torstai 20. joulukuuta 2012

Ei viime tippa tapa

Vaikka kotiäiteily kuulostaakin varmasti hyvin leppoisalta work from/at home -duunilta, niin kyllä tämä tämmöiselle laiskottelijalle ja viivyttelijälle on välillä melkoisen haastavaa. Varsinkin tämmöisinä päivinä, kun pitäisi pistää talo vieraskoreaan kuntoon lemmikkivahtia varten, ja varmaan jotain kampetta voisi myöskin viskellä matkalaukkuihin.

Se kuuluisa viime tippa on ollut aina luotettava ystävä. Viime tipassa on luettu tentteihin, joista on saatu hyviä arvosanoja, viime tipassa on myös kirjoitettu joitakin täysien pisteiden esseitä. Mitäpä tuota turhia stressaamaan, siis! Nyt olen kuitenkin huomannut, että tuo viime tippa ei toimi enää ihan niin hyvin; vauvan kanssa joutuu ennakoimaan pikkuisen enemmän.

Olen tapojeni vastaisesti kerännyt listaa pakattavista tavaroista jo monta viikkoa. Matkalaukut ovat toki vielä kellarissa (lähtöön alle 24 h), mutta hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Tai niin olen kuullut, sillä en ole oikein koskaan elänyt tuon sanonnan mukaan. Paljon olisi opettelemista.

Nyt olisikin tarvetta kotiäidin tuotannonohjausjärjestelmälle! Olisi hyvä, jos joku ohjelmisto laskisi esimerkiksi vapaan aivokapasiteetin ja suhteuttaisi sen käytettävissä oleviin tunteihin. Hukkaprosentti täytyy muistaa, sillä vikkelän ryömijän ja kurottelijan kanssa tehokkaita työtunteja ei ole kovinkaan montaa. Vaikka jätin tälle päivälle vain kylppäreiden pesun, pakkaamisen ja lääkärikäynnin, joihin menee yhteensä ehkä noin kolme tuntia, niin kun yhtälöön lisätään tuo vahdittava ja ruokittava, tuleekin tehtävästä haastava. Mistään en pysty repäisemään kolmea perättäistä työtuntia; en ainakaan ennen, kuin daddy tulee kotiin. Hankalaa on, varsinkin tämmöiselle etanalle, joka on tosi huono aloittamaan mitään, ja alkuun päästyään tekisi mielellään homman kerralla loppuun.

Nytkin kirjoitan mieluummin tyhjänpäiväistä blogimerkintää, kuin kuuraan kylppäreitä.

M.O.T.

*****

Koska meidän joululoma voi olla pikkuisen täyteen buukattu, niin toivottelen varuilta jo nyt oikein iloista joulua ja onnekasta uutta vuotta sinne ruudun toiselle puolelle! :)

maanantai 17. joulukuuta 2012

Sandy Hook

Tekisi mieli kirjoittaa siitä, miten meillä oli täällä vihdoinkin leppoisa ja (melko) stressitön perhejoulu anoppilassa. Mielen päällä on kuitenkin jotain vähän vakavampaa.

Perjantaina meillä rutisteltiin toisiamme ehkä normaalia enemmän. Kenellekään ei ole varmasti jäänyt epäselväksi, mitä kamaluuksia connecticutilaisessa koulussa tapahtui. En voi käsittää, miten kukaan voi tehdä jotain tuollaista! Onneksi en voi, kai.

Nämä on niitä hetkiä, kun auvoisa amerikkalainen elo muuttuu ahdistavaksi. Kyllähän näitä hulluuksia tapahtuu Suomessakin, valitettavasti, mutta jotenkin tuntuu, että siellä sentään asialle tehdään jotain. Keskustelua saa ja pitää käydä.

Toista se on täällä. Löysän aselain vika tämä ei missään nimessä ole, eikä aseista ole sopivaa keskustella tällaisen tragedian jälkeen. Tai jos keskustellaan, niin keskustellaan niiden lisäämisestä, koska jos opettajilla tai vähintään menehtyneellä rehtorilla olisi ollut ase, mielipuoli olisi pysähtynyt niille sijoilleen. Väkivaltaiset pelit ja elokuvat, niiden vika tämä on. Konservatiivit, kuten presidentiksikin taannoin mielinyt Mike Huckabee, ovat osoitelleet syyttelevillä sormillaan myöskin jumalattomia kouluja:
We ask why there is violence in our schools, but we have systematically removed God from our schools. Should we be so surprised that schools would become a place of carnage? Because we've made it a place where we don't want to talk about eternity, life, what responsibility means, accountability - that we're not just going to have to be accountable to the police if they catch us, but one day we stand before, you know, a holy God in judgement. If we don't believe that, then we don't fear that.
Kysymme, miksi kouluissamme on väkivaltaa, mutta me olemme poistaneeet Jumalan järjestelmällisesti kouluista. Pitäisikö meidän olla yllättyneitä, että kouluissa tapahtuu verilöylyjä? Koska me olemme tehneet siitä paikan, jossa emme halua puhua iänkaikkisuudesta, elämästä, vastuuntunnosta - siitä, että me emme ole vastuussa vain poliisille, jos he saavat meidät kiinni, mutta joskus vielä pyhälle Jumalallekin. Jos emme usko siihen, emme pelkää sitä.
Ensinnäkin, jokainen kouluaamu alkaa Pledge of Allegiancella, jossa vannotaan uskollisuutta lipulle ja Jumalan johtamalle valtiolle (one nation under God). Toisekseen, koska uskonnosta on tullut synonyymi moraalille? Tiedän monta uskonnotonta ihmistä, jotka osaavat kyllä erottaa hyvän ja pahan, ja haluaisin lukea itseni myöskin tähän joukkoon. En tarvitse jumalanpelkoa ymmärtääkseni, ettei toista ihmistä saa tappaa, tai että muiden satuttaminen on noin vähän vähemmän vakavallakin tasolla väärin. Poliisiakaan ei tarvitse pelätä, jos ei riko lakeja.

Facebookissa, ja vähän muuallakin, räjähti keskustelu aseista, puolesta ja vastaan, sekä tietysti enimmäkseen siitä, miten nyt ei ole sopiva aika keskustella niistä (koska sitten?). Puolestapuhujat muistavat vetää esiin perustuslain toisen lisäyksen (Second Amendment), jossa taataan oikeus kantaa ampuma-asetta. Tuskinpa arvasivat vuonna 1791, että yhdellä lippaallisella voi lahdata hyvinkin nopeasti esimerkiksi luokallisen pieniä lapsia. Itseään voi puolustaa kai muillakin tussareilla kuin puoliautomaattisilla. Myöskin "Guns don't kill people, people kill people" -mantra on suosittu.

Kukaan ei (kai) ole kieltämässä aseita kokonaan, mutta jotain rotia tähän hommaan pitäisi saada. Joo, liipaisin ei vedä itse itseään, mutta jos sille liipaisimelle ei olisi niin helppoa pääsyä, niin voisikohan muutama ihmishenki säilyä? "Guns don't kill people, but they sure help." Pelkästään eilen Kansas Cityssä liikkuvasta autosta ammuttiin kuolettavasti neljävuotiasta lasta. Topekassa kaksi poliisia kuoli ampumavälikohtauksessa ruokakaupan parkkipaikalla. Toinen poliiseista oli muutaman meidän kaverin kanssa samalla luokalla highschoolissa.

Yksi suosittu puolustuspuheenvuoro on se, että pahikset saavat kyllä aseita käsiinsä laittomastikin, joten hyviksillä pitää myöskin olla pyssyt. Mitä, jos joku kaappipahis hermostuu snägärijonossa ja turpaanvetämisen sijaan lataa lippaallisen menemään? Mitä tapahtuisi, jos suuressa väkijoukossa kaikilla, tai edes suurella osalla, olisi ase? Mistä erotat siinä vaiheessa hyviksen pahiksesta ja pahiksen hyviksestä, jos puoli valtakuntaa on piiput ojossa?

Ei minulla ole näihin kysymyksiin mitään yksiselitteisiä vastauksia tai ratkaisuja, mutta sen tiedän, että en halua elää yhteiskunnassa, jossa kaikilla pitää olla takataskussa ladattu ase oman turvallisuutensa vuoksi.

Michael Moore sen taisi sanoa parhaiten, vaikkakin hieman provosoiden: "If only the first victim, Adam Lanza's mother, had been a gun owner, she could have stopped this before it started." (Kunpa ensimmäinen uhri, Adam Lanzan äiti, olisi omistanut aseita, hän olisi voinut pysäyttää tämän heti alkuunsa.)

Adam Lanza käytti äitinsä aseita hirmutekonsa toteuttamiseen.

perjantai 14. joulukuuta 2012

Io

Kaiken tämän matkailon ja jouluinnostuksen ylle hiipi viikko sitten melkoinen varjo. Itsenäisyyspäivän iltana huomasin, että ennen niin eläväinen Io-rotta oli nuhjuisen ja väsähtäneen oloinen. Lähemmän tarkastelun myötä kyljestä löytyi kasvain.


Tämä ei ole rottaperheelle mikään yllättävä juttu, mutta se ei tee asiasta yhtään helpompaa. Vaikkei kipuja ainakaan silminnähden ole, niin kunto on huonontunut viikossa niin paljon, että S soitti tänään vaikean puhelun.


Eläinlääkärimme ei kuulemma yleensä "hoida" jyrsijöitä, mutta tekee nyt poikkeuksen. Meistä kummastakaan ei oikein ole ikiuneen nukuttajaksi, vaikka pienestä eläimestä onkin kyse. S suri jo viime keväänä, kun naapurin täti kiikutti meidän ovelle löytämänsä vastasyntyneen jäniksenpoikasen. Otus oli niin pieni, ettei se osannut syödä (joo, kokeilin...), eikä meillä ollut aavistustakaan, mistä naapurin koira oli poikasen käynyt suuhunsa nappaamassa, joten emon ja poikasen yhteensaattaminen ei onnistunut. Ainoa oikea ratkaisu oli siis melko selvä, ja S otti ohjat käsiinsä hyvin miehekkäästi. Jälkikäteen se kuitenkin tarvitsi rommipaukun ja halauksen. Ei olisi meistä metsästäjiksi!

Etualalla yksin jäävä Callisto.
Tämä sattui siinäkin mielessä ikävään aikaan, että olin juuri ehtinyt harmitella, etten ole ehtinyt viettää rottien kanssa paljoakaan aikaa, sattuneesta syystä. Onneksi niillä on ollut toisensa, ja Savukin on kyllä muistanut käydä moikkaamassa rottia monta kertaa päivässä. Nyt pitääkin huolehtia, että virkeällä Callisto-siskolla on paljon virikkeitä.

Äh, kenen loistoidea lemmikkien hankkiminen olikaan...

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Stressi

Miten voi "kotiinlähdöstä" tulla tämmöinen stressi? En ole varmaan koskaan ollut näin hyvin valmistautunut ennen reissua. Pakkaaminen jää varmasti viimeiseen iltaan kuten normaalistikin, mutta matkavakuutukset on kunnossa, pankkiasiat järjestetty, lemmikkien hoito hoidettu, lentokenttähotelli varattu ja joululahjatkin hommattu. With time to spare! Enää pitäisi sumplia siirtyminen lentokentälle täällä päässä, ja sit se olis siinä.

Mutta silti jokin jännittää. Ehkä vauvan kanssa matkustaminen tuo sen verran lisäkutinaa, että kaikkea joutuu miettimään vähän enemmän. Kyyti lentokentälle ei onnistu ihan tuosta vain, sillä autossa pitää olla turvaistuin. Käsimatkatavaroiksi ei riitä enää matkatyyny ja kirja. Nyt pitää olla vaippaa, ruokaa, vaihtovaatetta. Ja niin edelleen.

Sitten toisaalta kutittelu voi johtua tästä älyttömästä innosta. Voin verrata tätä vain kauan odotettuihin kyläilyihin S:n luo silloin joskus. Miten odotankaan sitä hetkeä, kun isovanhempani tapaavat ensimmäisen lapsenlapsenlapsensa ensimmäistä kertaa. Aika iso juttu, meille kaikille! Jouluinen Suomi kuulostaa myöskin melkoiselta unelmalta saunoineen ja ruokineen. Mmm. Lumessakin olisi kiva möyhiä, vaikka maanantainen -7 celsiusta tuntui jo ihan liian kylmältä.

Onneksi nyt on taas joulukuiset 10 astetta plussaa.

torstai 6. joulukuuta 2012

Oi, Suomi, katso, sinun päiväs' koittaa

Viides joulukuun kuudes ulkomailla. Kotikaipuu muistuttaa olemassaolostaan. Itsenäisyyspäivän vastaanotto nettilähetyksenä keskellä kirkasta päivää tuntuu kummalliselta, mutta kuitenkin tutulta ja turvalliselta. Perinteikkäältä.

Kyllähän tämä kättelyn katselu kummastuttaa paikallisia. Eihän itsenäisyyspäivä ole mistään kotoisin, jos taivaalla ei paukutella dollareita ilotulituksien muodossa! Vakavaahan tämä tämmöinen juhlistaminen kai on, mutta aika vakavasti tämä meidän kuitenkin verrattain nuoren Suomen itsenäisyys pitää ottaakin. Paljosta ollaan velkaa itsenäisyyden puolesta taistelleille, ja täällä kaukomailla asuessa sen ymmärtää vielä jotenkin paremmin.


Meidän pieni suomalainen juhlii tänään viisikuukautispäivää. Aamuinen kuvaussessio väsytti sankarin sen verran hyvin, että päikkärit veivät voiton Linnan juhlista, vaikka siellä sukulaisia olisikin ollut tarjolla. Mummolle ja ukille piti myöskin esitellä uutta taitoa Skypessä. Mikään ei ole enää turvassa, sillä tuo löhnäke on keksinyt kivan etenemistavan kierimisen lisäksi; kyljellään ryömimisen. Väsyttäähän se!


Meidän Suomen-reissuun on enää himpun verran yli kaksi viikkoa aikaa. Äiti on kysellyt, miten lapsenlapsen vierailuun pitäisi varustautua. Pyytänyt oikein ostoslistaa. Sitä saa, mitä tilaa!
  • Vaippoja
  • Kosteuspyyhkeitä
  • Pilttiä
  • SALMIAKKIA
  • Kuivaa siideriä
  • Kermaviiliä ja valkosipulidippiä
  • Saarioisten pizzaa ja mikrohampurilaisia
  • Turun/Auran sinappia
Eiköhän vauva noilla pärjää. Nyt tämä isompi suomalainen menee lämmittämään kupillisen glögiä (kiva Heidi vinkkasi, että World Marketista löytyy!) ja nauttii pukuloistosta. Hyvää itsenäisyyspäivää!

maanantai 3. joulukuuta 2012

'Tis the Season to Be Tacky

Meidän naapurustoon alkoi ilmestyä jouluromppeita heti Halloween-kauden päätyttyä. Pieniä valonpilkahduksia tupsahteli sinne tänne. Mukavaa, ajattelin.

Pienet valonpilkahdukset ovat kuitenkin saaneet seurakseen männävuosilta tuttuja puhallettavia barbaroita. Yöh. Yksi vilkuttelee meille iltaisin kadun toisella puolella. Päivisin näky on pikkuisen ankeampi; pukki on vain maassa makaava pussukka.

Santa Barbara.
Eilen reippaillun iltalenkin aikana silmiin sattui (kirjaimellisesti!) hyvällä maulla ja sitten sitä kokonaan vailla varustettuja joulukoteja. Jotkut olivat ripustaneet valaistun kranssin oveen, toisilla oli piha täynnä jouluseimiä ja -poroja sulassa sovussa, kun taas osalla oli homma lähtenyt ihan kokonaan lapasesta.



Ikkunassa pönöttänyt Pukki pelästytti.
Pukki ja poro köyr... möyrivät yhdellä etupihalla.
Tämä ilotulitus löytyy meidän kadulta. Hrrrrrr. Ja tässä vain osa "koristeista".
Olen aina rakastanut jouluvaloja. Niin paljon, että aloin kutsua niitä tunnelmavaloiksi, jotta voisin ripustella tuikkusia ympäriinsä jo lokakuussa. Olen kuitenkin samalla melkoinen jouluvalonatsi. En voi sietää kaikissa sateenkaaren väreissä vilkkuvia ja välkkyviä diskovaloja, enkä kyllä ollut Suomessa sellaisiin törmännytkään, ainakaan samassa mittakaavassa kuin täällä. Ja nyt pitäisi totutella pöhiseviin muovihirvityksiin... Auuuuts.

Minkäslaista taideteosta meidän naapurit saavat ihastella? Pohjoismaisen jäyhää ja yksinkertaista, tietenkin. Mitä muuta jäyhältä ja yksinkertaiselta pohjoismaalaiselta voisi odottaakaan.