttely.

S lähetti samana päivänä vahvistuksen opiskelupaikan vastaanottamisesta Kuopioon, joten kaikki muodollisuudet on nyt niiltä osin hoidettu. Oleskelulupahakupaperit lähtivät matkaan jo aiemmin, joten nyt odotellaan. Lupaa ja asuntotarjousta.

Ja ettei tärkein unohtuisi, S patisti minut kauppaan heti juhannuksen jälkeen ostamaan Xbox 360:n. Aikoi maksaa sen minulle takaisin. Kyseisen tempauksen taustalla oli halu pelata Halo 3:sta suomalaisten aloittelijoiden kanssa, ja myöhemmin sitten herran ollessa täällä amerikkalaisten konkareiden kanssa. Investointia tulevaisuuteen siis.

Tärkeintä tässä ihan oikeasti on, että yhteinen koti on melkein käden ulottuvilla. Huomenna on jo heinäkuu, ja parhaassa tapauksessa S lentää tänne elokuun lopulla syyskuun alun sijaan. Melko pian siis! Harvoin sitä on halunnut kesän kuluvan ihan näin nopeasti. Nim. Carpe Diem.

Sanoinko jo, että sohvalla vierekkäin köllöttely on mukavaa?

Torstai 10.7.2008 klo 23:54

Soon It Won't Be Just Pretend

Olen viime aikoina ollut aikeissa kirjoittaa monestakin asiasta. Esimerkiksi siitä, miten vieläkin, melkein päivittäin, tulee hetkiä, jolloin jo hyvin tutuksi tullut lausahdus "eipä olisi uskonut" putkahtaa päähän. Joskus sen jopa kuulee toisten ihmisten suusta. Sellaisten ihmisten, jotka joutuivat kuuntelemaan valitustani ja hehkutustani viime kesänä.

Onpa käynyt mielessä semmoinenkin seikka, että joskus vähän nolottaa puhua amerikkalaisesta poikakaveristani. Minua ei siis hävetä puhua siitä, että satun olemaan onnellisesti varattu, vaan siitä, että mielitietty on amerikkalainen. Ulkomaalainen. Pelkään kai vähän, että minut, meidät, leimataan jotenkin höyrähtäneiksi, eikä meihin uskota. Ettei tätä juttua oteta tosissaan. Että ihmiset luulevat, että minua huiputetaan ja että olen hyväuskoinen. Ja niin edelleen, kaikkea sellaista tyhmää ja turhaa, tiedättehän.

Vaan tänäänpä tulin kirjoittamaan jostain ihan muusta. Jostain sellaisesta, jota ei olisi joskus oikein uskonut tapahtuvaksi. Jostain, joka todistaa, että tosissaan todellakin ollaan. Jostain, jonka ajatteleminen tuo väkisin hymyn huulille. Jostain paljon tärkeämmästä kuin jatkuva ihmettely ja tyhjänpäiväinen pohdiskelu.

*****

S sai tänään oleskeluluvan postissa, joten muutto Suomeen on lentolippujen ostamista ja tänne matkustamista vaille valmis. Ja asuntoasiakin järjestyi kuin itsestään. Parhain päin.

torstai 14. heinäkuuta 2016

Pelkoa ja inhoa rotkon pohjalla

Viime aikoina polarisaatio on ollut erityisen käsinkosketeltavaa tällä puolen Atlanttia. Uuden presidentin valintaprosessi on repäissyt rotkon ihmisten ja aatteiden väliin, ja ruma retoriikka romuttaa kaikki sillanrakenteluyritykset. Jos sellaisia edes on olemassa. Vaikka todennäköisillä pääpuolueiden ehdokkailla, Donald Trumpilla (en voi uskoa, että juuri kirjoitin noin...) ja Hillary Clintonilla on omat intohimoiset kannattajansa, moni joutuu valitsemaan kahdesta pahasta pienemmän. Ne intohimoiset kannattajat ja jopa ehdokkaiden omat kampanjat pitävät huolen siitä, että keskustelu ei ole millään muotoa asiallista tai yhteiskunnallisiin asioihin keskittyvää, vaan tunteisiin vetoavaa, lapsellista nimittelyä.

Moni miettii, mikä satuttaisi vähemmän.

Tähän on tultu: Poliittiset erimielisyydet ovat ilmeisesti riittävä syy lopettaa ystävyys.
Eräs FB-kaverini postasi ko. kuvan. Olisin ehkä totellut, jos voisin äänestää.
Hän kuitenkin poistui pian tämän jälkeen kokonaan Facebookista,
joka on hänen mielestään poliiseja vastaan. (Kts. alempana.)

Toisen ehdokkaan kannattajien tyhmänä pitäminen on melkoisen yleistä.

Kaikki on todella mustavalkoista. Tai mustasinistä. Sosiaalisessa mediassa törmää väkisinkin tunnisteisiin #BlackLivesMatter (aktivistiliike, joka kampanjoi afroamerikkalaisiin kohdistuvaa, erityisesti virkavallan harrastamaa väkivaltaa vastaan), #BlueLivesMatter (vastaliike Black Lives Matterille, joka kampanjoi poliisien kohtaamaa väkivaltaa vastaan) tai #AllLivesMatter (hokema, jonka tarkoitus on joidenkin mielestä pitää kaikkia ihmisiä samanarvoisina ja joidenkin mielestä vähätellä mustien kokemaa syrjintää ja väkivaltaa). Konfliktit eivät kuitenkaan ole nähtävillä pelkästään somessa, vaan myös ihan oikeassa elämässä. Viha ja väkivalta ovat ainakin näennäiseti lisääntyneet, jos mediaan on uskomista; todellista tilannetta on hankala kuitenkin hahmottaa skandaalinjanoisesta uutisvirrasta.

Pelokkaan ja vihaisen ilmapiirin kyllä aistii ilman uutisiakin. Vain viikko sitten viisi dallasilaista poliisia sai surmansa rauhallisen Black Lives Matter -protestin päätteeksi. Mielenosoitus oli käynnissä samalla viikolla kahden poliisien käsissä kuolleen afroamerikkalaisen puolesta. Ikävien tapahtumien jälkeen on järjestetty protesteja ja vastaprotesteja, mutta myös halauskampanjoita ja spontaaneita katukoripallo-otteluita mustien nuorukaisten ja virka-asuisten poliisien kesken.

Paikallisuutisia katsoessa ei voi välttyä osavaltion kuvernööri- ja syyttäjäehdokkaiden mainoksilta. Tyyli on hyvin samanlainen ja mustamaalaava kuin isommillakin areenoilla. "Haluatko antaa äänesi ISIS:in kannattajalle?" "Jos äänestät häntä, äänestät Obamaa." "Minä olen taistellut abortteja vastaan, mutta vastaehdokkaani kannattaa vauvojen murhaamista."

Harmaita sävyjä ei juuri ole. Jos sympatiasi on BLM-liikkeen puolella, leimaudut helposti poliisivastaiseksi. Jos kyseenalaistat muutaman poliisin toiminnan, vihaat poliiseja. Jos et pidä BLM-liikkeen lieveilmiöistä, olet rasisti. Jos kritisoit aselakeja, olet liberaalihippi, joka on viemässä kaikilta "lainkuuliaisilta ja vastuuntuntoisilta" aseenomistajilta aseet pois. Jos kannatat Trumpia, olet rasisti. Jos Clintonia, äänestät "murhaajaa ja valehtelijaa". Ja niin edelleen.

Ihan oikeasti alkaa väsyttää, enkä edes katso (enää) kovin paljon poliittisia ohjelmia. Jatkuva pelonlietsominen, todelliset pelottavat tapahtumat ja yhä suurempaa ja suurempaa kuilua kaivava keskustelutyyli on saanut minut siihen pisteeseen, että suustani on lipsahtanut puolitotinen mutta myös puolisarkastinen toive viedä lapset Suomeen turvaan.


Vaikka ilme on vakava, pieni mies ei taida vielä ymmärtää näistä asioista mitään.

Vaan eipä se ilmapiiri taida kovin ruusuinen ja vakaa olla Suomessakaan. Aina tämän maan politiikkaan/sairasvakuutuksiin/mihin tahansa turhautuessa on kuitenkin helppo vetäistä se varaventtiilikortti hihasta ja miettiä, olisiko elämä parempaa. Ei se toki huonoa täälläkään ole, mutta tulevaisuus pelottaa, koska minun halutaan sitä pelkäävän.



Näin Suomi-loman lähestyessä Suomi-romanttisuus on kovimmillaan. Mieskin vilkuili töissä turhauduttuaan työllistymismahdollisuuksia Suomessa, vaikka ruoho tuskin olisi sen vihreämpää aidan saati Atlantin toisella puolellakaan. Suomea osaamattomalle voi Pohjolassa tulla aika ulkopuolinen olo, ja onkin ihme, ettei mies sitä oikein meinaa (tai halua) muistaa.

Meidän elämä ja tulevaisuus on nyt kuitenkin täällä, ellei tämä hienoinen hetkellinen mielenhäiriö sitten muutu jostain syystä tai pakosta pysyväksi. Tai ellei presidentti Trump (hrrr...) ei potkaise minua, maahanmuuttajaa, täältä pihalle. Ei kai tässä muuta voi, kuin yrittää omalta osalta huolehtia, että tulevaisuus on parempi. Olla varovainen, mutta ei liian pelokas nauttimaan elämästä. Lannoittaa omaa nurmikkoa, eikä kadehtia naapurin vihreää ruohoa. Opettaa seuraavalle sukupolvelle rakkautta vihan sijaan.

Sillä sitähän kai sanotaan, että lapset ovat tulevaisuus.

perjantai 8. heinäkuuta 2016

Perinneperjantai: Seepran raidat

Nykyhetkessä eläminen tuntui kesällä 2008 aivan mahdottomalta. Menneisyys kummitteli mielessä, ja yhteinen tulevaisuus roikkui käden ulottuvilla. Minä putosin niiden väliin, enkä osannut nauttia täysillä niistä kesäisistä öistä, joita nyt niin kaipaan.

Kaukosuhteessa haastavinta olikin juuri se hetkessä eläminen. Päiviä laski aina johonkin. Reissuun, yhteisen ajan loppumiseen. Laski, kuinka kauan edellisestä näkemisestä oli, kuinka monta päivää seuraavaan halaukseen.

Pian pääsisin kuitenkin aloittamaan viimeisen kaukosuhdelähtölaskennan. Carpe diemistä oli tulossa realistinen tavoite.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Tiistai 24.6.2008 klo 23:30

Menneisyyden vanki

Olen onnellisempi kuin koskaan, noin yleisellä tasolla. En ole koskaan ollut näin luottavainen ja toiveikas tulevaisuuden suhteen, vaikka epävarmuustekijöitä on enemmän kuin tarpeeksi. Olen onnekas.

Olen myös menneisyyden vanki. Tänne Savon sydämeen palaaminen oli kuin olisi palannut ajassa taaksepäin. Tarkemmin ottaen viime kesään. Yhtenä valoisana yönä kotiin kävellessäni ja nautiskellesani viileästä, raikkasta ilmasta se iski kuin salama kirkkaalta öiseltä taivaalta; viime kesän ahdinko ja epätoivo nimittäin. Täällä ei ole muuttunut mikään viime kesästä. Samat ihmiset, samat kuviot, samat valoisat yöt. Samat tiet kotiin. Toisaalta positiivista, toisaalta ei.

Huomasin töissä saman ilmiön. Viime kesänähän päivät kuluivat oikeastaan huolehtiessa, murehtiessa, pohtiessa ja katkeroituessa, kas kun oli paljon aikaa ajatella töiden lomassa. Vaikka nyt ollaan eri tiloissa, töissä olo muistuttaa silti viime kesän ikävistä tuntemuksista, tapahtumista ja ristiriitaisista tunteista. Ei mitenkään lannistavalla tavalla, mutta välillä ihan vähän kuitenkin.

On uskomatonta, miten vielä noinkin pitkän ajan jälkeen jotkin asiat sattuvat, miten niistä ei ole vieläkään päässyt kokonaan yli. Sitä oli kai enemmän rikki kuin luulinkaan. Puhuin eilen tästä S:llekin. Se kyseli, onko kuitenkin erilaista lähteä aamulla töihin, kun se lepertelee korvaani mukavia, ja onko erilaista palata kotiin, kun se juuri heränneenä lauleskelee minulle onnellisena.

On. On todella erilaista. Tiedostan sen kuljeksiessani tuttuja reittejä ja töitä tehdessänikin, mutta odotan silti jotain taikaiskua, joka poistaa lopullisesti kaikki ikävät ja menneet asiat mielestä. Hoen itselleni koko ajan, että mennyt on mennyttä ja se pysyy siellä. Ei tunnu auttavan, ei ainakaan vielä. Jotkin muistot sattuvat vieläkin, ja tunnen olevani aika voimaton psyykkaamaan itseäni niiden yli.

Kysehän ei ole kuitenkaan mistään valtaisasta ongelmasta. En hyperventiloi enkä lyyhisty maahan, en lähellekään. Koen nuo joskus pintaan putkahtelevat (epämiellyttävät) muistot kylminä väreinä ja pienenpieninä viiltoina vatsanpohjassa. En masennu, koska osaan kuitenkin keskittyä nykyhetkeenkin ja tämän päivän todellisuuteen. Vaikka menneisyys pitää minusta vielä sormenpäillä kiinni, en elä menneisyydessä. Haluaisin kuitenkin olla kokonaan vapaa, mutta en tiedä, miten se onnistuu. Kai jonkun ulkopuolisen pitäisi takoa järkeä päähäni, kun itse en siihen näköjään pysty.

Tiedän, että "uuden elämän" aloittaminen syksyllä auttaa. Sekin auttaa, että S ei muistele menneitä ollenkaan. Paitsi niitä mukavia juttuja, joilla se tietää saavansa minut hymyilemään. Viime kesän S ja tämän kesän S ovat kuin kaksi eri ihmistä. Viime kesän S oli hämmentynyt, masentunut, sulkeutunut, hieman epätoivoinenkin. Silmissä oli surua. Tämän kesän S on onnellinen, innokas, toiveikas, avoin, you name it. Oma, paras itsensä siis.

Vaikka olenkin tavallaan menneisyyden vanki, odotan tulevaa enemmän kuin mitään ikinä. Kesä voisi puolestani olla ohi, ja onneksi kesäiset kuukaudet kuluvatkin yleensä valonnopeudella. Nautin toki kavereiden seurasta ja valoisista öistä, mutta kun syksyllä on edessä jotain sellaista, jonka vuoksi on tehty töitä ja vuodatettu pari kyyneltäkin silloin tällöin... Katse on siellä ja pysyy.

Syksyn suunnitelmatkin ovat selkiytyneet tässä viime päivien aikana. Tulin viikonloppuna siihen tulokseen, että opiskelupaikka taisi nyt jäädä saamatta. Pari tuntia jaksoin olla pettynyt itseeni ja tunsin itseni tyhmäksi, mutta sitten aloin ajatella töissä olon positiivisia puolia. Niitä riittää. Haluan tarjota S:lle mukavat puitteet Suomessa elämiseen ja olemiseen, enkä voisi niin tehdä, jos olisin jatkanut jo neljä vuotta kestänyttä opiskelijanelämää. Hyvä näin.

Sekin vähän auttoi pistämään asoita perspektiiviin, että juttelin noiden parin pettymyksentäyteisen tunnin aikana S:n (ja minun) kaverin kanssa, jonka asunto paloi viime viikolla tuhoten kaiken muun paitsi isoisän sormuksen, tietokoneen, avaimet ja puhelimen. Hänen isoäitinsä oli vielä kaiken lisäksi kuollut muutamaa päivää aikaisemmin, joten oikeita ja isoja murheita hänellä todellakin riitti. Omat "nyyh nyyh oon tyhmä" -valitukset tuntuivat aika turhanpäiväisiltä.

Ja jos tuo nyt ei ollut vielä tarpeeksi muistuttamaan siitä, että minulla on asiat paremmin kuin hyvin, niin lyhkäinen puhelu S:n kanssa kohotti mielen lähes taivaisiin. "Just remember that nothing is going to stop us from being together now. Nothing is going to come between us." Kyllä se osaa, kun sille päälle sattuu.

Taidan päättää tässä ja nyt, että olenkin tästä lähtien tulevaisuuden vanki. Parasta kai olisi pystyä elämään nykyhetkessä, mutta yritäpä itse tässä tilanteessa. On parempi yrittää keskittyä tulevaisuuteen kuin märehtiä menneitä. Ne on jo kertaalleen (tai kahdesti tai kolmesti...) käyty läpi, turha kai niitä on enää päässään pyöritellä.

Katsotaan sitten huomenna, miten tämä oma-aloitteinen aivopesu onnistuu. Veikkaisin, että huonosti. Minkäs seepra raidoilleen voi?

torstai 7. heinäkuuta 2016

Neljävuotias

"I'm four today?" kuului eilen vielä unisen lapsen suusta.
"Kyllä, olet tänään neljä. Onnea!" vastasin ja halasin lasta.
"Aww, thanks. It's my birthday!" hän huudahti iloisena.
"Niin on!"
"Where is everybody? Are my friends coming over today?" hän kysyi ja katseli ympärilleen.
"Juhlat on lauantaina. Kaverit tulee silloin kylään."
"Aww... But it's my birthday today!"

Meidän neljävuotias haluaa jalkapallosynttärit, joissa myös uidaan. Hän halusi vielä eilen karkkikakun, mutta tuli toisiin ajatuksiin, kun näki kuvan nonparellikakusta. Tyttö rakastaa jalkapalloa, baseballia, elokuvia, pikkuveljeään. Ei voi sietää pikkuveljen itkua, siivoamista tai ei-sanaa.

Kolmen päivän ikäinen Royals-fani.

Hän on todella sosiaalinen, ja kaikki ihmiset ovat hänelle potentiaalisia ystäviä - varsinkin matalammat kulkijat. Hän tervehtii reippaasti kaikkia, ja ystävystyy helposti. Menipä (tällä erää) viimeiset jalkapalloharjoituksetkin käsikädessä uuden kaverin kanssa.

Vuoden ikäinen viäräleuka.

Hän osaa laskea pienen avustuksen kanssa sataan, taitaa aakkoset ja muutamien nimien kirjoittamisen ja "lukemisen", piirtää hienoja spagettihirviömäisiä kuvia, laulaa ison osan lempilaulunsa (Journeyn Don't Stop Beliving) sanoista, juoksee uskomattoman pitkiä matkoja, koska ei malta kävellä, ja saa hepulikoiramme Sisun tottelemaan melkein mitä vain.

Kauas on tultu näistä kauppareissuista...

Hänen lempivärinsä on vihreä, ja jos hän olisi teini-ikäinen mutanttininjakilpikonna, hän olisi omien sanojensa mukaan Michelangelo. Hänen lempibaseball-pelaajansa on sieppari Salvador Perez, jolta hän sai pallon reilun kuukauden ikäisenä, ja jaksaa katsoa innostuneena koko (noin) kolmituntisen pelin.

Kolmevuotias.

Hänellä on vakiovitsi, jota kertoo kaikille halukkaille ja haluttomille:

"You don't know why bears don't wear socks?"
"I don't know."
*Nostaa jalan ylös* "Because of their bear feet!"

Karhuvitsin jatkeeksi hän kertoo aina kop kop -vitsinsä.

Helinä-keiju Halloweenina.

Hän on niin pieni, mutta niin iso. Riippuvainen, mutta koko ajan itsenäisempi. Viaton ja hyväsydäminen, vaikkakin sulkee välillä vanhimman serkkunsa kylmäverisesti pois leikeistä. "You ruin everything!" Haluaa tehdä joitakin asioita täysin itse, eikä apu kelpaa missään nimessä.

Ponin kanssa.

Hän ei säikähdä vähästä, eivätkä pienet kolhut vauhtia hidasta. Kaatui eilen lahjaksi saamallaan pyörällä, hieroi vähän verta vuotavaa polveaan ja halusi jatkaa matkaa. Hän ei pelkää korkeita paikkoja, ei kovaa vauhtia. Onneksi tykkää pitää pyöräilykypärää päässä.

Puistossa koeajelulla.

Hän käpertyy kuitenkin vielä välillä viereen. On lapsi, eikä hurjapäinen koheltaja. Niin paljon kypsempi ja itsepäisempi itsenäisempi kuin vuosi sitten. Maailman paras isosisko, joka jaksaa innostua pikkuveljen virstanpylväistä ja uusista taidoista.

"Can we go for a bike ride?" kuului tänä aamuna vielä unisen lapsen suusta. Ison tytön pyörä taisi olla mieluinen lahja. Rupisesta polvesta huolimatta.

perjantai 1. heinäkuuta 2016

Perinneperjantai: Kikkelis munakokkelis, mitäs läksit, niin

Palattuani Suomeen edessä oli kauppatieteiden pääsykoe, johon olin suunnitellut pänttääväni Kansas Cityn -reissullani, mutta toisinpa kävi. Päädyin hörppimään tietoa päähäni koetta edeltävänä yönä, ja tiesihän sen, miten tehokasta opiskelua se semmoinen on. Kävin kuitenkin kokeilemassa onneani samassa yliopistossa, jonka käytävillä poikakaverini syksyllä kulkisi.

Muistelin myös amerikkalaisinta epäterveellisintä aamiaista, jonka olin siihen kuten myös tähän päivään mennessä syönyt.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Maananantai 16.6.2008 klo 06:58

The Most Important Meal of the Day

Tuossa ruisleivästä aamupalaa itselleni vääntäessä muistin taannoisen amerikkalaisen herkkuaamiaisen. Olimme S:n kanssa kylässä kaverimme vanhempien luona, ja perheen poika vaati äitiään hoitamaan meille aamiaista lauantaiaamuna. Ja äitihän teki työtä käskettyä.

Menimme kiltteinä tyttöinä ja poikina keittiöön kaveriksi, kun äiti kyseli meiltä, kuinka monta paahtoleipää haluamme. Kaksi minulle, kiitos. Entäs munia? No, kyllä kiitos. Pekonia, tietenkin. Siitä ei edes neuvoteltu.

Pekonit valmistettiin uunissa, isossa astiassa, omassa rasvassaan lillien, tietysti. Pari isoa pakettia neljälle ihmiselle. Paahtoleipien päälle äitimuori laittoi avuliaasti kunnon siivut voita. Siis ihan rehellistä voita. Siivut. Scrambled eggs (10 munaa) paistettiin voissa, ja paistorasvaa oli vähintäänkin reilusti, noin 2cm x 2 cm x 5 cm. Eikä muita mausteita, voista tuli vissiin makua tarpeeksi.

Katselin kokkailua vähän kauhunsekaisin tuntein. En sen takia, etteikö epäterveellinen ruoka maistuisi, mutta rajansa kaikella. En ole koskaan oikein harrastanut kaloreiden laskemista, mutta silloin kyllä tuhatluvut vilistivät päässä. Omituista tuossa oli se, että perheessä kukaan ei ole mitenkään ylivoimaisen ylipainoinen, mitä nyt hieman vatsanseudulta löytyy pyöreyttä. Tämä voispektaakkeli oli heille kuitenkin aika arkipäiväistä.

Halusin olla kohtelias ja söin aamiaista, kuten hyvän vieraan kuuluu. Otin vissiin kaksi siivua pekonia, vähän munia ja ne kaksi paahtoleipää, jotka siis uivat voissa. Toinen leipänen jäi syömättä, ja se siirtyi suosiolla S:n lautaselle, vaikka S:lläkin oli vaikeuksia aamiaisen alas saamisen kanssa. Äiti ja perheen poika sen sijaan söivät hyvällä ruokahalulla.

Tänä aamuna söin kaksi ruisleipäviipaletta suurella nautinnolla. Päällä juustoa, ei mitään muuta. Ei pekonia, ei rasvassa keitettyjä munia, ei edes voita. Ne kaksi vaasalaista viipaletta pitävät vielä varmasti nälänkin poissa koko päivän ajan, toisin kuin vehnämössö ja suolattu siansivu. Kyllä suomalainen aamiainen voittaa perinteisen amerikkalaisen breakfastin aika reippaasti. Jopa nirson S:nkin mielestä, joka jo nyt odottaa Edamilla päällystettyjä ruisleipäviipaleita.

Niin, ja Turun Sinappia pitää olla kanssa päällä. Kuulemma.

Keskiviikko 18.6.2008 klo 11:47

Ei näin

OHJEITA VALINTAKOKEILIJOILLE:

- Nuku, mutta älä silloin, kun pitäisi lukea.
- Lue, mutta älä silloin, kun pitäisi nukkua.

*****

Noilla luulisi pärjäävän jo aika pitkälle. En tosin tiedä, en ole kokeillut. Itsehän tein oikeastaan päin vastoin. Silloin, kun oli aikaa lukea viittä kauppatieteellisen alan yhteisvalintaan valmistavaa kirjaa, nukuin ja lukaisin pikaisesti sille päivälle varatun alueen läpi. Koetta edeltävänä yönä, toissayönä, luin paniikinomaisesti kaikkia kirjoja sekaisin omaksumatta mitään ja nukuin koko yönä levottomasti kokonaisen tunnin, juuri kun lepoa olisi tarvinnut.

Energiajuoman avulla suoritettu koe meni melkoiseksi taktikoinniksi. Lähtöpisteet olisivat sen verran hyvät, että minun tarvitsee päästä vain koe läpi (saada 10 pistettä), ja opiskelupaikka irtoaa. Olisin niin kovasti halunnut vain käväistä kokeessa, löytää 10 varmasti oikeaa vastausta (vääristä tulee miinusta) ja lähteä kotiin hyvillä mielin. Tiesin kyllä jo kokeeseen mennessä, että tietopohja ei ole ihan tarpeeksi hyvä siihen, joten arpomiseksi meni. Vastasin sen verran vähäiseen määrään kysymyksiä, että saan joko juuri ja juuri yli 10 pistettä tai juuri ja juuri alle. En uskaltanut lähteä arvailemaan enää yhtään enempää miinuspisteiden pelossa.

Eilen löysin niitä "varmoja oikeita" vastauksia kahdeksan kappaletta. Tänä aamuna keksin ratkaisun yhteen pähkäilemääni matematiikkaongelmaan, joka olisi eilenkin auennut, jos olisin ollut yhtään virkeämpi. Onneksi jätin vastaamatta, ei tullut siitä ainakaan miinuksia. Ne loput vastaukset olivatkin sitten vain melko varmoja, enkä ole nyt enää edes varma niistä eilisistä "varmoista". Että tässä sitten jännätään reilu pari viikkoa tuloksia.

S sanoi eilen, että hänelle on oikeastaan ihan sama, pääsenkö kouluun vai en. Minusta tulee kuulemma syksyllä joka tapauksessa hänen "sugar mommansa". Hyvä, etteivät muut ainakaan myönnä pettyneensä minuun, jos ovet eivät nyt aukea. Itse olen aika pettynyt, koska se on nyt pelkästään omasta suorituksesta kiinni, ei mistään pisterajoista tai muista. Olen pettynyt, vaikka olen todellakin ollut varautunut siihen, että syksyllä ei opiskella.

Kun se on nyt niiiiiin pienestä kiinni.