Perinneperjantai: Hei hei, Kauko

Jälleennäkemiseen ja uuden elämän alkuun oli enää alle kuukausi. Menneisyyden estehyppelyä tuli kelattua mielessä kerran jos toisenkin, ennen kuin Helsinki-Vantaan liukuovet lopulta aukesivat. Tulevaisuus jännitti, mutta ei pelottanut.

Näin jälkikäteenkin ajateltuna Scottyn Suomeen muutto oli paras mahdollinen ratkaisu yhdessäololle. Scotty sai maisterintutkinnon lisäksi paljon uusia kokemuksia, ja kyllähän se matkailu ja etenkin toisessa maassa asuminen avartaa. Minä sain miehen, joka ymmärtää Suomea (ei kuitenkaan oikein suomea...) ja suomalaisuutta paljon paremmin, kuin ilman siellä asumista olisi koskaan voinut. Perheeni ehti tutustua häneen hyvin, ja kun oli minun vuoroni muuttaa elämäni toiselle mantereelle, he tiesivät, minkälaisen rentun mukaan olin lähdössä.

Enpä vaihtoon lähtiessä arvannut, millainen elämänmittainen ja -makuinen seikkailu siitä seuraisi.

Onnea on...

Vanhaan blogiin itketyt ja nauretut kaukosuhdemuistot on nyt kaluttu loppuun, mutta ylä- ja alamäkiä reippaasti sisältänyt taivalhan ei tietenkään päättynyt siihen, kun jälleennäkemiseen oli 27 päivää. Lisälukemista löytyy tästä osoitteesta, alkaen tästä merkinnästä, jossa Lumi-kissan Atlantin ylitys varmistui ja menneisyyden ote alkoi hellittää. Aiempi historia on tuttuun tapaan tallessa täällä.

Maanantai 21.7.2008 klo 06:34

Toivo on täällä, Kauko saa mennä

On jo melko aikuinen olo. Ihan hyvin näin 24-vuotiaalle. Ostin viime viikolla auton, ihka ensimmäisen autoni, ja kävin katsomassa ihanaa tulevaa kotiamme. Ai että, tästä tämä lähtee. Enää 30 päivää siihen, kun S tulee tänne. Alle kuukausi!

Huomasin tuossa asioiden järjestyttyä ja varmistuttua, että oli yllättäen jotenkin haikea olo siitä, että tämä kaukosuhde päättyy. Onhan siinä ollut oma viehätyksensä; toisen luo matkustamisessa ja kaiken ilon irtiottamisessa niistä muutamista päivistä tai viikoista, jotka saa viettää yhdessä. Ja siinä hetkellä, kun pääsee taas halaamaan piiiiitkän tauon jälkeen. Yhtään ei kylläkään tule ikävä yksinäistä matkustamista ja sitä hyvästelyn suurta tuskaa. Tai sen jälkeistä yksinoloa ja ikävää. Että eiköhän tästä Kaukosta luopumisesta jotenkin pääse yli. You win some, you lose some. But mostly win some. Tuskin tuo reissuamisen loppuminen harmittaa paljoakaan, kun aamulla herää toisen vierestä. Joka päivä, arkena ja juhlana.

Hurjaa, miten asiat järjesty(i)vät näinkin nopeasti. Vastahan siitä on alle vuosi, kun saatiin olla ihan virallisesti ja julkisesti yhdessä. Nyt ollaan muuttamassa yhteen ja aloittamassa yhteistä elämää. Silti näköjään käytän luokitteluna "Parisuhteellista/-suhteetonta"-kategoriaa. Eiköhän tuon suhteettomuuden voisi jo poistaa tuosta. Aika varmalla pohjalla sitä kuitenkin ollaan näiden kaikkien vaiheiden jälkeen.

Yhteinen ystävämme kyseli eilen tulevaisuudensuunnitelmistamme (sen jälkeen kun oli laulanut S:n kanssa äidilleni Happy Birthdayn). Lähinnä häntä huolestutti, pitääkö hänen tulla Suomeen, kun mennään naimisiin. S:n kaveri- ja perhepiirissä kuhistaan siitä, onko S nyt oikeasti löytänyt "sen oikean" ja soivatko hääkellot piankin. Vähän huvittaakin tuo vouhottaminen. Meillähän ei ole nyt kiire yhtään mihinkään. Tai no, tuohon elokuun 20. päivään voisi jonkinmoisen pikakelauksen suorittaa.

Niin, ei minulla ole oikeasti mitään järkevää kirjoitettavaa. Voisin toki kirjoittaa ihan loputtomasti siitä, miten vieläkin jaksan välillä ällistellä sitä, mistä ja miten tähän on tultu. On vain vissiin tullut avauduttua siitä jo ihan pari kertaa.

Sillä tavalla tiivistetysti voisin sanoa, että nyt olen melkeinpä pelkkää hymyä, kun joskus, esimerkiksi puolitoista vuotta sitten, tilanne oli ihan päinvastainen. Nyt olen toiveikkaampi kuin koskaan, taannoin toivosta ei ollut tietoakaan. Niin, että näin on hyvä. Ja nyt tätä arvostaa ehkä hippusen enemmän kuin ilman vastoinkäymisiä olisi osannut.

30 päivää!

Torstai 24.7.2008 klo 15:30

27

S pakkaili eilen tavaroitaan varastoitavaksi parin vuoden ajaksi. Se oli jotenkin taas ihan mielettömän hyväntuulinen. Ensin se sanoi, ties kuinka monetta kertaa, miten sillä on ikävä Suomen tuoksua (your guess is as good as mine...), ja miten se odottaa tänne pääsyä. Sitten se kysyi, tarvitaanko me kirjahyllyä, kun me mennään takaisin Keskilänteen. Lopuksi, ennen kuin menin nukkumaan, se katseli minua vähän aikaa ja sanoi: "You know, I would fly over there right now if I could." Olisihan se kohtalaisen kivaa, mutta eiköhän me jakseta nyt odottaa vielä nämä vajaat neljä viikkoa (!) yhteisen arjen alkamista.

Jännä kyllä, mutten mitenkään hirveästi jännitä sitä, miten yhteiselo lähtee sujumaan. En oikeastaan ollenkaan. Tunnetaan toisemme jo niin hyvin, että mitään suuria yllätyksiä tuskin tulee. Ollaanhan me vietetty aikaa saman katon allakin jo yllättävän paljon, kun laskee yhteen näitä kahdesta viiteen viikkoon kestäneitä reissuja. Ja kun ottaa laskuihin mukaan vielä sen, kun "vain hengailtiin" pari kuukautta Emporiassa vuoden 2006 syksyllä, niin yhteisiä vuorokausia tulee jo aika monta.

Vaikka tokihan tämä yhdessä asuminen tulee olemaan ihan erilaista kuin esimerkiksi viisi S:n nurkissa pyörittyä viikkoa. Se muuttaa asoita paljon, ettei tarvitse laskea päiviä tai ottaa paineita yhteisen ajan haaskauksesta. Asutaan molemmat samassa paikassa, eikä kumpikaan ole toisen vieras.

Se ei kuitenkaan toivottavasti tule muuttumaan, ettei haluta haaskata yhteistä aikaa, vaikka sitä kohta onkin lähes rajattomasti. Riidat sovitaan nopeasti ja nukkumaan mennään sovussa. Jos tässä on jotain oppinut, niin se on se, että toisen seura ei ole mikään itsestäänselvyys. Sen kun jaksaisi muistaa vielä myöhemminkin, kun tämä suhteen kaukovaihe on vain kaukainen muisto. Toisen arvostus on todella tärkeää, asuipa toinen saman katon alla, naapurissa tai vaikka tuolla valtameren takana.

Niin, että jos alan valittaa turhanpäiväisistä asioista, niin voi antaa satikutia. Kasvotusten tai täällä netin ihmeellisessä maailmassa. Ihan luvan kanssa.

Perinneperjantai: Koti-ikävä

Kahdeksan vuotta sitten tunnelmat olivat odottavat. Odotin luonnollisesti tulevaa matkaani Scottyn luokse, mutta myöskin jotain ratkaisua matkalaukkuelämän loppumiseksi. Halusin niin kovasti asioita, jotka ovat nyt aivan itsestäänselvyyksiä. Yhteisen kodin, yhteisiä tavaroita, yhteisen kaapin, johon vaatteensa voisi matkalaukuista viimeinkin purkaa.

Haaveilemani sain, ja enemmänkin.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Maanantai 3.3.2008 klo 01:27

A Home Is a Place Where a Person, Family, or Group of People Live Together

Kävin tässä viikonloppuna erään ystäväni ja hänen poikaystävänsä asunnossa ensimmäistä kertaa. Se oli koti. Oli hieno sisustus, yhdessä ostettuja tavaroita, sauna. Minun lähdettyäni he jäivät viettämään rauhallista koti-iltaa.

Tuotahan minäkin lopulta haluan. Kodin, johon voi asettua. Kodin, jossa kumpikaan ei ole vieras, eikä vain lyhyellä visiitillä. Haluan paikan, jossa meistä kumpikin saa laittaa vaatteet kaappiin, eikä tarvitse elää matkalaukkuelämää parin viikon ajan. Tämä paikka takaisi myös sen, että paineet "vieraan" viihdyttämisestä katoaisivat.

Ja siihenhän tässä onneksi pyritään. Aika pian meidän pitää selvittää, mitä ensi syksynä tapahtuu. Asutaanko vielä eri mantereilla, vai päästäänkö rakentamaan omaa pesää? Aika isoja päätöksiä on edessä siis. Vaikka kaukosuhteeseen on jo tottunut, ajatus sen jatkamisesta syksyllä tuntuu todella raskaalta. Miksikö? Siksi, että yhdessä asuminen ja eläminen tuntuu olevan mahdollista ja niin lähellä toteutumista. Jos sitten kuitenkin päädytään vielä jatkamaan elämistä eri mantereilla, siinä voi pettymyksenkyynel jos toinenkin vierähtää pitkin poskea.

Kyynelmäärän minimoimiseksi pitäisi siis yrittää pitää pää kylmänä. Tähän asti se on onnistunut ihan hyvin, vaikka enemmän tai vähemmän salaa olenkin jo miettinyt oman yhteisen kodin sisustusta ja hymyillyt. Silti on ollut aika helppoa keskittyä olemaan innoissaan tulevasta matkasta, häistä ja sen semmoisesta ja välttää turha innostus syksystä. Meille on käynyt ennenkin niin, että ollaan tiputtu korkealta, kun ollaan päästetty varpaat irtaantumaan maasta. Nyt yritän olla varovaisempi.

Onhan tämä yhtä odottamista. Onneksi yksi etappi on edessä ihan muutaman päivän päästä, jos ette ole jo huomanneet. Onhan nuo matkat jotain sellaista, josta jaksan iloita ihan hirveästi, mutta paljon mukavampaa olisi, jos olisi joku varma, pysyvä juttu, jota odottaa. Matkat ovat mahtavia, mutteivät missään nimessä mitenkään toimiva pysyvä ratkaisu.

Kas kun se lähdönhetki ja sitä seuraavat päivät, ehkä jopa viikotkin, ovat sydämelle melkoinen rasitus.

Keskiviikko 5.3.2008 klo 18:01

2

Pitäisi varmaan pakata. En vain oikein osaa keskittyä mihinkään. Vatsassa liitelee niin paljon perhosia, että lähden varmaan kohta itsekin lentoon. No, jos en ihan heti, niin viimeistään perjantaiaamuna nykyteknologian avustuksella.

Junailen huomenna iltapäivällä tädin luo yökylään. Tämä ilta olisi siis aikaa pakata. Ja siivota. Ja työstää kandintyötä. Vähän tuntuu, että tuo viimeinen saa nyt jäädä. En pystyisi keskittymään kuitenkaan. Olo on levoton, jännittynyt, innostunut. Esimerkiksi.

Ja kappas, en pysty keskittymään tämänkään kirjoittamiseen, joten taidan lopettaa suosiolla tähän. Pakkaaminenkin saattaisi sujua paremmin, jos en jumittaisi tässä koneella tyhjänpanttina.

Perinneperjantai: Virtuaalinen todellisuus

Kuherruskuukausi Scottyn perheen kanssa jatkui lahjusten muodossa. Amerikkalaisilla on aika estoton tapa kehua muiden tekosia tai esimerkiksi nyt vaikka meikkikynän sävyä, mutta en talvella 2008 onneksi vielä ollut näin kyyninen, vaan otin kehut kehuina ja iloitsin niistä. Lähetin miehen perheelle suomalaisia juttuja, vaikka olin juuri vieraillut heidän luonaan, ja olipa seuraava reissukin jo varattu.

Scotty muutti siskonsa ja tulevan lankonsa luokse asumaan, joten seuraavalla Kansasin-matkallani majoittuisinkin itse asiassa Missourin puolella, Kansas Cityn Waldo-kaupunginosassa.

Kyllä, minullakin soi tämä päässä.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Tiistai 29.1.2008 klo 03:10

Virtual Reality

Liput on ostettu ja odotus jatkuu. Maaliskuun alku tuntuu olevan valovuosien päässä, mutta silti tämä oleminen ei ole mitenkään toivotonta ja surkeaa. Ehkä tähän on sitten jo niin tottunut tai turtunut. Tai ehkä sitä tietää, ettei vajaa kuusi viikkoa ole oikeasti mikään ikuisuus. Ehkä sitä tietää senkin, että reissu on kaiken tämän odottamisen arvoista. Enemmänkin.

Olen todella innoissani maaliskuisista häistä, vaikkeivät ne omat olekaan, kuten eräs opettaja jo epäili. Olen innoissani S:n siskon puolesta, mutta intoilen myös ihan itsekkäistä syistä. Pääsen näkemään S:n smokissa, pääsen tanssahtelemaan sen kanssa, pääsen tapaamaan S:n sukulaisia, pääsen S:n kanssa talovahdiksi vastanaineiden häämatkan ajaksi jne. Varmaan huomasitte, kaikki itsekkäät syyt liittyvät S:ään. Meihin. En malttaisi millään odottaa jälleennäkemistä, mutta pakkohan se on. Ja toisaalta, ihan mielelläni minä sen teen. Tää nyt vain on tätä vielä vähänaikaa.

Kohta se näyttää minulle siskonsa uutta taloa, kunhan saa langattoman yhteyden toimimaan kunnolla. Sisko kuuluu siivoavan makuuhuonetta innolla, tai ainakin se käskyttää sulhoaan siivoamaan, koska "Anni is going to tour the house soon!". Sisko naureskeleekin aina, että hänellä on kolme kämppistä: S, sulho ja the girl in the box.

No nih, nyt me jatketaan taas tätä virtuaalista yhdessäoloa. Laters.

Keskiviikko 30.1.2008 klo 13:03

Näpertelyä ja pisteidenkeräilyä

Viime viikolla lähettämäni lapaspaketti oli päässyt turvallisesti perille Kansasiin. Anopintekeleeltä tuli niin ylistäviä kommentteja, että oikein korvia kuumottaa. Nyt taitaa käsitöiden tuputtaminen S:n perheelle tosin riittää, kun jouluna paketeista löytyivät kaksi huovutettua tonttua (vanhemmille) ja kaksi painettua tyynyliinaa (S:lle) ja nyt sitten "yllätyspaketista" lapaset S:n siskolle ja herralle itselleen.

Kansas City Chiefs ja pariskunta ite naamat vinksallaan.

Yksityiskohta S:n siskon tumpusta.

Juu, ja lähetinhän minä S:n äidille rajauskynänkin, kun se viime reissuni aikana ihasteli rajauskynäni väriä. Se on musta. Kun ei kerran lähempää mieluista piirtovälinettä löytynyt, niin lähetin paketissa siis kotikutoisten lapasten lisäksi myös kotimaista osaamista; Lumenen kynäsen. Eiköhän siinä taas pari pistettä tullut kerättyä. Nyt siinä perheessä tunnetaan kunnolla jo ainakin kolme suomalaista tuotemerkkiä: Nokia, Fiskars (kuulemma parhaat sakset ikinä) ja Lumene. Ai niin, ja Marimekko:

S:llä oli eilen vähän huonompi päivä. Jos mainitsen sakot ja puhjenneen renkaan, niin siihenpä se jo aika hyvin tiivistyykin. Töissä ollessaan se masisteli ja väitti mokailevansa nykyisin enemmän kuin ennen. Syytti siitä minua. Se ei kuulemma ole tottunut olemaan näin tyytyväinen elämäänsä, ja se nyt muka sitten ilmenee ylimääräisenä sähläilynä. Sanoin sille, että parempi nyt vain totutella tähän. Tarkoitus olisi pitää S tyytyväisenä elämäänsä jatkossakin, vaikka se aiheuttaisikin sille ongelmia. Voin elää syyllisyyden kanssa, jos minua tuollaisista asioista syytetään.

Perinneperjantai: Kaipuu kainaloon

Sitä jaksoi nuorempana vaikka mitä. Muun muassa viettää yön Helsinki-Vantaan kakkosterminaalin lähtöaulassa ennen Atlantin ylitystä. Kai se vain kertoi siitä, että tykkäsin eräästä tyypistä, joka oli tulossa vastaan Kansas Cityn lentokentälle. Niin, ja erityisesti siitä, että tilillä eivät eurot keskenään juuri juhlineet, eli hotelliyöstä oli turha edes haaveilla.

Matkustin joulukuun 2007 alussa jo toista kertaa puolentoista kuukauden sisään moikkaamaan tulevaa siippaani. Pitkä loma mahdollisti rennon yhdessäolon, mutta myös menneisyyden haamujen tunkeutumisen seuraan. Tänään keskitytään kuitenkin vielä lähtötärinöihin.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Torstai 29.11.2007 klo 18.19

Ihan kohta

Viisi. Päivää. No more, no less. Odotusta täynnä olleet päivät (ja yöt) ovat sujuneet tähän asti ikävöidessä, nukkuessa, S:n lahjojen parissa pakertaessa ja väistellessä tätä tavarapaljoutta, joka odottaa pakkaamista. Ugh. Jos matkat S:n luo eivät olisi niin työläitä/kalliita/pitkiä/väsyttäviä, kävisin siellä varmasti useammin.

Aamulla pitäisi selviytyä linja-autoon ja körötellä Savoon. Jos Matkahuollon nettisivut toimisivat, osaisin mennä asemalle oikeaan aikaan.

Nettisivujen toimimista odotellessa voisin vaikka pakata. Tai katsoa tämän uudestaan.

Hnhnhnhnhn.

Maanantai 3.12.2007 klo 03:59

Going to Kansas City

Hereillä ollaan. Väsyttäisi, muttei nukuta. Äsken pystyin vielä syyttämään S:ää unen puutteesta, kun odottelin sen soittoa niin tinkaan, mutta nyt en enää pysty, kun ihan justiinsa rupateltiin kiva tovi.

Huomenna, tai siis tänään, hyppään junaan ja otan suunnaksi Helsinki-Vantaan. Lento lähtee tiistaiaamuna, eli siis huomenna, aikaisin. Tällä kertaa pääsen näkemään Amsterdamin ja Minneapolisin lentokentät, ennen kuin laskeudun tutulle ja turvalliselle Kansas City Internationalille.

Ja onhan sitä jo odotettukin, vaikka viimeksi nähtiin vaivaiset parisen viikkoa sitten. Tuntuu ihan oikeasti, että siitä olisi paljon pidempi aika. Eipä tuolla nyt niin väliä ole, kun ihan kohta pääsen taas S:n kainaloon. Mukavaa, kun sekin on niin älyttömän innoissaan tulevasta yhdessäolosta.

Noo, pitäisi varmaan yrittää vaikka nuijanukutusta, että saisi edes vähän levättyä ennen puolentoista vuorokauden matkustusrutistusta. Huomenna, tai siis tänään, pitää vielä yrittää tehdä matkalaukuista mahdollisimman kevyitä ottamatta niistä kuitenkaan mitään pois. Jotenkin onnistuin taas pakkaamaan koko omaisuuteni mukaan.

Niin aina.

Linja-autossa muutama päivä sitten. Kahdelta iltapäivällä.

Keskiviikko 5.12.2007 klo 15:58

Perilla

Taalla taas. Matka oli pitka ja raskas, mutta kylla kannatti lahtea. Puolentoista vuorokauden matkustelun ja milloin missakin nukkumisen jalkeen saavuin Kansas Cityyn, ja minua oli vastassa mies. Ja ruusu.

Oli uskomatonta, miten akkia siihen taas tottui, etta toinen on vieressa, lahella. Maailman luonnollisin asia.

Ja sen isa sanoi: "Welcome home."

Perinneperjantai: Lähtölaskenta

Puristin (perseellä) koulutehtävät valmiiksi, ennen kuin lentoni Lontooseen ja Baltimoreen läksivät, vaikka minulla olikin hienoisia vaikeuksia keskittyä mihinkään muuhun kuin tulevaan jälleennäkemiseen Scottyn kanssa. Scottykin oli tietysti innoissaan - opiskelipa vähän suomeakin.

Ensimmäisestä tapaamisestamme oli kulunut vuosi, ja edellisestä puoli vuotta. Perhosia siis lepatteli.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Tiistai 9.10.2007 klo 19:31

Kympit paukkuu

Kymmenen päivää. Kymmenen. Vähänhän tuo meinaa jo vatsanpohjassa tuntua. S:kin on niin innoissaan, niin innoissaan. Se kertoo minun tulevasta reissusta ja omasta tulevasta matkastaan Suomeen jokaiselle, joka jaksaa yhtään kuunnella.

Se on myös opiskellut omatoimisesti suomea vaihtelevalla menestyksellä. Eilen se kulutti töissä aikaa opettelemalla hyödyllisiä juttuja kuten "olkaa hyvä ja siivotkaa huoneeni!" ja "minun perse yksisuuntainen!". Vähän nauratti, mutta onneksi ei liikaa.

Olin eilen fiksu ja join pullollisen energiajuomaa. Teki mieli. Normaalisti kun en juo kahvia enkä muitakaan kofeiinipitoisia juomia, niin valvoin sitten seitsemään. Aika tehokasta. Neuloin sitten joutessani lapasen ja kirjoin siihen vielä koristeet. Nyt en tiedä, haluanko neuloa toisen samanlaisen, vai kokeilla jotain muuta. Sen tiedän, etteivät kouluhommat kiinnosta yhtään. Käytän aikani paljon mieluummin johonkin muuhun. Nooh, saanpahan ainakin sormet lämpimiksi, kun tuo talvikin taitaa tehdä tuloaan.

Lauantai 13.10.2007 klo 19:00

6

Aika pieneltä näyttää tuo otsikon luku, eikö vain? Sitä se onkin, enkä oikein ole vielä tajunnut, miten vähän aikaa lähtöön oikeastaan enää onkaan. Pieni paniikki meinaa iskeä päälle. Ehdinkö tehdä kaiken (pestä pyykkiä, siivota, pakata, hoitaa kouluhommia jne.)? Vaasaudun sunnuntai-iltana ja suuntaan kohti etelää torstaina, jotta ehdin lentokoneeseen perjantaiaamuna. Aikaa on näin ollen kolme päivää, varsin ruhtinaallisesti siis, mutta itseni tuntien tiedän, että kiire tulee. Ja silloin jotain helposti unohtuu. Let's keep our fingers crossed ja peukut pystyssä.

S on ollut viime aikoina ihan sekopäinen. Eilen se oli vanhojen kavereidensa kanssa ulkona ja oli ajellut illanvieton jälkeen kotiin, jotta pääsisi juttelemaan minulle. Noh, tavoistani poiketen, tietokone oli kiinni, eikä S siis saanut minuun yhteyttä. Oli kuitenkin jättänyt monta ikävöivää viestiä ennen nukkumaanmenoaan. Oli kuulemma puhunut minusta koko illan. Osaa se olla suloinen, kun se sille päälle sattuu.

Tasan neljän viikon päästä se tapaa perheeni ensimmäistä kertaa. S jo ehdotti, että pistetään heti ekana iltana beer pong -turnaus pystyyn, niin eiköhän kaikkien estoisuus (lähinnä englannin puhumisen suhteen) katoaisi. Eiköhän se hyvin suju muutenkin. Olen todella innoissani siitä, että pääsen näyttämään S:lle kotiseutuani. Sekin lämmitti mieltä ja sydäntä, kun S vähän aikaa sitten sanoi, ettei hän todellakaan aio jättää tulevaa Suomen-reissuaan viimeiseksi matkaksi tänne.

Voi nuorta lempeä.

Keskiviikko 18.10.2007 klo 03:18

2

Parin vuorokauden päästä lähtö lentokentälle on jo aika ajankohtainen. Sitten pitää enää vain lentää Lontooseen, seikkailla Heathrow'lla, löytää oikea lähtöportti (*kopkopkop*), lentää Baltimoreen, selviytyä kunnialla tullimuodollisuuksista (*kopkopkop*), löytää matkatavarat ja S. Sitten loppuu odotus.

Luvusta kaksi tulee mieleen ilta, jolloin vietettiin S:n kanssa ensimmäistä kertaa oikein kunnolla aikaa yhdessä, ja lopulta kahdestaan. Pelattiin jotain järkevää peliä, jossa taidettiin Soilen kanssa laskea suomeksi numeroita kolmesta alaspäin, ja S:n mielestä 'kaksi' kuulosti hauskalta. Jokainen arvannee, miksi. Illan, tai no aamuyön, aikana S halusi opetella myös kaksi muuta k-kirjaimella alkavaa sanaa: 'kaunis' ja 'kalja'. Noillahan pääseekin jo pitkälle.

Tajusin muuten juuri, että ensitapaamisestamme on kulunut tasan vuosi. Naurattaa. S sanoi äsken, että sitähän pitää juhlia, kun parin päivän päästä pääsen sen kainaloon. Blogiin olin kirjoittanut illasta näin: Taas tapasin vanhoja tuttuja ja yhden mukavan uudenkin, joka oli tavallaan vanha tuttu (kulttuuriantropologian tunnilta). Ja vähemmän siloiteltu versio varsinaiseen päiväkirjaan, joka on saanut valitettavasti olla ihan rauhassa jo kymmenisen kuukautta, kuuluu seuraavasti: No mut S***** hotty. Juteltiin sen kanssa vaikka mistä, se on nätti. Lopuksi se halasi minua. Suloinen. :) [...] S***** on nätti! [...] S***** on TOSI NÄTTI! :) Ja kivakin vielä. Kirjoitettu 171006 klo 03:26. Että ihan järkevää tekstiä, kun ottaa huomioon vuorokaudenajan ja illan aikana nautitut virvokkeet. Käsialastakin saa sentään selvää.

Jos ensitapaamisestamme on vuosi, edellisestä tapaamisestamme on kulunut puoli vuotta. Jospa tästä seuraavaa kohtaamista ei tarvitsisi odottaa ihan niin kauan.

***** Tuntuu tyhmältä sensuroida S:n nimeä teksteistä tähtien avulla, kun oikean nimen selvittäminenhän on aika vähäisen salapoliisityön takana... Alun perin luovuin oikean nimen käytöstä turvallisuussyistä (ettei kukaan valtion vakooja saa selville, että ollaan vielä yhteyksissä, heh) ja nyt olen vain tottunut siihen, että täällä S***** on S. Sou not, näillä edetään.

Kesäyön salmiakkiunelma

Tuliaisturkkarit tuli tuhottua taas melkein ennätysajassa. Itsehillinnästä ei ole pienintä haisuakaan kulmasta viettelevästi auki olevan salmiakkipussin edessä. Antaudun! Syön sellaisella hartaudella, että kitalaki on halki vähintään neljästä kohtaa. Pureksin, koska en malta odottaa seuraavaa, sopivan suolaista, mutta ah, niin makeaa, pyörylää. Rouskrousk, loppuivat, pirulaiset.

Ostinpa karkinhimoissani liput Suomeen. Kaipa siellä tulee muutakin kivaa tehtyä, kuin tuijoteltua taivaallisia makeishyllyjä.

Päästään nyt ensimmäistä kertaa kokeilemaan yhden vaihtopysähdyksen taktiikkaa (normaalisti kaksi) Suomeen lentäessä. En edes oikein viitsinyt tutkia muita vaihtoehtoja kuin American Airlines; maksan mieluusti vaikka pikkuisen ylimääräistä lyhyemmästä matka-ajasta ja vähemmästä vaihtostressistä. Näin jälkikäteen huomasin, että taisipa olla jopa edullisin vaihtoehto. Win-win. Win.

Jännityksellä jäämme odottamaan, millaista on lentää sylilapsen-ikiliikkujan kanssa tällä kertaa. Ei ole enää vauva, joka torkkuu suurimman osan matkasta - koneessa, kentillä, kantorepussa. Pitänee oikeasti harkita valjaiden ja hihnan ostamista!

Ei onnistu enää. Kentällä nukkuminen, eikä Deltalla lentäminen.

Ihanaa kuitenkin on, että meillä on nyt konkreettinen jälleennäkemispäivä. Mies ja lapsukainen pääsevät viettämään ihan ensimmäisen Suomi-juhannuksensa, ja minä ensimmäisen kuuteen vuoteen. Mökkijuhannuksen, savusaunan ja rosvopaistin lisäksi agendassa taitaa olla matkailuautoilua, Muumeja, Turkua (random fakta #98234: en ole koskaan käynyt Turussa!), linnaa, Vaasaa. Hullua Pulloa. Kavereita, sukulaisia. Salmiakkia, jäätelöä. Itikoita hysteerisenä karkuun juoksemista.

Kesä!

Trick or Treat, Smell My Feet

Täällä juhlitaan tänään Halloweenia. Viime vuonna karkkeilu jäi meiltä kokonaan väliin, sillä oltiin keppostelemassa Chiefsien pelissä. Vaikka meillä onkin vielä viimevuotisia namusia jossain kaapin perukoilla, niin käytiin hakemassa Walmartista semmoinen karkkiarsenaali, että luulisi riittävän tämän naapuruston lapsille. Todennäköistä on, ensi vuonna meillä on taas vuosikertakarkkia.

Onneksi täällä ei ymmärretä hyvän karkin päälle, eikä kaupasta saa jättisäkkejä (tai edes pikkupussukoita) salmiakkia. Voisi olla, että lapsukaisille ei jäisi mitään herkuteltavaa, kun tämä täti vetelisi napit omaan naamaan. Suklaista ja ällömakeista sokeripommeista luovun mielelläni, ihan ilman taistoa!

Kaiverrettiin eilen parit kurpitsatkin. Tässä minun.

Ja tässä S:n.

Salmiakista puheen ollen, joulumatka Suomeen alkaa kutitella mahanpohjassa jo aika lailla! Eilen meidän lemmikkivahtiongelmaan tuli vielä maailman paras ratkaisu, kun hyvä ystävä lupautui asustelemaan meillä reissun ajan. Usvan hoitopaikka ja kissojen ja rottien ruokinta ehtikin jo valvottaa minua muutamana yönä, mutta nytpä ei enää tarvitse huolehtia. Usva saa olla kotona kissapoliisina.

Aah, nyt voin keskittyä haaveilemaan hyvästä seurasta ja ruoasta! Ja odottamaan kauhulla Atlantin ylitystä vääntelehtivän vauvan kanssa.

38 viikkoa

Eipä mitään uutta Kansasin auringon alla. Laskettuun aikaan on kaksi viikkoa, ja Pottu voi tupsahtaa (olisikin noin helppoa) tähän maailmaan milloin vain. Olen entistäkin kärsimättömämpi, ja tähän asti hurjaa vauhtia juossut aika on alkanut hidastella, ryökäle. Näin viime yönä unta, jossa lääkäri sanoi käynnistävänsä synnytyksen 16. heinäkuuta. Minä suutuin tohtorisedälle, koska en halua odottaa niin pitkään. Patience is not my style.

Tuleva synnytyskoetus ei oikeastaan pelota, koska en tiedä, mitä pelätä. Enemmän jännittää se, osaanko lähteä oikeaan aikaan sairaalaa kohti. Kyllä sen sitten tietää, olen kuullut, mutta entä jos en tiedä? Uunituoreen Potun hoitaminen jännittää tietysti myös, mutta tuskinpa olen ensimmäinen tähän maailmaan lapsen pukannut, joka ei heti kättelyssä ole ammattilainen. Ehkä tässä pärjätään.

S:kin taitaa olla valmis. Se on ollut ihan mahtava ja on ymmärtänyt hieroa minun hartioita ja selkää ilman anomista. Vaikka nuo pelottavat hormonit ovat pysytelleet melko hyvin piilossa ja aisoissa, ja pahimmilta hermoromahduksilta on vältytty, niin jatkuvasti ähisevä ja puhiseva vaimo ei välttämättä ole mitään herkkua. Se varmaan käsittelisi mieluummin pienempää ähisevää ja puhisevaa neitokaista.

*****

Hyvää juhannusta! Nauttikaa te Suomessa juhlivat yöttömästä yöstä meidän ulkosuomalaistenkin edestä. Joku voisi uhrautua vaikka siemailemaan kuivan omenasiiderin minun puolesta, jos se ei vain ole liikaa pyydetty...

30

Tänä aamuna porrastasanteella oli vastassa tämmöinen synttärinaama:

Täytettiin Usvan kanssa eilisen ja tämän päivän aikana yhteensä 30 vuotta. Eipä voi sanoa, että tätä oltaisiin juhlittu mitenkään railakkaasti. Putsailtiin eilen autot (S putsasi, minä katsoin sivusta) ja laitettiin Potun turvakaukalon telakat paikoilleen, katsottiin baseballia, kuten normaaleihin iltarutiineihin jo kuuluu (mikä minussa on vikana?) ja syötiin pizzaa. Aika villiä. Joku väitti eilen, että olen tulossa vanhaksi, mutta minä syytän loppuraskautta tästä matalalennosta.

Meillä on ollut aika kova autokuume tässä viime aikoina. Ensin ajateltiin, että oltaisiin vaihdettu meidän kaksiovinen 16-vuotias veteraani farmariin. Käytettyyn sellaiseen, tietenkin. Sitten S alkoi haaveilla uudesta autosta, sillä uusissa ajoneuvoissa pääsee paremmille kulutuslukemille. Kohta puhuttiinkin jo SUV:stä (citymaasturi?), ensin viidenistuttavasta ja kohta jo kolmannella penkkirivillä varustetusta. Ja niin edelleen.

Ajatus autolainan ottamisesta ei kuitenkaan houkuttele meistä kumpaakaan. Tällä hetkellä meillä ei sellaista ole, ja tämä on melko kiva tunne. Tuo vanha pikkuauto on palvellut S:a jo 13 vuotta ja toimii edelleenkin mainiosti minun kauppakassina. Kaksiovisuutensa vuoksi se ei oikein meinaa kuitenkaan soveltua vauvankuljetukseen, joten suunnitelmissa on ollut vaihtaa S:n kanssa autoja, kun Pottu syntyy.

Mutta onko järkevää seisottaa uudempaa ja turvallisempaa autoa autotallissa? S ajaa joka (työ)päivä puoli tuntia valtateillä suuntaansa. Minä käyn kaupassa muutaman kerran viikossa, matkaa pari kilometriä. Kun tuohon lisätään satunnaiset lääkärikäynnit ynnä muut pakolliset menot, niin eipä noita ajokilometrejä silti hirveästi tälle rouvalle kerry.

Suurin oikea syy auton ostamiseen, autokuumeet jääkööt omaan arvoonsa, on ollut toisen turvallisen ajoneuvon hommaaminen, jotta S voisi huristella töihin sardiinipurkkia isommassa ja jämäkämmässä kotterossa. Yhden illan pähkäilyn seurauksena päädyttiin kuitenkin siihen, että minä jatkan sardiinipurkilla ajelua, jos saadaan turvakaukalo takapenkille ollenkaan järkevästi. Voidaanhan me aina vaihtaa autoja päiväksi tai pariksi, jos tiedän, että minun pitää päästä päivän aikana Potun kanssa jonnekin; minulla pitää vain olla jokin ajoneuvo, johon Potun saan turvallisesti kiinni, jos tulee äkkilähtö jonnekin. Tuskin me ajellaan p*llurallia ympäri KC:tä, ja jos semmoinen himo iskee, niin pitää sitten vaihtaa tuon isukin kanssa kulkuneuvoja.

Tavoite on nyt sitten jatkaa kahden velattoman auton taktiikalla ainakin vuoden verran, sillä S sai kuin saikin vyötettyä telakan paikoilleen autovanhukseen. Meillä ei ole aavistustakaan, miten paljon tuohon uuteen tulokkaaseen alkaa upota kuukaudessa rahaa, joten voi olla ihan fiksua jättää autolainat myöhemmäksi, jos sellaiseen ei kerran oikeasti pakottavaa tarvetta ole. Meillä ei ole vielä kunnon käsitystä siitäkään, miten isoa autoa tässä kannattaisi järkevästi katsella. Saa kai nuo SUV:t täyteen vauva- ja muuta kamaa, jos haluaa, mutta ehkä on parempi totutella mahtumaan pikkusedaniin. Vaikka olisihan se upouusi biili aika kiva, nyt heti...

Savulta tuoreita terkkuja, se pitää mulle bloggausseuraa.

Pssst. Tänään on enää tasan kuukausi, eli 30 päivää laskettuun aikaan. Pottu on kilttinä tyttönä asettunut raivotarjontaan, se varmistettiin toissapäivänä oikein ultralla. Kohta voi syntyä jo, vaikka tulevat vanhemmat taitavat olla vielä vähän sormi suussa kaiken kanssa (viimeksi eilen turvakaukalon kanssa).

Loppusuora

Seitsemän viikkoa töitä. 34 päivää, mutta kuka näitä nyt laskee. Motivaatio alkaa olla aika nollassa, ellei miinuksen puolella, vaikkei tämä mikään vastenmielinen paikka olekaan. Olen vain vissiin niitä ihmisiä, jotka maratonin loppusuoran nähdessään menettävät viimeisetkin voimansa. Toiset ottavat loppukirin.

Palattiin töissä taas normaaliin ja samalla uuteen päiväjärjestykseen. Uusi tyyppi on tehnyt jo itsenäisiä työvuoroja, joten me muutkin päästiin eroon aikataulumuutoksista. Palasin vanhaan tuttuun 36 tuntiin viikossa ja sain samalla pidemmän viikonlopun, sillä maanantaisin istuskelen täällä portilla kahdesta iltakuuteen keskiviikkoisen nelituntisen sijaan.

Työkaveri suunnitteli viime viikolla, että voisin palata tänne takaisin töihin muutaman vuoden päästä. Yritin olla mahdollisimman kohtelias sanoessani "Hell no!". Täällä saa ihan hyvää palkkaa siihen nähden, mitä meiltä vaaditaan, mutta kun kiinnostaisi oikeasti tehdäkin jotain, eikä vain pönöttää typerässä uniformussa milloin milläkin tuolilla. Viiden päivän vuosiloma ei myöskään houkuttele. Ei ainakaan, jos muita vaihtoehtoja on tarjolla.

Olen kaikesta tästä märinästä huolimatta erittäin iloinen siitä, että olen saanut olla työelämässä mukana; varsinkin, kun olen nyt taas jäämässä määrittelemättömäksi ajaksi kotiin. Työpaikka ei ole mikään itsestäänselvyys varsinkaan maahanmuuttajalle, vaikka olenkin nähnyt tv-mainoksia, joissa toitotetaan laillisten maahanmuuttajien olevan uhka kunnon amerikkalaisille ja heidän työllistymiselleen. Huoh.

Nolla!

Fakta #29: Muutan tänään Yhdysvaltoihin.

Ihan kohta

Vika kokonainen viikko vakituisena Suomi-asukkaana alkaa vedellä viimeisiään. Tällä viikolla on katkaistu vakuutukset ja hiukset, tehty osoitteenmuutos, todettu kissat matkustuskelpoiseksi eläinlääkärin toimesta, ja S valitettavasti pääsi kokemaan suomalaiset hautajaisetkin. Kiirettä on siis pitänyt, ja tunteet ovat heitelleet aika laidasta laitaan.

Monet heiheit on sanottu. Monta halausta olen saanut. Voisi siis olettaa, että olen vuodattanut ämpärillisen kyyneleitä, mutta ei. Olen padonnut ison osan ikävistä tunteista jonnekin talteen, josta ne varmaan tulevat ryöpsähtämällä ulos jossakin vaiheessa. Nyt en anna itseni velloa itsesäälissä. Jos aloitan, en osaa lopettaa.

En ole ainoa lähtijä. Myös S on jättämässä yhden elämänvaiheen taakseen ja aloittamassa uutta, vaikka tavallaan onkin palaamassa entiseen. Myös S:lle tämä prosessi on merkityksellinen, raskaskin. Toisaalta meitä on kaksi jakamassa samaa kokemusta, toisaalta käydään läpi täysin erilaisia tunteita.

Olen välillä ihan älyttömän innoissani uuden lehden kääntämisestä. Miten mukavaa onkaan asettua oikeasti aloilleen ja ostaa sohva, pesukone (ja amerikkalaiseen tyyliin myös kuivausrumpu), sisustaa. Kansas Cityssä on paljon nähtävää ja tehtävää.

Välillä taas vähän ahdistaa. Valoisia kesäöitä tulee ikävä (hyttysiä ei!), sekä tietysti niitäkin enemmän perhettä ja ystäviä. En tosin halua keskittyä muuton negatiivisiin puoliin, sillä kuten jo tuossa mainitsinkin, siinä kävisi vain huonosti. Mennään siis laput silmillä ja iloitaan mukavista jutuista.

TJ 4.

*****

Fakta #28: Vuoden 1998 jalkapallon MM-kisojen aikaan löin vetoa itseni kanssa Englannin ja Argentiinan välisestä ottelusta. Englanti hävisi, joten niin hävisin (ja samalla voitin?) minäkin. Söin kaksi palasta vessapaperia, eikä kukaan ollut edes todistamassa. Kyytipoikana oli appelsiinimehua.

Maalaisromantiikkaa

Huh, nyt on latotanssit tanssittu! Olihan mahtava viikonloppu! Mikään ei olisi voinut mennä paremmin. Edes se, että huomattiin "sulhasen" juhlahousujen jääneen kotiin vähän ennen juhlan alkua, haitannut. Ei kun velipojalta housut lainaan ja menoks!

Lauantaiaamu alkoi parin tunnin kampaamoreissulla. Persauksen puuduttaminen kyllä kannatti, sillä sain mitä halusin, ellen enemmänkin! Sade yritti latistaa kampauksen heti alkuunsa, mutta kivasti se kesti lopulta aamutunneille asti.

Tyytyväinen asiakas.

Kampaamoreissun jälkeen sutaisin meikit naamaan. Sitten pakattiin booli- ja sangriapöntöt auton peräkonttiin, ja kuten tuossa aiemmin totesinkin, S:n pöksyt eivät päässeet kyytiin. Minulla oli onneksi mukana puvun ylä- ja alaosa.

Me päästiin niin uskomattoman helpolla näiden juhlien järjestelyssä, etten oikein osaa samaistua hurjasti stressaaviin morsmaikkuihin. Toki meidän tärkeästä päivästä puuttui ehkä se suurin jännitys, sillä sanottiin "I will" jo melkein vuosi sitten. Näinkin laiskalle ihmiselle ns. valmis paketti oli ihan paras vaihtoehto!

Joidenkin (mm. S:n) mielestä illan kohokohta oli, kun illan viihdyttäjä (isän setä) pakotti minut lavalle laulamaan! Alla oli vasta pari lasillista viiniä, joten humalatila ei todellakaan ollut siinä vaiheessa (eikä kyllä lopulta koko illan aikanakaan) karaoketasoa. No, vetäistiin siinä sitten hurjien vastalauseiden jälkeen Kotiviini duettona juhlaväen "iloksi". Ai että, kaikkea sitä.

Juhla oli mitä mukavin, vaikka toki haikeita hetkiäkin koettiin, kun piti hyvästellä kavereita (TJ 10!). Onneksi moni on jo uhkaillut tulevansa kyläilemään, ja päätettiinkin, että käytämme lahjaksi saamamme eurot vuodesohvaan, jotta vierailla on paikka, missä nukkua mukavasti.

Eräät uhkailijat ovat omat vanhempani, jotka tulevat todennäköisesti kylään ensi keväänä! On helpompi lähteä, kun tietää, että seuraavan kerran nähdään jo suhteellisen pian.

Summa summarum: Ihan mieletön ilta! Paikka, ruoka ja seura olivat mahtavia. Kiitos kaikille mukana olleille! Te teitte juhlasta juhlan!

Pusipusi. Äiti muuten teki pukuni!

*****

Fakta #26: Luulen nähneeni Melrose Placen Jaken New Yorkissa. Suurin julkkisbongaus ikinä!

Fakta #27: Minua on luultu Mikko Leppilammen matkaseuralaiseksi.

Viimeisiä "viimeisiä"

Otsikko voisi olla myös "Viimeisiä" viimeisiä. Tai "Viimeisiä" "viimeisiä". Ensimmäinen viimeinen on adjektiivi, jälkimmäinen substantiivi. Lainausmerkit kuuluvat mukaan sen takia, etteivät nämä viimeiset ole oikeasti välttämättä viimeisiä. Tuliko selväksi?

Minulla oli lauantaina viimeiset Suomi-synttärit, mutta kuten tuossa aiemmin tuli todettua, nämä synttärit olivat viimeiset tällä erää. Ostin myös viimeisen Oivariini-rasian viime viikolla. Isoja merkkipaaluja, siis.

Oikeasti en ole jaksanut hössöttää näistä viimeisistä jutuista tavalliseen tapaani, sillä tätä lähdön haikeutta on turha lisätä millään eeppisillä voinostoreissuilla. Ihan tarpeeksi dramaattista tämä on muutenkin.

Mukavia viimeisiäkin on koettu. Jo perinteeksi muodostuneet sunnuntaiset Skype-keskustelut S:n ja S:n vanhempien välillä tulivat päätökseen toissapäivänä. Vanhemmat läksivät tänään Suomea kohti, sillä he osallistuvat meidän hääjuhliin...

... jotka ovat lauantaina! Ensi lauantaina! Ostettiin ja suunniteltiin jo tänään pöytäkoristeet, joten turhan aikaisin ei olla oltu tämän asian kanssa liikkeellä. Onneksi pitopaikan emäntä on ottanut hoitaakseen suurimman osan käytännönasioista, joten me ollaan päästy helpolla. Ei tällaisen muuton alla jaksaisikaan hössöttää juhlien kanssa liikaa. :) Ehkä sitä on pikkuisen hupsu, kun ajoittaa kaksi suht' isoa juttua näin lähekkäin.

TJ 16!

*****

Fakta #24: Olen päässyt Nightwishin loppuunmyydylle keikalle ilmaiseksi ihan vain sen takia, että avasin suomalaisen suuni oikeassa paikassa (Lawrence, Kansas) oikeaan aikaan.

Fakta #25: Minulla on yksi tatuointi (jalkapöydässä). Sain senkin ilmaiseksi.

Lisää hyvästejä

Kävin aiemmin tänään moikkaamassa työkavereita, ja aika haikea olohan siitä jäi. Sain läksiäislahjaksi selviytymispaketin, joka sisälsi ruisleipää, salmiakkia, Jallu-pullon ja Frederikin levyn. Reetua ei ehkä selvänä kuuntelisikaan.

Minua on lellitty muutenkin. Viime viikolla sain eräältä entiseltä (entisiä kai nämä kaikki nyt ovat) työtoverilta Kalevala-korun. Tämän lisäksi saan kuulemma vielä jotain "pientä", mutta se ei ollut vielä valmis. Kun tämä tulee mm. tieauroja ja harjalaitteita valmistavan yrityksen henkilökunnan suusta, läksiäislahjan koko jää väkisinkin mietityttämään...

Kuten aiemmin taisin vähän ohimennen mainitakin, minulla on käynyt ihan mieletön tuuri, että olen saanut tehdä töitä tuommoisessa porukassa. Taitaa tulla vähän ikävä, puolin ja toisin.

Jos kaikki menee niin kuin pitää, laskeudutaan Chicagoon tasan kolmen viikon päästä. Hui.

*****

Fakta #21: Halusin pienenä eläinlääkäriksi.

Fakta #22: En vielä tiedä, mikä minusta tulee isona.

Fakta #23: Viimeisin työrupeamani oli miesvaltaisella alalla, ja työnkuvan (ja ennen kaikkea käytännöllisyyden) takia hameiden ja korkokenkien käyttäminen ei tullut kuuloonkaan. Ehkäpä seuraavassa työssä pääsen niitä käyttämään, sillä tykkään tyttöilystä.

Going to Kansas City?

Nelosen pitäisi ohjelmatietojen mukaan esittää parhaillaan elokuvaa Going to Kansas City. Melkoista huttua, mutta on se ainakin täynnä tutunnäköisiä maisemia, eli kokonaisarvosana menee himpusti plussan puolelle. Silti Nelonen esittää jostain syystä elokuvaa nimeltä The Pacifier - Tuttiritari, joka on IMDb:n mukaan vielä huonompi, kuten elokuvan suomennoksesta voi varmaan päätellä. Mieluummin katsoisin Mikko Nousiaista vaihto-oppilaana kuin Vin Dieseliä Tuttiritarina. Totta puhuen en varmaan katsoisi Mikko Nousiaistakaan, sillä been there, done that. ;) Sitä paitsi olen nähnyt elokuvan pari kertaa, eikä kolmas kerta ole tarpeen.

Jäin eilen S:n sanojen mukaan eläkkeelle Suomi-töistä. Viimeinen päivä oli flunssainen ja tunteikas. Tuntuu hassulta, etten enää palaakaan takaisin tuttuun toimistoon. Käyn tosin vielä kahvittelemassa ensi viikolla työtoverusten kanssa, joten niitä lopullisimpia hyvästejä ei tarvinnut vielä heittää. Jos löydän USA:n päästä lähellekään yhtä mukavan ja mutkattoman työyhteisön ja -ympäristön, olen onnekas.

*****

Fakta #17: Juon todella harvoin kahvia. En edes omista kahvinkeitintä.

Hätäpaniikki

29 aamua lentoon lähtöön. 2 viikkoa ja 2 päivää hääjuhliin. 2 päivää töitä.

Aika vähän, eh? Siksipä saankin välillä kauhunväristyksiä, kun hetkittäin tajuan, mitä olenkaan tekemässä, ja miten pian! Olen jo aika hyvin sisäistänyt sen, että olen lähdössä. Sitä en ole vielä täysin ymmärtänyt, etten ole tulossa takaisin. Toki käyn kylässä, mutta en ole tulossa takaisin.

Eilen illalla meinasi iskeä pakokauhu, kun aloin laskeskella noita jäljellä olevia päiviä, juuri ennen nukkumaanmenoa, tietenkin. Kärpäsestä tulee äkkiä härkänen. Silloin tuntuu, että pientenkin, normiarkeen kuuluvien juttujen painon alle lyhistyy. Kapasiteetti ei riitä!

Tänään palaset ovat onneksi loksahdelleet mukavasti paikoilleen, joten ensi yötä tuskin tarvitsee viettää leikkien tornadoa lakanoiden välissä. Veljen kanssa veljeiltiin autokaupat, joten siinä putosi iso taakka harteilta, ja kissojen kuljetushommatkin alkavat olla melko selvät. Tilasin tänään "kuljetuslaatikoiden Rolls Roycen" entisen (pienemmän) tilalle, jotta kissakaverit mahtuisivat matkustamaan mukavammin ja turvallisesti. Toverukset täytyy enää käyttää eläinlääkärin pakeilla korkeintaan viikkoa ennen lentoa, jotta niiden lentokelpoisuus voidaan todistaa lentoyhtiölle. Kyllä tämä tästä!

Viimeinen työviikko on tietysti myös pyörinyt ajatuksissa. Tähän mennessä viikko onkin ollut... outo. Olen saanut lopulliselta tuntuvia sähköposteja, joissa toivotellaan hyvää loppuelämää. Läheisten työtovereiden kanssa on hoettu puolin ja toisin puhelimessa ja kasvokkain, miten tätä ei oikein vielä tajua. Paikallisen yläasteen (vai mikä yläkoulu se nykyään onkaan) opo ja eräs opettaja toivat minulle tänään lahjaksi Juhani Ahon Rautatien; kiitokseksi yhteistyöstä ja muistoksi kotiseudusta. Mukava työympäristö tekee lähdöstä pikkuisen haikeampaa.

*****

Fakta #16: Osaan ajaa trukilla ja olenkin ajellut sellaisella töissä melkein joka päivä parin vuoden ajan.

Melkein valmis

Kävin kuuntelemassa viime viikolla S:n graduseminaarin. Mitäänhän en itse asiasta ymmärrä, mikä on sinänsä ihan ymmärrettävää, kun gradun nimi on vaatimattomasti Finite Element Approximation of the 3-Dimensional Heat Equation, mutta lähdinpähän käymään.

Olinhan minä tiennyt, ettei se ihan täysi toope ole, mutta olin joka tapauksessa aika ällikällä lyöty. Niin oli yleisökin, ohjaajat mukaan lukien. S sai projektistaan täyden vitosen ja nyt se on yhtä tenttiä vaille valmis maisteri. Yliopiston tutkijaporukka yritti houkutella S:a jatkamaan tohtoriksi asti, mutta 300-sivuinen tutkielma ei kuulemma juuri nyt kiinnosta. Saattaa tuo reilun viiden viikon päässä häämöttävä kotiinpaluukin painaa vaakakupissa aika paljon.

Meillä on viisi Suomi-viikonloppua jäljellä. Niihin pitää mahduttaa ainakin häiden ja S:n valmistumisen juhlimista (ja lätkän MM-finaali!). Isoja juttuja.

*****

Fakta #11: Osaan puhaltaa ilmaa vasemmasta silmäkulmasta. No, ehkä kyse ei ole välttämättä niinkään osaamisesta kuin rakenteellisesta virheestä. Tämä "taito" käy todella ärsyttäväksi flunssaisena, sillä silmäkulma vuotaa niistäessä vettä enemmän kuin Esterin... silmäkulma.

Fakta #12: Minulla on vielä kaksi maitohammasta, eivätkä ne ole irtoamassakaan ihan heti.

Ei pal mittää!

Ihmisten kysellessä muuttoaikatauluista olen tähän asti sanonut, että lähdetään ensi/tänä kesänä tai kesäkuussa. Nyt voin todeta hyvin coolisti: "Ensi kuussa!"

Vaikka tässä ollaan jo aika innoissaan, niin lähdön hiipivä läheisyys on nyt alkanut jopa vähän ahdistaa. Aloitin tänään viimeisen työkuukauden, joka siis tarkoittaa omien säännöllisten tulojen loppumista lähitulevaisuudessa. Sen jälkeen minusta tulee tyhjäntoimittaja, ainakin vähäksi aikaa. Meillä ei ole vielä asuntoa, mikä taitaa ahdistaa ihan eniten, vaikkei tässä vielä mikään älytön kiire olekaan. Kai sitä kaipaa jotain konkreettista. Jotain todellista.

S ei hätäile läheskään niin paljon USA:n pään hoitamattomista asioista kuin minä. Suurin ero on varmaankin siinä, että se on palaamassa kotiin, kun taas minä olen jättämässä omani. Tämä ilta pyhitetäänkin asunnonmetsästykselle ihan minun mielenrauhani turvaamiseksi. Minäkin haluan kodin, jonne asettua siellä kaukana.

Fakta #3: Seuraava Atlantin ylitys on minulle viidestoista laatuaan. Yksin olen lentänyt lätäkön yli kahdeksan kertaa.

Fakta #4: Vihaan lentokenttiä, vaikka tykkään matkustamisesta. Tai no, matkailusta, en itse paikasta toiseen siirtymisestä.

Pari sanaa rokan syömisestä

Toiselle mantereelle muutto tulee yllättävän usein esille, nimenomaan työpaikalla, vaikken sitä itse puheeksi ottaisikaan. Pestiä olisi jäljellä vielä vähän reilu kuukausi, sitten jään lomalle (ja sitten muutan!), joten tuttuja ja tuntemattomia ihmisiä luonnollisesti kiinnostaa, miten hommat jatkossa hoidetaan (hyvin). Toki tällainen isomman mittaluokan muutto herättää mielenkiintoa ihmisissä muutenkin kuin ammatillisessa mielessä, joten olen vastannut samoihin kysymyksiin jo monet kerrat.

"Jännittääkö?" Joo, vähän.

"Tuleeko ikävä?" Joo, varmasti.

"Onko haikea olo?" Joo, vähän.

"Miltä tuntuu?" Välillä ei oikeastaan miltään. En ole vielä oikein sisäistänyt asiaa.

Eräs minulle ennestään tuntematon mies kyseli viime viikolla muutosta. Kysyi muun muassa, onko minulla työpaikka valmiina odottamassa. Eipä ole. Mies sanoi minulle, että olen rohkea, kun muutan noin kauas.

Niin, rohkea, uhkarohkea vai jopa tyhmänrohkea? Ihan vain tyhmä? Itse en koe olevani mitenkään erityisen rohkea; päinvastoin! Olen melkoinen arkajalka, mutta joskus on vain mentävä virran mukana, vaikka miten hullulta ja pelottavalta tuntuisikin. Viime aikoina elämän rajallisuus on ollut pinnalla lähipiirissä tapahtuvien juttujen vuoksi, joten ollaankin tultu siihen tulokseen, että elämä on elämistä varten, ja sen elämisen aika on nyt.

Olen paraskin paasaaja. Itse lasken päiviä tulevaan (58 aamua!) ja minun on vaikea tarttua nykyhetkeen. Tottahan tässä on tehtävä valmisteluja tulevaisuutta silmällä pitäen, mutta Kansas Cityssä etukäteen eläminen ei ole mitenkään järkevää, eikä edes fyysisesti mahdollista. Voi kun osaisinkin elää nykyhetkessä rohkeasti, enkä vain hekumoisi tulevaa.

No, sitähän sanotaan, että rohkea rokan syö. Minäpä satun pitämään tästä rokasta, joten ei tässä mitään rohkeutta tarvita!

*****

[Varoitus: Tökerö aasinsilta ahead!] Rohkea juttu on tämä joka toisessa blogissa näkynyt "100 asiaa" -listauskin. Niitä on ollut sen verran hauska lukea, että ajattelin itsekin osallistua. Olen kummiskin vissiin sen verran tylsä, etten ole vielä keksinyt niin montaa edes semikiinnostavaa faktaa itsestäni.

Teenkin tämän nyt vähän eri tavalla, eli postaan vähintään yhden faktan jokaisen merkinnän yhteydessä, kunnes pääsen sataan asti. Hitaasti hyvä tulee, toivottavasti. Katsotaan, montako vuotta tähän projektiin menee.

Fakta #1: En oikeastaan pidä suklaasta.