torstai 17. marraskuuta 2016

Lateksia, vinyyliä ja niittejä, eli kymmenvuotisen taipaleen juhlintaa

Kaksi viikkoa sitten perjantaina meillä oli aihetta edes jonkinlaiseen juhlaan. Oli kulunut 10 vuotta siitä, kun minusta ja eräästä amerikkalaisesta pörröpäästä tuli kuin paita ja peppu (saatte arvata, kumpi on kumpi). Vaikka myöhemmin meidän väliin tulikin kaikenlaista byrokratiaa ja Atlanttia, niin jotain peruuttamatonta oli jo ehtinyt tapahtua.

Seuraavana aamuna teimme jotain, mikä ehkä kuvastaa meitä pariskuntana ihan parhaiten. Repäisimme - tekisi mieli sanoa hetken mielijohteesta, mutta todellisuudessa tästä on nähty märkiä unia jo reilut viisi vuotta - kellariin vievästä portaikosta kokolattiamaton pois. Ennen kuin edes aamupala oli syöty. Saati sitten päätetty, mitä siihen laitetaan noin niin kuin tilalle.

Lähtötilanne. Kokolattiamatto oli ottanut osumaa mm. hyytelönorosta, joka valui nukkien
uumeniin, kun siirsin kakkua hyytymään kellarin jääkaappiin. Vuotavin tuloksin.
Oli aika tyydyttävää nyhtää mattoriekaleet irti. Rrrrrrrrrrip!

Kun olimme lähdössä rautakauppaan tutkimaan vaihtoehtoja, sain sen viestin, jota olin osannut pelätä jo jonkin aikaa. Ukki oli nukkunut pois. Istuin lattialla vetämässä henkeä jonkin aikaa, mutta keräsin itseni, nostin leuan pystyyn, laitoin aurinkolasit tiukasti silmille ja liityin autossa odottaneen perheen seuraan. Ahkera työmies arvostaisi, ettei hommia jätetä puolitiehen.

Alemman tason portaat vaativat vähän enemmän työtä, vaikka ne eivät kokolattiamaton
peitossa olleetkaan. Niiden välistä näkyi nimittäin maalipurkkien säilytystila/hautausmaa,
joka sijaitsee portaikon alla.

Puuhastelimme koko päivän, ja puolen yön aikaan edellisen illan juhlinnasta jollain ihmeen keinolla avaamattomana selvinnyt kuohuviinipullo poksahti. Skoolasimme uudelle vinyylilattialle. Enää puuttuisi listoja ja muita loppusilauksia.

Nyt kelpaa tepastella kellariin kaljajääkaapille reippailemaan juoksumatolle.

Eipä näy maalipurkit enää! Kaljatölkit näköjään kyllä...

Olimme puuhakkaan viikonlopun jäljiltä kipeitä. Lihaksia väsytti, ja flunssa särki päätä. Scottyn piti käydä kuitenkin rautakaupassa hakemassa vielä yksi porrasreunus, ja ei varmaan tule kenellekään yllätyksenä, että pyysin häntä tuomaan lisää vinyyliä, koska yläkerran porrastasanne näytti tälle vuosituhannelle päivitetyn kaverinsa vieressä kovin ryönäiseltä.

Katsokaa nyt vaikka!

Voitte varmaan kuvitella, miten ihana noita on imuroida. Oli imuroida.

Scottyn ehto vinyyliostoksille oli kuitenkin, ettei yritettäisi huhkia itseämme näännyksiin illan tai kahden aikana, vaan minulle olisi OK elellä remonttisotkun keskellä jonkin aikaa. Sotku ei ole minua ennenkään pelästyttänyt, joten suostuin sen kummemmin miettimättä ja otin pihdit kauniiseen, rakoilla jo valmiiksi olevaan käteen ja aloin nyhtää niittejä ja nauloja irti.

Maton alta löytyi ihan rehellistä paskaa. Oksettavan paksuinen kerros.

Yläkerran portaikko oli työläämpi suuremman mattopinta-alan ja sen alta paljastuneeseen noin tuhannen niitin miinakentän vuoksi. Työskentelyä hidasti myös kaiteet ja niistä vaikeasti irroteltavat pinnat. Puuhastelimme joka ilta muutaman tunnin. Paklasimme, nyhdimme maastoutuneita niittejä ja nauloja, maalasimme, esikäsittelimme, ja sitten lopulta pääsimme kokoamaan vinyylipalapeliä. Torstai-iltana lattia oli pinnoitettu, ja perjantaina saimme metallireunukset paikoilleen. Ja muut tilpehöörit.

Erään pienen sisustajan mielestä tuo punainen tuoli oli oikein omiaan tuomaan väriä tasanteelle.

Minä naplasin hyllyjä seinille sillä aikaa, kun Scotty leikkeli reunuksia sopivan mittaisiksi.
Tuo peilin kautta näkyvä vatupassi kuuluu tietysti myös vakiovarustukseen.

Ruotsinlaivavibat eivät valitettavasti kadonneet muodonmuutoksen mukana minnekään.
Mutta ehkä nyt ollaan sentään siirrytty autokannelta ylempiin kerroksiin.

Huokaistiin helpotuksesta, kun urakka oli (jälleen kerran listoja lukuunottamatta) ohi. Vaikka vinyylinpalasia jäi reilusti yli, vaikkapa nyt yläkerran lattioiden uusimista varten, sovittiin, että nyt riittäisi hetkeksi.

Siitäkin huolimatta Scotty on ollut (positiivisesti?) yllättynyt tällä viikolla töistä kotiin tullessaan, kun makuuhuoneessamme on kuin onkin edelleen mauton muttei valitettavasti täysin hajuton lattia. Mutta kuinka kauan... Sitäpä en taida tietää itsekään.

torstai 10. marraskuuta 2016

Amerikan oma jytky

Kansa halusi muutosta, ja muutosta kansa sai. Nähtäväksi jää, hyvää vai huonoa. Tammikuun 20. päivä saamme presidentin, joka on enemmän kiinnostunut tittelistä kuin sen mukana tulevasta työstä.

Iso-Britannia: "Brexit oli typerin, itsetuhoisin teko, jonka maa voi tehdä."
USA: "Hetkinen, pitelepäs juomaani."

Vaikka äänienemmistö näyttäisi menevän Hillary Clintonille, niin Donald Trumpista tulee Yhdysvaltain 45. presidentti. Viimeksi samanlainen tilanne nähtiin vuonna 2000, kun Al Gore sai enemmän ääniä, mutta George Bush voitti valisijamiesäänin. Suurimmassa osassa osavaltioista koko osavaltion valitsijamiesäänet menevät kansanäänetyksen voittajalle, eikä prosentuaalisesti jaettuna. Esimerkiksi Kansas, jolla on kaksi senaattoria ja neljä kansanedustajaa, ja täten kuusi valitsijamiestä, antoi kaikki kuusi ääntään Donald Trumpille (Trump 57%, Clinton 36%, Johnson 5%, Stein 2%). Ei ollenkaan yllättäen.

Muissa osavaltioissa yllätyksiä, jytkyjä, kuitenkin tuli, ja kun tiistai vaihtui jo keskiviikoksi, istuin äänioikeutetun amerikkalaiseni (itsehän en voi vielä äänestää, koska en ole kansalainen) vieressä hämmentyneenä, pettyneenä, pelokkaana.

Minua ei niinkään hirvitä presidentti Donald Trump ja hänen aikaansaannokset (tai muiden aikaansaannosten kumoaminen). Korjaan - en pelkää meidän perheen puolesta, mutta olemmekin mukavasti keskiluokkainen valkoinen perhe mukavan keskiluokkaisella alueella. Pelkään vähemmistöjen jo saavutettujen etujen/tasa-arvon katoamista, tasa-arvon edistymisen täydellistä pysähdystä ja takapakkia. Eniten minua kuitenkin hirvittää, mitä hän edustaa. Jos koko maan keulakuva voi huoletta pilkata vähemmistöjä, väheksyä seksuaalista häirintää, nimitellä kokonaisia kansanryhmiä, tuomita muslimit terroristeiksi, lietsoa vihaa ja pelkoa, mikseivät muutkin.

Minusta on surullista, että poliittisesta korrektiudesta on tullut kirosana. Trumpin suorasanaisuutta, ajatusten suodattamatonta päin naamaa räkäisyä, ihaillaan. En ihan oikeasti ymmärrä, miksi toisten tunteiden huomioonottaminen on paha asia. Ei pitäisi suvaita, hyssytellä. Pitäisi puhua asioista niiden oikeilla nimillä.

Asioilla on kuitenkin usein monta nimeä, eikä niistä välttämättä tarvitse valita sitä kaikista ruminta.

Olisi mahtavaa, jos Trumpista tulisi niin erityisen erinomainen presidentti, kuin hän uhoaa. En usko, että kukaan pettyisi, jos talous lähtisi hurjaan nousuun. Osakemarkkinoilla näkyi kuitenkin jo hienoinen paniikki, ja kurssit lähtivät syöksylaskuun jo ennen lopullista tulosta, kun Trumpin voitto näytti todennäköiseltä. Kanadan maahanmuuttoviraston sivut kaatuivat (minä en sentään siellä vieraillut, vaikka joskus vähän uhosin).

Ne talouden ulkopuoliset uhoilut minua kuitenkin pelottavat. Korkeimman oikeuden tuomarin nimittäminen. Affordable Care Actin, eli tuttavallisemmin Obamacaren, kumoaminen. Aborttioikeuden riisuminen. Ympäristöongelmille selänkääntäminen. Ulkopoliittisista vaikutuksista puhumattakaan. Vaikka USA:n poliittinen koneisto on yleensä hyvin hidas, Trumpilla on erittäin herkullinen asema, sillä republikaaneilla on enemmistö senaatissa ja edustajainhuoneessa. Se tekee huolista realistisempia.

Amerikalla oli eilen paha krapula. Osa halusi kaivautua peiton alle ja pysyä siellä seuraavat neljä vuotta. Osa halusi näyttää pahan olonsa julkisesti ja lähti kaduille oksentamaan osoittamaan mieltään. Tai sosiaaliseen mediaan.  Eilen herätessäni en uskaltanut katsoa puhelinta, koska se tekisi pahasta unesta jotenkin todellista. Facebookissa odottikin juuri sellainen paskamyrsky, jota pelkäsin. Ihmisten aitoja reaktioita vähäteltiin, huolille naureskeltiin, epävarmuudelle viitattiin kintaalla. Minullekin selitettiin, vaikkakin ehkä hyvää tarkoittaen, miten demokratia toimii ja miten maailma pyörii tämänkin jälkeen.

Maailma ei ehkä lopu, mutta en usko, että presidentti Trump tekee siitä paremman paikan elää.

Minulla ei ollut eilen kovin hyvä päivä. Minulla oli nimittäin vaalikrapulan lisäksi myös orastava oikea sellainen. Ihan kaikki ärsytti. Se, etten voinut itse äänestää. Se, ettei minun äänelläni olisi ollut Kansasissa mitään merkitystä (paitsi paikallisvaalien osalta - vaalilipukkeessahan äänestettiin myös paljon muuta kuin presidenttiä). Se, miten pahaa mieltään osoittavia kutsuttiin itkupilleiksi. Se, miten olisi heti pitänyt niellä pettymyksensä, unohtaa periaatteensa ja yhdistyä yhdeksi kansaksi Donald J. Trumpin taakse.

Donald J. Trumpin, joka ennen vaalipäivää räkytti, että systeemiä on manipuloitu häntä vastaan. Että Clintonista oli leivottu voittaja jo ennen äänestystä. Hän ei hyväksyisi vaalitulosta, ellei hän voita. Pitäisi kampanjaa rahan- ja ajanhukkana, ellei hän voita. Kiukutteli kuin uhmaikäinen taapero. Onko ihmekään, että puolet kansasta on vihaisia? Pettyneitä? Etteivät he koe, että Trump on heidän presidenttinsä?

Ironistahan tässä on se, että nämä samat ihmiset, jotka nyt niin kovaan ääneen arvostelevat Trumpin arvostelijoita, ovat olleet suu vaahdossa syyttämässä Obamaa (jota minulle tulee todella kova ikävä!) virkarikoksesta tai haluamassa erottaa osavaltiotaan Yhdysvaltain liittovaltiosta.

Pystyykö presidentti Donald Trump yhdistämään Yhdysvallat? Pahoin pelkään, että ei. Siihen tuskin olisi pystynyt Clintonkaan.

On tässä sentään jotain positiivista: Voimme nyt polttaa myrkkykaasuja sisältävät remppajätteet (siitä enemmän piakkoin!) etupihalla niiden kierrättämisen sijaan, koska ilmastonmuutos on pelkkä kiinalaisten keksimä salaliitto.

"Ilmastonlämpeneminen on kiinalaisten kehittämä konsepti kiinalaisia varten,
jotta USA:n teollisuuden kilpailukyky heikentyisi."

perjantai 4. marraskuuta 2016

Se tunne

On erikoinen tunne huomata, kuinka pienestä ihmisraakileesta on kypsynyt ihan oma ja vähän jo omillaan pärjäävä persoona. Vilkuttaa nopeasti luokan Halloween-juhliin tulleille vanhemmilleen, mutta jatkaa välittömästi omia touhujaan kavereiden kanssa. Seuraa opettajaa muun sopulilauman mukana. On hiljaa, kuuntelee. Tottelee. Ms. K:n sana on ehdoton laki. Miksei minunkin?

Neiti halusi olla Halloweenina sea witch, merinoita. Ei ollut aikaa askarrella, joten ostin hänelle
Targetista mielestäni eniten merinoidan näköisen asun. "I guess that will do." Kelpasi, mutta vain juuri ja juuri.

"Ms. K says I can't go to school every day", hän sanoi apeana eräänä päivänä. "I asked." Pieni ihminen on jo kädenmitan päässä minusta. Ei roiku enää helmoissa, kuten pikkuveljensä. Kaipaa muuta kanssakäymistä, nauttii uusista rutiineista, joihin minä en kuulu kuin kuskin ominaisuudessa. Ei edes vilkuta autosta poistuessa, vaan nappaa reippaasti saattajan kädestä kiinni ja kävelee sisään taakseen katsomatta.

Eihän hän vain... häpeä meitä? PPAP!

Kysyi eilen, mitä spacetime (aika-avaruus) tarkoittaa. Janoaa tietoa, muistaa aivan tarpeettomia asioita. Oli hauska kuunnella sohvalla käytyä keskustelua, jossa isä selittää nelivuotiaalleen, mihin meidän aurinkokunta loppuu ja miksi Pluto ei ole enää planeetta.

Vastapainoksi on sitten hetkiä, jolloin hän ilmoittaa iloisesti leiponeensa lelun leivän sisään...

...tai tukehduttaa meidät kauhunsekaiseen nauruun. Äidin vanha Barbie tarvitsi kuulemma tohvelit.

Olipa kerran tuunannut Koiramäen Elsan mieleisekseen.

Kotonakin hän viettää paljon aikaa omassa huoneessan. Yläkerrasta kuuluu yleensä kamala pulputus, kun lattia on täyttynyt erinäisistä leikeistä. Tekee itsenäisesti asioita ja luulee manipuloivansa meitä. Tänäkin aamuna vetäisi pultit, kun ei saanut aamupalaksi karkkia. Mietti hetken, tuli halaamaan ja pyytämään anteeksi, kertoi menevänsä vessaan ja syövänsä banaanin, jos vaikka sen jälkeen saisi sitä karkkia...

Karkki vai kepponen? Näitä karkkeja meillä syödään edelleen. Mutta ei aamupalaksi.

Minulla on vähän ikävä sitä lahkeessaroikkujaa. Siitäkin huolimatta, että sydän meinaa pakahtua ylpeydestä, kun hän hallitsee ja hahmottaa ympärillä hälisevää maailmaa paremmin ja paremmin. Luovii uusissa sosiaalisissa tilanteissa yleensä kuin kala vedessä, mutta joskus myös kuin kala kuivalla maalla.

Koulun myötä kotona on tullut puheeksi muiden ihmisten kuvailu. On ollut aika haasteellista selittää lapselle, miksi ei ole oikein kivasti sanottu, että musiikinopettajalla on iso maha, vaikka se ei ole paha asia. Tai miksei välttämättä ole ihan kosher sanoa, että luokkakaverilla on "black face". Miten selität neljävuotiaalle, että meidän ihmisten erilaisuus on rikkaus, mutta kaikkea ei tarvitse huomioida kovaan ääneen? Että tietyistä jutuista puhuminen on sosiaalisesti hyväksyttävää, mutta toisista ei? Entä jos kieltämällä häntä puhumasta tietyistä ulkonäöllisistä piirteistä niistä tulee hänen mielessään pahoja asioita?

Olemme yrittäneet kertoa, että jotkut sanat, vaikka ne eivät itsessään ole pahoja, voivat tuntua pahalta. Siksipä olisikin mukavampi keskittyä siihen, millaisia ihmiset ovat, ei minkä näköisiä. Mr. D, se musiikinopettaja, on mukava ja hauska. Se on kiva tapa puhua ihmisistä. Jouduinpa sitten pari päivää takaperin pitämään nopean luennon koulun autojonossa siitä, miksi ei ole oikein sanoa, että luokkakaveri on crazy, vaikka se ei kuvailekaan ulkonäköä. Huoh.

"Can I say Mr. D has a mustache?" Voi kyllä, viiksiä voit kommentoida!

Mutta vain miehillä.