Not So Funny Meow, Is It?

Kaikkihan lähti siitä, että lupasin S:lle synttärilahjaksi tatuoinnin, kun en muutakaan siihen hätään osannut antaa. Mies oli puhunut sellaisen hankkimisesta jo pitkään, muttei ollut koskaan keksinyt, mitä haluaisi ihoonsa pysyvästi hakkauttaa.

Chaosin nukuttua pois S hoksasi, että hän haluaisi jonkinlaisen muistotatuoinnin, vaikka epäilikin kavereidensa kutsuvan häntä sen jälkeen gayksi. Nettiä selailemalla miekkonen löysikin pian kuvan, joka muistutti häntä meidän pikkukaverista, ja päätös varata tatuointiaika syntyi sillä kertaa.

Toki tatuointikärpänen puraisi minuakin. Minua oli jo pidemmän aikaa häirinnyt jalkapöydässä olevan kissatatuoinnin epäkeskeisyys, joten halusin tasapainottaa sitä pikkuisen. Itse tatuointikin oli jo pikkuisen elähtänyt, ja Niila-kissa oli antanut sille silmät vetäisemällä mukavan arven kissan pään halki.

Minä halusin jatkaa crazy cat lady -teemaa ja ottaa jalkapöytään pysyvän muiston pikkumiehestä. Päädyin lopulta timburtonmaiseen puuhun, johon artisti piilottaisi nimen Chaos. Selitin tatuoijalle toiveeni, ja päästiinkin todella hyvin yhteisymmärrykseen uniikin tatuoinnin tyylistä.

Itse artiste oli myöhässä meidän maanantaisesta tapaamisesta noin tunnin verran, jonka jälkeen odotettiin vielä, että hän käy "yhdellä" savukkeella kavereidensa kanssa ulkona. Hermojen venyttäminen ja hampaiden yhteenpureminen oli kuitenkin sen kaiken arvoista, sillä miehen työnjälki ja ammattiylpeys olivat huippuluokkaa. Ei ole ihme, että nettiarvosteluissa kyseistä liikettä hehkutettiin aika lailla.

Ammattiylpeys tuli varsin hyvin esiin siinä vaiheessa, kun pyysin miestä korjailemaan olemassa olevaa tatuointiani. Hän sanoi, ettei yleensä koske muiden tekemiin töihin, mutta tässä tapauksessa tekisi poikkeuksen, sillä vanha tatuointi sijaitsee uuden tekeleen vieressä, ja joku saattaisi erehtyä luulemaan, että kissa on hänen tekemänsä. Niinpä tyyppi surautti koko vanhan tatskan uusiksi, eikä edes veloittanut siitä lisähintaa.

Tästä lähdettiin liikkeelle...

...ja tähän päädyttiin. Havaittavissaa pientä punoitusta.

Pahoittelut taas kerran kännykuvien suttuisuudesta. Milloinkahan sitä muistaisi ottaa oikean kameran mukaan?

"You ready?"

S:n ensimmäinen ja tuskin viimeinen tatuointi.

S:n jalka on jo oikeastaan täysin parantunut, mutta ihan samaa ei voi sanoa meikäläisen räpylästä. Puu vaati sen verran paljon piirtämistä, että koko jalkapöytä turposi jo samana iltana aika naurettavaksi möykyksi, eikä ole palautunut vielä täysin ennalleen. Kävellessä tuntee, kuinka jalan iho hölskyy ihanasti edestakaisin. Kengän jalkaanlaittaminen on silkkaa riemua. (Ekan tatuoinnin jälkeen taisin mennä samana iltana baariin, varmaan vielä korollisissa saappaissa...)

Olin pienestä asti luullut, että minulla on korkea kipukynnys, koska eräs lääkäri sanoi kerran niin (lekuri ei uskonut, että olkavarteni on murtunut ja sen vuoksi nosteli kättäni yläilmoihin ja käski kurottelemaan kohti taivasta; en valittanut, vaikkei käsi totellutkaan käskyjä). Jalkapöytä on kuuleman mukaan yksi kivuliaimmista paikoista tatuoida, mutta koska en muustakaan tiedä, niin sanoisin, että ei se paha ole. Tämänsuuruisen taiteellisen operaation jälkeinen aika onkin sitten ihan eri juttu, ja olenkin vinissyt tässä pari päivää, koska en ole voinut kävellä kunnolla. Että se siitä korkeasta kipukynnyksestä!

No, jos ihan totta puhutaan, niin eniten tässä "toipumisessa" tekee kipeää se, etten ole päässyt kuntoilemaan. Olen yrittänyt olla reipas ja polkea crossaria tai kuntopyörää kolmisen varttia neljä-viisi kertaa viikossa, ja nyt tällä jalalla polkeminen on melkoisen puhkimisen takana. Usvan lenkityskin on tällä hetkellä aika minimaalista, koska jalka ei meinaa mahtua kunnolla mihinkään kenkään, joten Lumi on saanut meidän virtakimpulta kunnolla kyytiä. Onneksi olen sopivasti nyt myös pikkuköhässä, joten kuntoilutauko voitaneen antaa anteeksi. Samoin kuin kaikki mässäilyt...

Viimeistelin muuten crazy cat lady -vibat maksamalla tatuoinnit luottokortilla, jossa on tämä hassu nassu:

Niila. Kuva on otettu samana iltana, kun sain tietää pääseväni vaihtoon.

*****

Fakta #99: Olen asunut Lapinlahdella, Vaasassa, Kuopiossa, Emporiassa ja Missionissa. Muuttoja on kertynyt pikaisen laskutoimituksen mukaan 12. Tänä keväänä/kesänä muuttoluku kasvaa yhdellä, ja luultavasti saadaan uusi kaupunkikin listalle!

+23 ja -28 tappeli...

Olen kuullut parina viime päivänä aika kylmänpuoleisia terveisiä Suomesta. Täällä asuminen ei harmita tällä hetkellä yhtään:

Kännyräpsäisy kärpäsenkakkaisen ikkunan läpi.

Ilman tätä keväistä torstaitakin olo olisi varmaan kotoisa, sillä viime aikoina olen ollut jotenkin harvinaisen hyväntuulinen. Vielä pari viikkoa sitten teki mieli parkua ja karata Suomeen, lähinnä Chaosin tilanteen epäreiluuden takia, mutta nyt tämä tuntuu taas kodilta. Ollaan aloitettu erittäin varovasti talonmetsästys (siis minä olen selannut lukemattomia netti-ilmoituksia ja haaveillut mahdottomista), ja kunhan pankin laina-asiantuntija suvaitsee soittaa meille takaisin, ollaan taas askelta pidemmällä. Toivottavasti.

Ylihuomenna suunnitelmissa olisi karata Kansas Cityn vilskeestä (hah!) Hiawathaan mukavalla kaveriporukalla. Viikonlopuksikin on luvattu vielä melkoisen lämpimiä lukemia ja ukkosmyrskyjä, joten olosuhteet ovat otolliset ikimuistoiselle lauantaille.

Usva tuli komentamaan minua lenkille. Tottelen käskyä mielelläni, sillä jalkakäytävät ovat vihdoinkin kävelykelpoisia, eli vapaita lumesta ja sohjosta. Niin, ja tuo t-paitakelikin tietysti auttaa asiaa...

*****

Fakta #95: Söin eilen ensimmäistä kertaa elämässäni sushia. Hyvää oli, nirsohkon S:nkin mielestä, vaikka sen pitikin ennen ravintolaan lähtöä ottaa rohkaisuryyppy kotona. Tai ehkä juuri sen takia.

Chaos

Meillä on takana vähän erilainen viikko.

Kerroin aiemmin meidän pikkukissan sairastelusta. Ehdittiin jo vähän juhlia kissan tervehtymistä, mutta riemu oli ennenaikaista. Muutaman paremman päivän jälkeen Chaos alkoi taas oirehtia (eli teki tarpeensa kokolattiamatolle), joten me haettiin eläinlääkäristä näyteastia. Meillä kävi mielessä vaikka minkälaiset parasiitit. Toisaalta epäiltiin, että nirso Chaos oli päättänyt olla tykkäämättä nykyisestä hiekasta ja osoitti vain mieltään. Voi miten väärässä me oltiin.

Heinäkuu 2010.

Kun pikkumiehen suolistosta ei kokeiden perusteella löytynyt minkäännäköisiä loisia, vietiin kissa torstaina eläinlääkärin tutkittavaksi. 250 dollaria myöhemmin päästiin kotiin odottamaan verikokeiden tuloksia. Eläinlääkäri oli huolissaan samoista oireista kuin mekin, eli pudonneesta painosta ja pullottavasta vatsasta.

Syyskuu 2010.

Perjantaina saatiin ensimmäiset tulokset, jotka eivät oikein antaneet minkäänlaista vastausta suuntaan tai toiseen. Chaos tosin alkoi oksennella samaisena aamuna, eikä ruokakaan meinannut maistua, joten pikkukissan oireet alkoivat täsmätä enemmän ja enemmän eläinlääkärin arvauksen kanssa. Vetisteltiin sinä iltana enemmän kuin sitä edeltävänä.

Lokakuu 2010.

Lauantaina tuli ikävä herätys päiväunilta puhelinsoiton muodossa. Chaosin verestä oli löytynyt valtaisa määrä koronavirusta, mikä siis lähes vahvisti alkuperäisen tautiepäilyn: FIP.

Marraskuu 2010.

Seuraava askel olisi kliinisen diagnoosin vahvistaminen ultraäänellä ja koepalalla, mutta me ei S:n kanssa nähdä siinä mitään järkeä. Kyseiseen tautiin ei ole olemassa parannuskeinoa, eikä lisästressi tee sairaalle kissalle hyvää.

Marraskuu 2010.

Kukaan ei osaa sanoa meille, miten pitkään Chaos meidän jaloissa vielä pyörii, mutta viimepäivien oireiden perusteella ei kovin pitkään. Tehtiin S:n kanssa sellainen periaatepäätös, että kun meidän pikkumies lopettaa syömisen tai kunto romahtaa muuten, meidän täytyy olla armollisia omistajia ja antaa kissan nukkua kivuttomasti pois.

Tammikuu 2011.

Nyt meidän täytyy siis keskittyä Chaosin halailuun ja pussailuun, sekä kissan hyvinvoinnin varmistamiseen. Näin hyvin lellittyä kissapoikaa ei monesta paikasta löydykään.

Eilen.

Kalju maha

Meidän sairas sakki on vihdoin terveenä, mitä nyt koiralla on paljaaksi ajellussa massussa neljä tikkiä, ja ennen fyysisesti sairas kissa on nyt enää vain päästään pipi. Oma yskäkin alkaa olla hallittavissa, ja uskaltauduinkin parin viikon tauon (lue: taudin varjolla harrastetun mässäilyn ja löhöämisen) jälkeen takaisin kuntoilulaitteiden selkään. Elämä alkaa siis voittaa!

Palataan nyt kuitenkin pikkuisen ajassa taakse päin ja masistellaan vähän, sillä eihän tämä elämä aina ruusuista ole. Vietiin Usva perjantaiaamuna läheiselle eläinklinikalle leikattavaksi. Tuntui ihan kamalalta jättää pikkurakki leikeltäväksi, vaikkei ehkä parempiin käsiin olisi voitu eläintä jättääkään. Tirauttelin autossa muutaman kyyneleen, ja S piti minua vähän hupsuna, vaikka silläkin taisi ainakin pieni pala nousta kurkkuun...

S aloitti perjantaina uudessa työpaikassa, mutta sai hoitaa päivän hommat kotoa käsin, joten minun ei tarvinnut huolehtia yksin. Soiteltiin klinikalle pari kertaa (ihan luvan kanssa), ja Usvan vointi oli hyvä. Saatiin lupa hakea koira kotiin puoli viiden maissa.

Klinikalla oli odottamassa melko vetelä otus, jonka kieli ei halunnut millään pysyä kokonaan suussa. En ollut koskaan aikaisemmin hoitanut leikattua tyttöeläintä (mistä kaikki ennakkopanikointi tietysti johtuikin), joten odotin tulevaa iltaa ja paria seuraavaa päivää vähän kauhunsekaisin tuntein.

Ensimmäisenä iltana tilanne oli tämä:

Seuraavana päivänä taas tämä:

Sänky kuin sänky. Ite hyppäsin, vaikken olisi saanut.

Onneksi, onneksi nämä otukset ovat aika kovia palautumaan ennalleen, sillä oli aika kamalaa katsella ja kuunnella hiljaa vikisevää eläintä perjantai-iltana. Nyt tuosta pöpipäästä ei uskoisi, että sen vatsalle oli skalpelia näytettykään.

Lupaan, että seuraavassa merkinnässä kirjoitan jostain muustakin, kuin eläintarhan voinnista. ;)

*****

Fakta #88: Olin nuorempana melkoinen poikatyttö. Kouluun mentiin ehdottomasti ilman meikkiä ja usein vielä Jokereiden pelipaita päällä. Korkkarit ja hame olivat melkein pahinta, mitä tiesin. Tukka oli lyhyt, ja parasta vapaa-ajanvietettä oli jalkapallo poikien kanssa, vaikka usein kotiin tultiinkin jokin paikka mustelmilla tai huuli auki. Myöhemmin olen kompensoinut teinivuosien poikamaisuutta mm. korkkareilla ja hameilla, mutta taidanpa siltikin olla melkoinen äijä. Röh.

Snow Day

Tulihan sitä vihdoinkin, lunta nimittäin! Tulikin sen verran reippaasti, että eilen suljettiin koulut ja telkkarissa ennustettiin maailmanloppua. Näytettiin kuvia matelevista autojonoista valtateillä ja tietysti nähtävillä oli myös materiaalia peräänajoista, penkkaan luisumisista ja niin edelleen. Ihmisiä kehotettiin pysymään poissa teiltä, jos se vain oli mahdollista.

Tämänaamuinen näkymä meidän makkarista. Eihän tuo lumimäärä mikään valtava ole, mutta kokeilepa itse ajella kesärenkailla jäisillä teillä...

Minullehan eilinen snow day oli mukavaa vaihtelua, sillä sain pitää miehekkeen kotona. Asutaan noin puolen tunnin ajomatkan päässä S:n työpaikasta, eikä sieltä osattu eilen sanoa, onko talo kiinni koko päivän vai vain muutaman tunnin aamusta. Mies on vaihtamassa tulevana perjantaina työpaikkaa, joten S päätti jättää puhelimen ja säätiedotusten kyttäämisen (ja mahdolliset peräänajot) eiliseltä väliin ja käyttää ansaitsemiaan lomatunteja sohvalla löhöilyyn ja kissan p*skan siivoiluun kokolattiamatolta.

Syy jälkimmäiseen harrasteeseen löytyy pienemmästä ja nuoremmasta kissasta, eli Professor Chaosista. Se on ollut pipinä viikon verran, vaihtelevalla vakavuudella. Matokuurin jälkeen maha on ollut vieläkin herkemmässä räjähdysalttiudessa, joten pet stain removeria ja talouspaperia on kulunut kiitettävä määrä. Onneksi nyt ollaan voiton puolella, ja hiekkalaatikolla käynti tuntuu taas kiinnostavan pikkumiestä.

Tällä viikolla saan olla huolesta (ja tästä jatkuvasta yskimisestä!) kipeänä myös Usvan vuoksi, tyttönen nimittäin leikataan perjantaina. Tiedän, että se on rutiinitoimenpide ja tiedän, että koira paranee äkkiä, mutta jo pelkkä ajatus kipuisesta pikkukoirasta kirpaisee.

Tänään palattiin taas normaaliin arkikokoonpanoon, kun S painui töihin ja minä jäin kaitsemaan eläintarhaa. Juuri tällä hetkellä porukassa ei ole paljoa kaitsemista, sillä Usva nukkuu minun jaloissa ja kissat raapimispuussaan. Vielä en kuitenkaan uskalla huokaista helpotuksesta, sillä elukat saivat eilen aikaan sellaisen karusellin, että heikompia (minua) heikotti.

Kuinka pahasti näistä kirjoituksista käy selville se, että olen täysin mökkihöperöitynyt?

*****

Fakta #87: Menetän hermoni liikenteessä melko helposti (road rage, anyone?), joten olen päättänyt pysytellä poissa lumisesta autosekamelskasta ja odottaa suosiolla lumen ja jään sulamista, ennen kuin hyppään taas rattiin arvostelemaan muita autoilijoita.

Havaittavissa pientä ylpeyttä

Huh, niin se viikko taas hurahti ihan huomaamatta. On ollut aika rauhallista, kun tuo meidän perheenpää (HAHA!) on ollut vähän sään alla (under the weather), eli ihan rehellisesti kipeä. Meikämannekin on ollut vähän tukkoinen, mutta pahin tauti taisi jäädä saamatta. Kaikenlaisen riekkumisen sijaan ollaan nakutettu Rock Band kolmosta niin, että nivelet paukkuvat, ja katsottu eka tuotantokausi Tales from the Crypt -sarjasta. Ollaan oltu musikaalisia ja nostalgisia nörttejä.

Syy, miksi oikeastaan koneelle istahdin, on Usva. Piti tulla kehumaan, miten hieno pentu se on. Typy on oppinut sisäsiistiksi ihan uskomattoman nopeasti; vahinkovapaita viikkoja on takana jo vaikka kuinka monta. Temppurepeertuaari on nykyisellään melkoisen laaja, vaikkakin Usva on ehkä ottanut kissoista vähän liikaa mallia, ja kun temppuilu ei huvita, niin se ei huvita. Alla vähän mallia köhäisen kameran ja emännän tarjoamana.

Nätisti istuminen ei vielä ihan onnistu.

Täällä päin maailmaa tuntuu olevan melko yleisenä tapana kouluttaa koira häkkiä/koppaa apuna käyttäen (crate training). En ole kyseisen koulutustavan suurin fani. Kokolattiamattojen luvatussa maassa toki on ihan kätevää nakata koira vähän itseään suurempaan häkkiin ja pakottaa se sisäsiistiksi, sillä kuka sitä nyt sänkyynsä haluaisi kuseksia (Chaos sitten taas tykkää kuseksia meidän sänkyyn). Onneksi meidän ei ole tarvinnut kyseiseen tapaan turvautua, sillä olen ollut kotona vahtimassa Usvan rakon toimintaa aika haukkana. Suurin syy inhooni häkkikoulutusta kohtaan on se, että kopassa asuminen ei usein lopu koulutuksen loppuessa, vaan siitä tulee koiran päiväkoti, eli kun itse ollaan töissä, koira on pikkuruisessa kopassa. Meidän lähipiiristäkin löytyy näitä tapauksia.

Kännykuvan suttuisuudeta huolimatta tästä näkee, missä olosuhteissa Usva eläinkaupassa eleli. Ei haluttu jatkaa vankilaelämää.

Tästä kaikesta inhosta huolimatta Usva on kuitenkin nukkunut yönsä sille crate trainingin mukaan aivan liian isossa häkissä. Koulutukseen sitä ei ole käytetty, ollaan vain haluttu varmistaa, etteivät mahdolliset vahinkopissat ehdi imeytyä kokolattiamattoon yön aikana. Häkki on ollut Usvan luola, oma turvapaikka, ja sellaisena se on sitä pitänytkin. Tuo rääpäle, joka on muuten nyt viisikuukautisena jo täysikasvuisen sheltin kokoinen, pelkää ihan älyttömästi esim. käryävien ranskalaisten aiheuttamaa savunhajua, ja se juoksee häkkiin turvaan pahaa lemua. Yläkertaan pakeneminenhan olisi oikeassa tulipalotilanteessa hurjan järkevää...

Palatakseni itse asiaan: Meidän oli tarkoitus pitää Usva öisin häkissä siihen asti, kunnes se on toipunut steriloinnista, joka tapahtuu joskus joulukuussa. Halutaan pitää kissat erossa kipeästä sessusta, joten häkki on hyvä apuväline. No, viime viikolla jätettiin Usva kuitenkin laittamatta häkkiin, ja kaikki meni oikein loistavasti (tosin Usva nukkui ensimmäisen "vapaan" yönsä häkissä ihan oma-aloitteisesti). Siitä lähtien se on ollut vapaana vuorokauden ympäri, ja osaa kyllä pyytää yölläkin ulos, jos tarve tulee. Hieno koira, vaikka se nyt näköjään jyystääkin kengännauhoja.

Joko olen kehunut omaa hauvavauvaa tarpeeksi? Haluaisin nimittäin vielä lisätä, että se on hirvittävän fiksu ja ihmisrakas, enkä voi mitenkään ottaa noista kunniaa itselleni, sillä tuommoinen se on ollut alusta asti. Meillä kävi ihan älyttömän hyvä tuuri.

Tasapuolisuuden vuoksi pitää pikkuisen kehua kissojakin. Ne ovat oppineet sietämään Usvaa, vaikka se niitä ympäri asuntoa jahtaakin. Chaos antaa Usvan jopa purra sitä niskasta. Kissat ovat hyvästä käytöksestä, tai minun roskisdyykkauksesta, hyötyneetkin, sillä raahattiin roskalavan viereen hylätty hyväkuntoinen ja -laatuinen raapimispuu kotiin. On ollut vähintäänkin suosittu.

Jotta tämä merkintä menisi vielä enemmän sekavaksi, lisätään tähän nyt vielä kuva minun joulu... tunnelmavaloista. Kai minä saan jo vähän tunnelmoida, kun kerran kaupatkin pursuavat joulukamaa?

Jos katsoo oikein tarkasti, saattaa huomata, että pullon sisältö ei voi olla vodkaa, sillä siellä kasvaa kasvi.

*****

Fakta #76: Leivoin tänään ensimmäistä kertaa elämässäni ruisleipää. Siitä tuli jopa ihan syötävää.

Lenkkimakkara

Käytiin tänään Usvan kanssa tähän mennessä pisimmällä yhteisellä lenkillä. Matkalle mittaa tuli ehkä noin neljä kilometriä, ja tuo pikkumakkara tallusti sen reippaasti alle tunnissa.

Käytiin palauttamassa kirjastoon uusin (kymmenes) Sookie Stackhouse -kirja. Pitkän kirjasarjan loputtua  tulee aika tyhjä olo, vaikkakin tähän kyseiseen sarjaan on tulossa jatkoa keväällä. Tekisi melkein mieli aloittaa koko homma alusta, mikä onnistuisikin pikkuisen liian helposti, sillä omistan sarjan yhdeksän ensimmäistä osaa. Kyllä se aina telkkarin tölläämisen voittaa, vaikka tässä viime aikoina on ollut mielenkiintoista seurata USA:n poliittisen tilanteen kehittymistä. Muun muassa eilinen Delawaren senaattorikisan väittely Chris "The Democrat" Coonsin ja Christine "I'm not a witch and mice have fully functional human brains" O'Donnellin välillä oli viihdyttävä ja kiihdyttävä.

Tännekin on tullut syksy, vaikka lenkkikamppeina riitti varsin hyvin t-paita ja shortsit. Yritin napsia kännykällä pari kuvaa matkan varrelta, sillä jotkut puut ovat aika komeassa vaiheessa. Tässä naapurustossa ei vielä näkynyt hurjia Halloween-koristeita pihalla, vaikka muutama överi Halloween-oksennus tulikin nähtyä. Niistä en valitettavasti älynnyt ottaa kuvia.

Lenkkeillessä huomaa olevansa Amerikassa muutenkin kuin maisemien perusteella. Ihmiset ovat helpommin lähestyttäviä, joten he olettavat minunkin olevan sosiaalinen. Tuota yllä olevaa kuvaa ottaessani joku tietyöläinen huuteli korttelin päästä, notta minkäslainen koira neidillä (rouvallapas!) on mukana. Vähän ajan päästä kohdalla hidasti iso pickup, jonka kuski (mies) hymyili leveästi, katsoi koiraa ja sanoi: "Adorable!"

Aika adorable oli tämäkin näky, joka oli vastassa, kun päästiin Usvan kanssa sisälle. Chaos oli Lumin pestävänä sängyssä, johon Lumi, meidän isoin elukka tällä hetkellä, mahtuu juuri ja juuri yksin. Nyt kaikki nelijalkaiset ovat päikkäreillä, joten asunnossa on mukavan rauhallista. Normitilannehan on se, että Lumi vahtaa ikkunassa lintuja ja mäkättää niille, Usva kantaa minulle leluja viskeltäväksi, ja Chaos hyrrää sylissä/näppäimistöllä niin pitkään, kunnes annan sille ruokaa.

Loppukevennykseksi haluaisin julkaista pätkän ala-asteaikaisesta päiväkirjastani, jota lukiessa meinasin eilen tukehtua nauruun:

Tein tänään englannin tehtäviä, ja siellä oli tai oikeestaan luki että: This is my cousin Mark. He lives in Manchester. Siis ihankun Mark Owenin serkku ois kertonu siitä, kun Mark asuu Manchesterissa... Tänään oli Jyrkissä Take Thatin viimesin sinkku, How deep is your love... Hau diip ishjor lav. Se kuulosti ihan tolta. Gary on ihana. [27.2.1996, Anni 11 vuotta]

*****

Fakta #68: Ulkomaanmatkani koostuvat reissuista seuraaviin maihin: Ruotsi, Norja, Viro, Latvia, Liettua, Puola, Venäjä, Bulgaria, Espanja (Kanariansaaret), Kreikka (Kypros ja Kreeta), Yhdysvallat. Ranskassa olen käynyt sen verran, että kävelin Pariisin lentokentän parkkipaikalle ja sitten pikapikaa sisälle ja jatkolennolle, jotta voisin sanoa käyneeni Ranskassa. Saksassa, Hollannissa ja Isossa-Britanniassa pysyttelin lentokenttien sisällä.

Fakta #69: Olen käynyt Auschwitzissä.

Kolme kuukautta jouluun on

Jokainen chanssi on mahdollisuus, jonka voi jättää käyttämättä. Toissapäivänä Chicagosta lähti lento kohti Eurooppaa, johon minulla oli varattuna lippu. Jätin lipun hyödyntämättä, kuten alunperinkin oli tarkoitus. Edestakainen lippu oli halvempi kuin yhdensuuntainen. Pikkuisen kyllä olisi tehnyt mieli käväistä Suomessa treffaamassa perhettä ja ystäviä, juomassa pari Fizzin kuivaa siideriä ja syömässä ruisleipää ja salmiakkia, vaikka tälläkin hetkellä yläkerrasta löytyy Dean & Delucan double salt licoricea. Ei ole suomalaista salmiakkia voittanutta! Tänne olisi kuitenkin pitänyt kai tulla takaisinkin, enkä halunnut pistää tuhatta dollaria likoon juuri nyt.

Hassua ajatella, että ostin lentoliput kolme kuukautta ennen matkaan lähtöä, ja nyt tänne tulosta on kulunut tasan kolme kuukautta. Aika on kulunut jotenkin eri tavalla muuton molemmin puolin. Keväällä sitä laski päiviä tulevaan. Touhusin töiden, muuton, häävalmistelujen ynnä muiden parissa. Aika kului hitaasti, mutta varmasti. Muuton jälkeinen aika on ollut vähän puuromaista, vaikka paljon on nähty ja tehty. Tuntuu, että aika on ottanut kunnon kirin kesäkuusta syyskuuhun. Kai normaalit ihmiset elävätkin tällä tavalla; laskematta päiviä johonkin tulevaan tapahtumaan. Vai onko se jotenkin surullista, ettei minulla ole varsinaisesti mitään jännättävää ja odotettavaa? Pitäisikö alkaa laskea päiviä jouluun? Siihen olisi sopivasti tuo kolme kuukautta.

Onneksi minulla on tuo Usva Uffaffaa paimennettavana. Kyllä minä oikeasti odotankin jotain: sitä päivää, kun voin oikeasti todeta, että koira on nyt sisäsiisti. Me mentiin jo kaksi päivää ilman sisälle sattuneita vahinkopissoja, mutta eilen en reagoinut koiran valitukseen tarpeeksi nopeasti ja pääsin siivoamaan kokolattiamatolta (jee...) liruja. Usva on kuitenkin edistynyt hurjaa vauhtia. On pakko olla vähän ylpeä tuosta pikkuisesta karvakasasta.

Eilen Usva oppi menemään makuulle alle puolessa tunnissa. Istuminen onnistui jo ekalla viikolla, joten päätin eilen sitten kokeilla uutta temppua. Kyllä koira on tullut emäntäänsä; makupalojen vuoksi sitä tekee melkein mitä vain. S lupasi viedä minut tänään vähän herkuttelemaan buffalo wingseillä. Mitähän temppuja se odottaa minun tekevän?

Käytettiin eilen Usvaa ekoilla koiratreffeillä S:n siskon, eli paikalliseen tyyliin myös minun siskon luona. Usva pääsi leikkimään itseään nuoremman bulldogin kanssa, jonka säkäkorkeus oli aika lailla identtinen meidän neidin kanssa. Painoa vain oli jo kolme kertaa enemmän. Usvan salaisuus oli salamankaltainen nopeus, kun taas bulldog Bully Dozer luotti silkkaan massaan. Taistosta tuli aika tasaväkinen, vaikka välillä tekikin pahaa katsoa, kun Usva iski hampaansa Dozerin huuliin ja kiskoi minkä jaksoi.

Rajuista koiraleikeistä huolimatta kotona meillä kuitenkin marssitaan vielä kissojen pillin mukaan, ja Usvakin onneksi sen ymmärtää.

*****

Fakta #60: Rrrrrakastan valkosipulia.

Kaksi kissaa, koira ja kokolattiamatto

Könysin tuossa äsken lattialla siivoilemassa tämän päivän ensimmäisiä (ja toivottavasti viimeisiä!) Usvan sisäpissoja. Mikähän siinä on, että ne lirut pitää valutella aina kokolattiamatolle eikä esim. keittiön linoleumille? Kovalta lattiapinnalta pisut voisi pyyhkäistä pois melko vähällä vaivalla, mutta kokolattiamaton kanssa tilanne on aivan päinvastainen.

Vahingon sattuessa koira napataan ensin kainaloon ja kiikutetaan mahdollisimman äkkiä ulos. Kun ulkona on odoteltu vähän aikaa, onko rakosta tulossa vielä lisää eritteitä, on aika tulla takaisin sisälle metsästämään rikospaikkaa. Toki jälkiä ei enää näy, sillä neste on imeytynyt jonnekin karvaisen maton uumeniin. Muistin varassa ja käsikopelolla paikka onneksi useimmiten löytyy, joten sitten päästäänkin lempivaiheeseeni: todisteiden tuhoamiseen.

Ensin yritetään imutella enimmät pissat talouspaperilla matosta pois. Sen jälkeen perään lykitään pesuainetta; runsaasti, jotta koiran tarkka nenäkään ei enää haista tuttua hajua. Vuorossa on lisää talouspaperilla lattian töpöttelyä ja polvillaan kiroilua.

Koiralle en ole vihainen, sillä meneillään on vasta kolmas kokonainen harjoittelupäivä. Ottaen huomioon, että aloitettiin sisäsiistiksi opettelu täysin nollasta (ellei jopa miinuspuolelta), niin hyvin on mennyt. Useimmiten osaan jo lukea koiran kehonkieltä sen verran, että vahinkoja ei juurikaan pääse sattumaan. Osaapa se joskus mennä jo ovellekin seisomaan ja odottamaan ulkoiluttajaa.

Kokolattiamattokulttuurille sen sijaan olen vihainen! Varsinkin nämä vanhempien asuntojen pölypesäkkeet ovat todella vastenmielisiä. Imurin säiliö täyttyy kertaheitolla, sillä mattoon piiloutuneen pölyn ja roskien lisäksi matosta lähtee jatkuvasti nukkaa. Kaikista ärsyttävintä on kuitenkin siivota märkiä tahroja. Voi apua näitä kissojen oksennusten ja koiran lirujen putsausta! Talouspaperia ja pitkää pinnaa kysytään.

Olenko koskaan sanonut, etten ole kokolattiamattojen suurin ystävä?

Tökerön aasinsillan kautta päästään uusien, jos ei suurimpien niin ainakin jo melko hyvien, ystävysten kimppuun. Usva ja Lumi tulevat toimeen ihan mielettömän hyvin, paremmin kuin Lumi ja Chaos alkuaikoinaan. Ihan paras leikki on se, kun Lumi istuu olohuoneen pöydällä ja Usva juoksee sekopäisenä pöydän ympäri. Lumi yrittää sitten parhaansa mukaan läpsiä koiraa pehmeällä tassulla ja osuessaan saa koiraan vielä lisää vauhtia.

Chaos, joka on edelleen ihan minun vauva, on ollut paljon varautuneempi. Nyt herra suvaitsee olla jo samassa kerroksessa uuden tulokkaan kanssa, mutta mistään ystävyydestä ei voi puhua. Sietäminen on ehkä paras sana, ja sekin on jo suuri harppaus ekan illan tunnelmista. Pesukarhuhäntää nähdään silti vielä useasti, varsinkin silloin, kun Usva pyrkii Chaosin kanssa samalle ruokakupille.

Vahinkopissoista huolimatta meillä menee siis oikein mukavasti. Koira nukkuu yönsä valittamatta ja sotkematta nukkumapaikkaansa. Päivällä se on suloinen ja leikkisä. Kissat, kuten toki me ihmisetkin, ovat saaneet lisävirikkeitä Duracell-koirasta. Ollaan oltu todella yllättyneitä siitä, miten hyvin koko konkkaronkka tulee toimeen.

Nyt lähdetään Usvan ja S:n kanssa perjantain kunniaksi kävelylle (kaljaostoksille). Harjoitukset jatkukoon.

Päivällä tuli väsy kesken ulkoilutuksen.

*****

Fakta #58: En pidä kauhuelokuvista, mutta katson niitä siitä huolimatta. Joskus vastentahtoisesti.

Big City Living

Viimeisen vajaan viikon aikana olen sisäistänyt pikkuisen paremmin sen, että asun oikeasti suurkaupungissa (tai suurkaupungin laitakaupungissa).Kuten olen aiemminkin tainnut kertoa, asutaan vajaan kymmenen minuutin ajomatkan päässä Kansas Cityn downtownista. Käytännössä sen huomaa parhaiten siitä, että kun hurauttaa kotoa vieressä kulkevalle I-35-moottoritielle, Kansas Cityn pilvenpiirtäjät näyttävät olevan melkein kosketusetäisyydellä. Täällä pusikon keskellä keskustan läheisyyttä ei tajua.

[Kuva: Wikipedia]

Lauantaina päätettiin hyödyntää sijaintiamme ja suunnattiin Power & Light Distrtictille. Yllä olevan kuvan oikeassa laidassa näkyy Sprint Center, jonka kyljessä kyseinen huvittelualue sijaitsee. Alueesta tekee erikoisen se, että baarista/ravintolasta saa kävellä juomansa kanssa pihalle (tosin rajatulle nautiskelualueelle, jossa on mm. esiintymislava ja pikkubaareja) ja nauttia lämpimistä kesäilloista.

Lauantaina oli muitakin liikenteessä. Oli mahtavaa käveleskellä pilvenpiirtäjien keskellä ja seurata ihmisvilinää. Myös (naisten) pukeutumisesta huomasi, että nyt ei olla enää missään tuppukylässä. Ei näkynyt jättiteeppareita ja lökäpöksyjä. Sitä metsästettiin eikä meinattu!

Eilen käytiin kurkkimassa uudistettua Arrowhead-stadionia, jossa Kansas City Chiefs pelailee amerikkalaista jalkapalloa. Stadionille oli eilen vapaa pääsy, sillä joukkue halusi tarjota faneilleen mahdollisuuden tulla seuraamaan heidän harjoituksiaan. Varsinainen kausi alkaa 9.9. (KC:n osalta 13.9.), joten nyt täytyy saada fanit innostumaan ja kannustamaan.

Kaik yhdes koos! Yks, kaks, koli, neli...

Normaaliliikenteessä meiltä on stadionille (pitäisi kai sanoa stadioneille, sillä Royals-baseballjoukkueen stadioni sijaitsee Arrowheadin kupeessa) matkaa noin 20 minuuttia. Eilen matkaan meni melkein tuplasti sen verran, sillä kaupunkia ympäröivät tietyöt aiheuttavat melkoisia ruuhkia vielä iltakuudenkin aikaan.

En ollut koskaan ennen käynyt Arrowheadin sisällä. Ulkoa kompleksi näytti isolta, ja sisäpuolelta katsottuna... vielä isommalta. Katsojia stadikalle mahtuu 77 000 (vertailun vuoksi: Helsingin olympiastadionille mahtuu 40 600). Notta iso on!

Muuta mainitsemisen arvoista tällä viikolla ei ole juuri tapahtunutkaan. Paitsi tietysti maailman tehokkain aamuherätys tiistaina. Chaos päätti lirauttaa "pienet" pissit sänkyyn. Minun päälle. Kissasta meinasi tulla sillä hetkellä pehmoiset rukkaset. Tämän kai siitä saa, kun antaa kissalle nimeksi Professor Chaos. Nomen est omen.

*****

Fakta #49: Pelkään korkeita paikkoja, ihan hurjasti. Siksipä voisikin sanoa, että voitin itseni eilen kiipeämällä Arrowheadin nosebleed sectionin huipulle. Yllä oleva kuva on siis otettu eilen, minun toimesta. Hyhhyh.

Fakta #50: Korkeiden paikkojen lisäksi kammoan myös mm. laivojen pohjia, pimeitä siltoja (ja muitakin pimeitä suuria rakennelmia), radiomastoja ja muita niiden näköisiä häkkyröitä. Todella järkeviä pelkoja, eikö?

Mitä tuli toivottua?

Olen aina halunnut sylikissan. Semmoisen, joka hyrisee onnesta kippuralla jalkojen päällä. Kissan, joka kaipaa hellyyttä ja jakaa sitä itse minulle. No, semmoisen sain, ja paljon muutakin.

Kissakaverillamme Chaosilla ja meillä ihmisillä on vähän näkemyseroja siitä, milloin olisi hyvä aika nousta ylös. Varsinkin nyt valoisina aamuina tyypin mielestä voisi herätä esim. neljältä. Jos (ja kun!) näin ei tapahdu, Chaos käy istumassa tyynyllä ja meidän päällä, pesemässä minun hiuksia (pesemisellä tarkoitan älytöntä hampailla nyhtämistä ja nuolemista), kehräämässä kovaa korvan juuressä ja niin edelleen.

Sitten kun herätyskello viimein soi, ja minä vääntäydyn lämpimästä sängystä ylös, Chaos on heti menossa mukana, äänen kera. Chaosin äänekkyydestä sanoo jotain se, että Lumi vaikuttaa hiljaiselta tytöltä pikkuveijariin verrattuna, ja Lumi sentään osaa pitää meteliä. Aamu alkaa siis oodilla tonnikalalle (tai ahvenelle tai kanahyytelölle...). "Ä-ÄÄÄ-ÄÄ-Ä!"

Chaos on oppinut, että S ei anna sille muuta kuin kuivamuonaa, joten se ei välitä S:n aamuisista liikkeistä pätkän vertaa. Minun kimpussa pyöritään ja hyöritään sitten siitäkin edestä. Ruokin nälkäkuolemaa (muka) tekevän kissan ensin, jotta saan tehtyä itselleni aamupalaa rauhassa. Chaos on kuitenkin hotkinut omansa menemään siihen mennessä, kun minä pääsen istumaan pöydän ääreen. Sitten alkaa taistelu jogurtista.

Chaos yrittää tulla joka puolelta syliin. Jos syliin pääsy on estetty, Chaos hyppää pöydälle ja katsoa napittaa minua ja suuhun kulkevaa lusikkaa. Ei pidä myöskään unohtaa hypnoottista kehräämistä. Tätä jatkuu niin pitkään, kunnes jogurttipurkki on tyhjä, ja annan sen Chaosille lattialle nuoltavaksi.

Jos Chaos on äänekkäin pikkukaveri, jonka tiedän, on se myös kaikkiruokaisin. Talouden sisäinen kontrasti on varsin suuri, sillä Lumi ei syö mitään muuta kuin kuivamuonaa. Chaos taas... no, se syö, mitä nyt sattuu löytämään. Homejuustoa, vesimelonia, sipsejä, tomaattimurskaa, sipulia, ketsuppia, dippikastiketta, mitä tahansa ruoantähteitä, tietynlaista kissanhiekkaa. You name it, he'll eat it. Yritämme tietysti rajoittaa tyypin syömistä, mutta Chaos on ovela pikkuveijari. Ja varas.

Aamuisin se on ihan tajuttoman rasittava, mutta muuten aika rakastettava. Chaos on melkoinen vauva, ja se tykkääkin kelliä sylissä pitkiä aikoja. Suht' viihdyttäväkin se on kertoessaan tarinoitaan ja jahdatessaan häntäänsä. Kilttikin se on, joten aamuiset ruokataistot eivät lopulta vaakakupissa paljoa paina. Ja itsehän minä olen sen tuohon opettanut, joten...

Fakta #2: Kissojen (Niila, Lumi, Professor Chaos) lisäksi minulla on ollut lemmikkeinä kani (Tupsu), koira (Hitu) ja rottia (Tuutikki ja Mymmeli).

Yön yksinäinen

Sinne se meni; linja-autoon. Aamulla se on perillä Helsingissä, ja pääsee viemään lomakenipun suurlähetystöön ennakoitua aikaisemmin. Tuskin ne sitä edes haastattelevat sen kummemmin; jostain syystä jos jonkinmoisilla numerokirjainyhdistelmällä täytetyt lomakkeet + muutama satanen täytyy vain viedä viranomaisille henkilökohtaisesti. Ja nimenomaan S:n pitää ne niille viedä, koska minähän en hae tässä vaiheessa vielä yhtään mitään. Minun vuoro tulee myöhemmin. Sitten se vasta onkin tosi kyseessä.

Jos olisin fiksu, olisin jo nukkumassa. Voisin syyttää monia seikkoja tähän aikaan hereillä kukkumisesta (tyhjä sängynpuolikas, huomisen jännitysmomentit jne.), mutta syy taitaa löytyä kyllä ihan omasta typeryydestä. Nyt yöllä on enää turha käydä mielessä hakemusasioita läpi, sillä en voi tehdä asialle tällä hetkellä yhtään mitään, vaikka jotain lisäämistä hakemuspakettiin keksisinkin. Tyhjä sängynpuolikaskin on kohta toivottavasti täydempi. Uskollinen jalkopääkisu voisi hyvällä tuurilla siirtyä täksi yöksi väljemmille vesille ja tulla minun jalkatilan sijaan tuohon S:n paikalle tuhisemaan.

Että kyllä täällä ollaan jo niin itsenäisiä, notta yksi yö osataan olla ihan yksin! ;)

Petikaveri Chaos.

Jouluisia juttuja

Äsken aukesi toiseksi viimeinen luukku perisuomalaisesta salmiakkijoulukalenterista. Huomenna aukeaa viimeinen. Huomenna on myös tasan puoli vuotta aikaa siihen, kun S:n lento lähtee Suomesta. Jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, minä lähden samalla koneella.

Aikaa on oikeasti enää todella vähän. Puoli vuotta saattaa kuulostaa pitkältä ajalta, jos puhutaan esimerkiksi päällään seisomisesta tai karkkilakosta, mutta se ei ole pitkä aika, jos pitää hoitaa kaikki asiansa kuntoon, jotta voisi muuttaa toiselle mantereelle.

Tänä jouluna en kuitenkaan aio keskittyä muuttopuuhiin, vaikka lähtö häämöttääkin jo pelottavan lähellä. Nyt on aika nauttia oikean kuusen tuoksusta (tuoksuu muuten tuossa ihan vieressä), isän tekemän sinapin ja itse paistetun kinkun makuharmoniasta, lanttulaatikosta, lumesta, glögistä, sukuloimisesta, pikkukissan pienuudesta. Vain muutamia juttuja mainitakseni.

On sillä kaikki kotona. Ehkä.

Rauhaisaa joulua.

Sairastelu ei kannata

Ei olla unohdettu edelliseen merkintään kommentoineita, vaikka siltä on saattanut vaikuttaa. Ollaan oltu kiireisinä koulussa ja töissä, ja nyt viimeisimpänä vielä vähän flunssassakin. S palaa siis vielä asiaan!

Sairastelusta tuli mieleen aihe, josta onkin pitänyt kirjoittaa jo jonkin aikaa: suomalaiset sairauslomat vs. amerikkalaiset sairauslomat. Meillähän on asiat tältäkin osin vallan messevästi. S on ihmetellyt kerta toisensa jälkeen, miten poissaolon syyksi voi riittää "flunssan oireet". Enemmän sitä on ihmetyttänyt se, että oireiluajalta saa vielä palkkaakin.

Ameriikoissa ei tarvita lääkärintodistusta sairaudesta, eli kyllä flunssan oireet riittävät sielläkin kotiinjäämisen syyksi. Senkus vain soitat pomolle. Call in sick. Sano vaikka, että olet oksentanut koko yön. Helppo nakki. Saattapi vain olla, ettei siltä päivältä tipu sentin senttiä, jos sairastelupäivät on käytetty loppuun.

Kyllähän täällä on isojakin työpaikkakohtaisia eroja sairauslomakäytäntöjen suhteen. Täällä ei kuitenkaan taideta ennalta määritellä vuoden aikana käytettävissä olevia sairauslomapäiviä (korjatkaa ihmeessä, jos olen väärässä). Esimerkiksi S:n entinen (ja samalla nykyinen) työnantaja antaa työntekijöilleen tietyn määrän personal leave -päiviä vuodessa (perustuu tehtyihin työtunteihin). Niitä voi sitten käyttää sairasteluun tai matkailuun (mutta usein virallisesti vain sairasteluun). Työpaikasta riippuen päivien määrä vaihtelee muutamasta päivästä lähemmäs kymmeneen päivään vuodessa. Nämä päiväthän sitten tietysti käytetään usein loppuun, vaikkei sairastelusta olisi tietoakaan... Tai sitten tullaan todella sairaana töihin, että voi käyttää sen sairauslomapäivän vaikkapa rannalla makaamiseen.

*****

Itse sopeudun varmaan aika hyvin amerikkalaiseen tapaan mennä töihin vaikka pää kainalossa. Joka kerran töistä sairauden takia poissaollessani (tämä taisi olla kolmas kerta tälle vuodelle) poden taudin lisäksi huonoa omatuntoa. Minun pitää olla ihan hirvittävän kipeä, etten tunne syyllisyyttä kotona makoilusta.

Vaikken ole ollut tänä vuonna monesti sairaana, sairauslomapäiviä on kuitenkin kertynyt helposti yli sen, mitä useat amerikkalaiset työpaikat tarjoavat. Silti olen saanut palkan jokaiselta sängynpohjalla vietetystä päivästä. Suomessa työntekijöillä on oikeasti aika hyvät oltavat, jos vertailee tilannetta muihin maihin (ei pelkästään Yhdysvaltoihin).

Nyt täytyy keskeyttää tämä ajatuksenvirtailu ja mennä tekemään nuoremmasta kissasta pikkuruiset rukkaset. Kynnet ovat nyt uponneet sen verran useasti allekirjoittaneen reiteen, että... Sormenpäänkin se tuossa lävisti. Syliin pitää päästä, vaikka sitten yhdellä kynnellä sormesta vetämällä...

Lapsenkengissä

Meidän elämä on pyörinyt melkein täysin pikkukaverin ympärillä. Se on todellakin tuonut valoa syksyyn, ja mikä parasta, tyyppi on melkoinen sylivauva. Professorin ikää (tarkka syntymäpäivä ei ole tiedossa) laskeskellessani tajusin, että pikkumieshän on suunnilleen yhtä vanha kuin meidän avioliittokin. Hassu sattuna. Aika lapsenkengissä tässä vielä siis ollaan.

Mitäs muuta? Byrokraattiset asiat ovat edistyneet sen verran, että S:n isä lupasi lähettää meille tarvittavia dokumentteja ensi kuun aikana, jotta saadaan ensimmäiset hakemukset sisään jo ennen joulua. Siihenkään ei loppujen lopuksi ole enää pitkä aika. Keväällä on edessä sitten mm. lääkärivisiitti ja haastattelu.

Palaan asiaan, kun asiaa oikeasti on. Nyt menen paijaamaan koko poppoota. Selällään köllöttelevää pikku-ukkoa ei voi vastustaa.

Syötyjä sanoja

Taisin joskus, ei edes kovin kauaa sitten, kirjoittaa, ettei voida ottaa edes kissanpentua, kun elämä on niin epävakaata tällä hetkellä tjsp. Blaa blaa. No, perjantain kyläreissulta kotiuduttuamme istuttiin tietokoneiden ääreen tarkistamaan Facebookit ynnä muut tosi tärkeät asiat. Tai siis niin minä tein. S oli saanut päähänsä jotain muuta.

Se päätti ottaa selvää USA:n vaatimuksista ja säännöksistä kissan maahantuonnin suhteen. Yksi tirrihän meidän pitää sinne vähintään kuljettaa. Kävi selväksi, ettei kisun vieminen maahan olekaan niin kovan työn takana kuin Eurooppaan päin. Kun mies varovasti kysyi, haluaisinko alkaa katsella kissanpentuja sillä silmällä, vastasin hetkeäkään epäröimättä myöntävästi.

Etsittiin sitten yöllä vapaalla jalalla olevia pikkukisuja netistä (en eksynyt sitä kautta kuitenkaan omaan blogiini, vaikka kissahakusanat ovat suosittuja taas olleetkin). Kellonajasta johtuen ei ryhdytty sen kummempiin toimenpiteisiin. Vielä.

S oli lauantaina aamuvirkku, ja ehti katsoa jo elokuvankin, ennen kuin tuli herättelemään minua. Se hoputti minua soittamaan läpi kaikki paikat, jotka olivat yöllä näyttäneet lupaavilta. Soitin ensin paikalliseen löytöeläinkotiin. Siellä oli kotia vailla kaksi kollia. Lähdettiin katsomaan.

Lähtiessä S painotti vielä erikseen, että sovitaan sitten kanssa, että sinä päivänä ei tuoda kotiin yhtään otusta, vaan katsellaan rauhassa. Ei otettu edes kantokoppaa mukaan, ettei tulisi houkutuksia. Tämä oli itsensä huijaamista oikein viimeisen päälle, sillä S oli sulaa vahaa jo ennen minua. Olisitteko itse voineet vastustaa tällaista naamaa?

Lumi ei oikein tykännyt uudesta leikkikaverista. Häntä pörhöllään sitä piti ihmetellä pitkän aikaa ja välillä vähän sähistäkin. Pikkuheppu ei onneksi välittänyt Lumin isottelusta yhtään, ja pian Lumiakin alkoi vähän kiinnostaa, josko tyypistä olisi riehumisseuraksi. Oli. On.

Jos Lumi ei ollut uudesta tulokkaasta aluksi kovin vakuuttunut, niin appiukko se vasta epäileväinen olikin. "So why do you need another cat?!" S sanoi tietokoneen ruudun toisella puolella puhisseelle isälleen, että ainakin hän itse tarvitsee pikkumiestä tuomaan valoa pimeään syksyyn. Minusta se oli hyvä vastaus.

Leikitään nyt vauvablogia sen verran, että kerron, miten yöt on nukuttu ihan itkemättä ja päivälläkin ollaan oltu kiltisti, koko porukka. Sisäsiistejä ollaan kanssa. Virtaa meidän 15-viikkoisessa näyttäisi jo piisaavan, joten jossain vaiheessa saattaa tulla suihkepullollekin tarvetta, jos tekemisen puutetta pitää alkaa purkaa vähän tarpeettomasti. Nyt se on kuitenkin vielä ihan kiltti piltti.

And Then There Was Four...

Professor Chaos

Pieni ja vielä pienempi.