"Kiireinen ei ole viisas." (kiinalainen sananlasku)

Ihan aluksi pahoittelut pienoisesta katoamisesta. Minulla on radiohiljaisuuteen hyvä syy, mutta en ehdi paneutua siihen nyt(kään), sillä viimeisen puolentoista viikon aikana kaikki kotityöt ovat jääneet tekemättä, ja hei, sen valitettavasti huomaa. On siis pakko kaivella lisähappi jostain esille ja alkaa kavuta Mount Pyykki-Everestille. Saatan joutua leiriytymään jossain kielekkeellä, ennen kuin se on huiputettu.

Lupaan palata linjoille pian, sillä kuvia ja asiaa on ihan kamalasti. Sitä kuuluisaa aikaa valitettavasti ei, ennen kuin saan kurottua tekemättömät hommat edes puoliksi kiinni. Tässä kuitenkin pientä esimakua siitä, mihin Finnairin korvausrahat lopulta upposivat:

Tämän kuvan oton jälkeen meiltä lähti joku juttu tunkiolle, eikä se ole tuo hölmistynyt koira.

Asiakaspalveluhaluttomuus

Olen aina pitänyt meitä suomalaisia suoraselkäisenä ja rehellisenä kansana. Sanotaan, mitä tarkoitetaan, eikä pölistä turhia. Tällä puolen Atlanttia taas leperrellään ja lirkutellaan suomalaisesta näkökulmasta ehkä liikaakin, eikä kaikkea uskalla, tai edes kannata, ottaa ihan kirjaimellisesti. Ollaan kohteliaita kohteliaisuuden vuoksi. Hymyillään vaikka väkisin.

Lirkutteluun jo hyvin tottuneelle ulkosavolaiselle onkin ollut pieni kulttuurishokki, kun on (valitettavasti) joutunut olemaan viime aikoina yhteydessä suomalaiseen asiakaspalveluun. Kun toisessa päässä ei käytetäkään aikaa korulauseisiin, vaan suhtaudutaan asiaan kylmän asiallisesti. Tai pahimmassa tapauksessa kylmästi.

Meidän joulukuun alussa lähettämä lahjalähetys Suomeen on kadonnut. Ihan teille tietämättömille. 7.12. se on lähtenyt Chicagosta, ja sen jälkeen ei mitään havaintoa. Otimme yhteyttä paikalliseen postiin, USPS:ään, jotka lupasivat selvittää asiaa Suomen Postin kanssa. Olin itsekin yhteydessä Suomeen ennen joulua, jolloin ystävällinen ja asiallinen asiakaspalvelija kertoi, että joulukiireiden takia he eivät voi tehdä asialle oikein mitään, mutta jos ottaisin uudelleen yhteyttä joulun jälkeen, niin he voisivat kenties aloittaa etsinnät siellä päässä. USPS:hän ei pakettia enää voinut paikantaa, sillä se oli lähtenyt maasta.

Joulu tuli, joulu meni. Avasin taas asiakaspalveluchatin ja kerroin koko saagan uudelleen. Sieltä minulle kerrottiin ensin, että antamani lähetystunnus ei ole suomalainen. Että olisiko toista? Huuli pyöreänä selitin uudelleen asiani ja kerroin jälleen kerran, että seurantanumero on lähtöisin USA:sta ja toimii ihan normaalisti. Sitten minulle kerrottiin, että pakettia ei ole kirjattu Suomen järjestelmään. Aijaa. Kerroin, että edellisellä viikolla ystävällinen asiakaspalvelija oli sanonut, että tässä tilanteessa Suomen Postikin voisi alkaa jo selvittää asiaa.

"Emme ole siihen velvollisia."

Tuijotin ruutua epäuskoisena. Niin, ettepä olekaan. Olisiko siltikään haitannut antaa jokaiseen mahdolliseen oljenkorteen tässä vaiheessa jo epätoivoisesti tarttuvalle asiakkaalle hyvä mieli? Vaikkapa sanoa, ettei asialle oikein voi tehdä mitään? Valitettavasti ja anteeksi. Kyllä minä olisin sen ymmärtänyt. Tai avata vaikka se tutkintapyyntö? Tehdä jokin pienenpieni ele, eikä vain nostaa käsiä pystyyn ja sanoa, että kuule, tämä ei ole minun ongelmani?

Tässä ei nyt sitten käynyt näin onnellisesti. Pakettia ei ole vieläkään paikannettu, ja USPS:kin on tainnut luovuttaa sen löytymisen suhteen saatuaan Suomesta erittäin avuliaan vastauksen ("pakettia ei ole toimitettu vastaanottajalle"). Harmittaa aivan vietävästi, varsinkin kun soppaan lisätään vielä Postin (tai ehkä lähinnä vain erään yksilön) asiakaspalveluhaluttomuus, mutta eipä tämä oikein ole mitään verrattuna siihen, miten Finnair meitä pompotteli tässä taannoin.

Lensimme Suomesta takaisin toiseen kotimaahan elokuussa. Helsinki-Chicago-lento lähti myöhässä catering-ongelmien vuoksi, ja koska meillä oli jo valmiiksi tiukka vaihtoikkuna O'Harella, jatkolentoa operoinut American Airlines oli ystävällisesti (?) tehnyt meidän puolesta ratkaisun ja siirtänyt meidät myöhemmälle lennolle, ettei meidän tarvitsisi juosta pää kolmantena jalkana kentän läpi. Ainoa ongelma oli, että uudet liput olivat seuraavalle aamulle.

Meidät ohjattiin maahantulomuodollisuuksien jälkeen AA:n jonoon. Pitkään, kiemurtelevaan jonoon. Odottelimme melkein tunnin, koko ajan samalla lähtevien lentojen taulua seuraten. Lento Kansas Cityyn oli reilusti myöhässä. Olisimme ehtineet.

Kun viimein oli melkein meidän vuoro, Finnairin lennolla olleet matkustajat ohjeistettiin poistumaan jonosta ja siirtymään Finnairin tiskille. Tiskille, jonka takana ei ollut ketään. Tässä vaiheessa olimme jo tutustuneet kahteen mukavaan suomalaiseen tyttöön, jotka olivat menossa Emporiaan (!!!) vaihtoon. Odotimme yhdessä asiakaspalvelijaa, joka ei koskaan tullut.

Kun olimme seisoneet tumput suorina tarpeeksi pitkään, eli puolisen tuntia, eräs lentokenttävirkailija neuvoi meitä menemään yläkertaan lähtevien lentojen tiskille. Koska emme muutakaan voineet, raahasimme matkatavarat sekä kiukkuiset ja nälkäiset lapset seuraavaan jonoon.

Tiskillä ei ollut yhtään suoranaisesti Finnairille työskentelevää ihmistä, mutta sentään pari puhuvaa päätä, joille selitimme tilanteen. Meille luvattiin hotelli sekä aterialipukkeita hotellin ravintolaan. Koska jatkolennoilta "myöhästyneitä" oli monta muutakin, seisoimme tiskin edessä niin kauan, että meidän neljävuotias nukahti lattialle. Ja vielä pitkään sen jälkeenkin.

Meidän maihinnousukorttien kanssa oli epäselvyyksiä, joiden selvittelyyn tuntui menevän ikuisuus. Toinen virkailija yritti auttaa meitä parhaansa mukaan, mutta hänen työvuoronsa oli jo ohi. Toi meille kuitenkin vesipullot, ja me jatkoimme odottelua. Lopulta paikalle jäänyt virkailija nosti kuvainnollisesti kätensä ilmaan ja siirtyi palvelemaan muita asiakkaita. Pyysi meitä odottamaan jotain toista ihmistä, Finnairin edustajaa. Ja meidän lapsi nukkui kovalla kivilattialla.

Kun se toinen virkailija saapui lopulta paikalle, olimme olleet lentokentällä neljä tuntia. Hän läksytti edellisen asiakaspalvelijan meidän edessä, otti kuvan minun puhelimellani (?!?) heidän järjestelmästään, jossa maihinnousukorttitiedot olivat oikein. Katsos jos aamulla tulisi ongelmia lähtöselvityksen kanssa... Meidät hoputettiin ulos odottamaan hotellille vievää pikkubussia.

Lattialta herätetty pieni enkelimme huusi koko matkan hotellille. Rääkyi.

Olimme hotellilla vähän ennen puolta yötä, mikä tietysti tarkoitti sitä, että hotellin ravintola ei enää tarjoillut ruokaa. Söimme huoneessa Suomesta tuotuja Muumi-keksejä ja menimme vähän vähemmän nälkäisinä nukkumaan, vain herätäksemme neljältä ja palataksemme kentälle.

Kansas Cityyn lopulta päästyämme lähetin Finnairille palautetta. Kerroin, kuinka äärimmäisen pettynyt olin asiakaspalvelun puutteeseen. Kuinka se, että yliväsynyt lapsi nukkui lattialla, ei saanut tulta kenenkään hännän alle. Tai se, että meillä oli vauva mukana. Kuinka meitä pompoteltiin jonosta toiseen. Ja niin edelleen.

Reilun viikon päästä sain pahoittelut. Meidän perheelle tarjottiin 200 euron matkalahjakorttia Finnairille, joka pitäisi käyttää vuoden sisällä. Olin jopa vähän positiivisesti yllättynyt, vaikka lahjakorttia emme koskaan käyttäisikään.

Meni muutama viikko. Juttelin tasan samoilla lennoilla olleiden suomalaisten vaihtareiden kanssa heidän viikonloppureissusta Kansas Cityyn, ja Finnair tuli samalla puheeksi. He olivat myös olleet yhteydessä lentoyhtiöön ja saaneet hieman eri kaliiberia olevat korvaukset. Moninkertaiset, ja halutessaan käteisenä. Vetäisin herneen niin syvälle otsaonteloon kuin mahdollista ja lähetin palautetta uudemman kerran. Pyysin Finnairia selittämään, kuinka tämä oli heidän mielestä reilua.

Se sama, meille 200 euron lahjakortin luvannut asiakaspalvelija osoitti sormella heti minua. "Et pyytänyt erikseen EU-säädösten määrittämää korvausta. Koska nyt pyydät, maksamme ne teille."

Siis mitä? Minun, satunnaisen asiakkaan, olisi pitänyt tietää EU-säädöksistä? Eikö edellinen palautteeni ollut tarpeeksi selkeä? Enkö ollut tarpeeksi äkäinen tai töykeä? Enkö oikeasti artikuloinut selvästi viivästyksestä ja kohtelusta koitunutta harmia ja harmaita hiuksia? Ehkäpä en käyttänyt viestissäni juuri oikeita taikasanoja, mutta kyllä sieltä rivien välistä olisi pitänyt se ymmärtää. Jos olisi halunnut.

Inhottavampaa näitä kohtaamisista tekee se, että olen tosi huono valittamaan mistään. Tai siis, valitan kyllä, mutta hyvin harvoin virallisia kanavia pitkin. Pitää olla jo todella ala-arvoinen kokemus, jos kehtaan siitä antaa palautetta. Yleensä minulle tulee joka tapauksessa jotenkin syyllinen olo. Entä jos minä teinkin jotain väärin ja aiheutin koko kaaoksen? Oliko se sittenkään niin kamalaa? En siis todellakaan tarvitse koppavia vastauksia huonon olon saavuttamiseksi.

Myönnän, että Finnairin koppavuus tai Postin välinpitämättömyys voi hyvin olla ihan omassa päässä. Luetusta tekstistä on helppo muodostaa juuri sellainen kuva, kuin itse haluaa. Sisäistää sen juuri sellaisella sisäisellä äänensävyllä, josta verenpaine nousee eniten. Olen itsekin ollut siellä luurin toisessa päässä ja tiskin takana, aina ei ole helppoa. Ylemmältä taholta tulevia ohjeita on seurattava, eikä sooloilulle juuri ole tilaa. Asiakkaat osaavat olla kettumaisia, eikä aina jaksa hymyillä sitä dollarihymyä. Sen ymmärrän. Voi olla, että halusin loukkaantua. Voi myös olla, että oli oikeasti syytä repiä hiuksia päästä.

Lopputulemahan saattaa olla aivan sama asiakaspalvelun tasosta riippumatta. Asiakas sai korvauksensa. Paketti on edelleen kadoksissa, tekipä kuka mitä vain. Mutta se matka, se kokemus... Miten se tehtiin? Jäikö hyvä mieli? Haluanko käyttää samaa palvelua uudestaan? Suosittelisinko kaverille?

Mitähän hyötyä Finnairille oli yrittää ensin pissiä meitä silmään ja tarjota verrattain mitätöntä hyvitystä ja sitten lopulta pulittaa kuitenkin meille laillisesti kuuluva korvaus? Eikö olisi ollut kaikille osapuolille mukavampi, jos olisi toimittu alusta asti reilusti ja rehdisti, eikä asiakas ei olisi kokenut saaneensa osakseen epäirelua kohtelua ja palaisi ilomielin sinivalkoisten siipien kuljetettavaksi? Ei minun jalkojani tarvitse todellakaan suudella, tai muutenkaan madella edessäni, mutta naamalle räkimistä en kuitenkaan siedä.

Ei minulla kovin kummoista valtaa vaikuttaa ole, mutta seuraavia lentoja varatessani Finnair taitaa olla vaihtoehtolistalla aika alhaalla, vaikka niillä EU-säädösten mukaisilla korvauksilla meillä remontoidaankin pian vähän taloa. Finnairin sponsoroimana. Seuraavat joululahjat lähetän jollain luotettavamalla tavalla. Tai vien itse. Voin päättää tukea vähäisillä dollareillani palveluja, joista koen oikeasti saaneeni osakseni palvelua, enkä koe olevani heille taakka. Joskus voisi vähän lirkutella.

Joka toiselle kuoppaa kaivaa, joka toiselle ei.

Edit 10.2.2017: Paketti löysi kuin löysikin tiensä perille lopulta 1.2.2017 - päivää vaille kaksi kuukautta lähettämisestä.

Kun ulkona kuulosti Suomelta

"This... This sounds like Finland", sanoin miehelle eräänä lumisena pakkaspäivänä. Narskuttelin kuivaa lunta kengän alla ja hihittelin. Hulluilla on halvat huvit, riemuidiooteilla ilmaiset.

Kansas Cityssä satoi tällä viikolla jälleen lunta. Monet koulut sulkivat ovensa huonojen ajo-olosuhteiden vuoksi, mutta meidän koulupiiri piti koulut auki normaalisti. Pääsin siis ajamaan rallia lapsen muutaman kilometrin päähän valkoisia teitä pitkin, ja vaikka pidin hienosti pään kylmänä ja turvavälit pitkinä, teki mieli vetäistä käsijarrukäännös (jota en edes osaisi tehdä meidän automaattivaihteisella maantielaivalla) ja pölisyttää lunta joka risteyksessä.

Ketterä nelivetoinen korealaisemme ei lumesta hätkähtänyt, edes ns. joka kelin renkaillaankaan (eli kesärenkailla), mutta männävuosina ollaan oltu nyt jo edesmenneillä pikkuautoillamme Scottyn kanssa jumissa mm. työmatkalla jäisessä ylämäessä ja kissanhautausreissulla hangessa auraamattomalla sivutiellä. Täällä talvi oikeasti yllättää autoilijat - jopa suomalaisiin talviin tottuneet sellaiset. Joka vuosi. Monta kertaa vuodessa.

Se johtuu siitä, että on todella harvinaista, että lunta sataa jo valmiiksi lumisen maan päälle. Ihmiset eivät ehdi saada tarpeeksi kokemusta liukkaista keleistä, koska lumi on yleensä lyhytaikainen ilo (tai piina). Liukkaita kelejä ei myöskään ole (yleensä) tarpeeksi usein, jotta ihmisten olisi järkevää vaihtaa autoihin talvirenkaat (joissain osavaltioissa nastarenkaat on kielletty kokonaan, Kansasissa niitä saa käyttää marraskuun alusta huhtikuun 15. päivään saakka), tai kaupungin pitää järkyttävän isoa tienhuoltoarsenaalia koko ajan valmiudessa. Tiet aurataan ja suolataan tärkeysjärjestyksessä, minkä jälkeen odotellaan auringon hoitavan loput.

Kuva muutaman viikon takaa. Jos katsoo oikein tarkasti, voi nähdä aura-auton,
eli toisin sanoen lava-auton, jonka keulassa on väliaiksesti aura.

Samaa taktiikkaa käytämme kotipihassakin (miinus suola, toisin kuin naapurit). Kävin aiemmin tänään lapioimassa aika jyrkältä pihatieltä betonin näkyviin, ettei se muuttuisi liukumäeksi. En ehtinyt edes tehdä koko urakkaa loppuun, kun ensimmäiset märät läntit ilmestyivät lumen sulaessa ja haihtuessa. Vaikka pakkasta oli -14 celsiusastetta.

Siitä minä tässä Kansasin talvessa tykkään. Aurinko lämmittää, vaikka on kylmä. Tammikuussa on samanlaiset kelit kuin Suomessa maaliskuussa. Posket punaisina huhkin lapion kanssa ja kuuntelin hymyillen narskuvaa lunta jalan alla. Teki mieli heittäytyä selälleen puuterilumeen ja tehdä lumienkeli - mitä tietysti katuisin välittömästi puuterilumen pölähdettyä takinkauluksesta sisään.

Kaikesta sitä saakin koti-ikävän aikaiseksi. Narskuvasta lumestakin.

2016

On taas se aika vuodesta, kun tekee mieli kurkata menneeseen, ennen kuin suuntaa katseen tulevaan. Vuosikatsaus, olkaa hyvä.

Tammikuussa:

• Vaihdoimme kalliin kaapelinettiyhteyden edelleen kalliiseen, mutta nopeampaan kuituyhteyteen, Google Fiberiin.
• Tein suunnitelmia erittäin todennäköisen tapahtuman, puolentoista miljardin dollarin lottopotin voiton varalle. Ostoslistalla olleelle NHL-joukkueellekin oli jo nimi valmiina.
• Pohdiskelin tapetilla ollutta imetysasiaa (ja muitakin vauvanhoidollisia asioita) amerikkalaisesta näkökulmasta.
• Kerroin meidän mökkisaunaprojektista.

Talvinen näkymä saunan kuvitellulta terassilta.

Helmikuussa:

• Kerroin tammikuussa aloittamastani lämpötilapeitosta, josta meinasi ensin tulla liian kapea (120 cm) ja sen jälkeen liian pitkä (550 cm). Tuon merkinnän jälkeen annoin virkatun ja keskeneräisen version lapsen leikkeihin ja aloitin uuden neulomalla. Ja senkin olen purkanut. Ehkäpä yritämme ensi vuonna uudestaan, hieman paremmalla tuurilla...
• Haikailin pikkuvauva-ajan perään, vaikka ne olivat vasta tuloillaan loppuun. Voin kertoa, että nyt sitä paikallaan pysyvää kääröä vasta onkin ikävä!
• Valittelin rapakuntoani.
• Haastoin ihan itse itseni kertomaan arjesta seitsemän päivän ajan. Sen viikon aikana mm. maalasin yhden seinän. Pitäisiköhän vetäistä uusi haastekierros ensi vuonna?

Tuo kuola-Kalevi oli lopulta tuolloin vielä aika hyvin hallittavissa!

Maaliskuussa:

• Kirjoitin presidenttiehdokas Donald Trumpista, enkä olisi oikein uskonut, että koskaan joutuisin kirjoittamaan presidentti Donald Trumpista.
• Maalasin taas. Tällä kertaa keittiön. Taas.
• Koska olimme saaneet hääkutsun Etelä-Carolinaan, päätimme ostaa isomman auton. Loogista. Paljastin myös, kuinka monta kakkosnelosta mahtuu pienen Hyundai Elantran takakonttiin.
• Kerroin meidän puolivuotiaan kuulumisia.

Tuo kaksikko on edelleenkin aivan erottamaton.

Huhtikuussa:

• Kirjoitin arkisesta aprillipäivästämme. Aika normimenoa.
• Kuvailin kaksikielisyyden kehitystä.
• Koin ulkosuomalaisen nöyrän hetken.
• Kävimme yhdessä läpi pienen perheenjäsenen poismenoa.

Kansas Cityssä soi myös suomalainen rokki, kun Sonata Arctica ja Nightwish kävivät.

Toukokuussa:

• Tunnustin (jälleen kerran...) heikkouteni äitinä.
• Yritin saada ketutusta kuriin vähättelemällä omia (ihan oikeasti pieniä) ongelmia.
• Kerroin meidän kymppikerhosta. Eli siis 10 000 askeleesta päivässä, senkin pervot. Tämän hetkinen tilanne on se, että askeltavoite on täyttynyt 265 päivänä peräkkäin, tosin niistä n. 20 ensimmäisen päivän aikana tavoite oli vielä alle 10k.
• Kirjoitin kahden kulttuurin keittiöstä. Kansasilaissavolaisesta fuusiokokkailusta.

Nostelin myös edelleen vanhan blogin merkintöjä. Tässä olin kylässä Scottyn luona. Oltiinpa myö nuoria! Ja juoppoja.

Kesäkuussa:

• Kirjoitin siitä, kun meidän mökkijärvi tulvi oikein kunnolla.
• Tartuin haasteeseen ja kerroin, mikä ulkosuomalaisuudessa oikeastaan on parasta.
• Nautiskelimme minilomasta mökillä uiden ja saunoen.
• Kävimme juhannushäissä St. Louisissa.

Meillä kävi myös ranskalaisvarkaita. Samoihin aikoihin lapsella oli sukupuoli-identiteettikriisi,
ja hän pohti myös, onko hänen suorakulmionaamastaan tulossa ympyränaama.

Heinäkuussa:

• Meillä oli neljävuotias lapsi. Whaaaaat?
• Kopeloin käsinkosketeltavaa kahtiajakautuneisuutta.
• Laskin päiviä Suomi-lomaan.
• Haaveilin suomalaisista gourmet-herkuista, kuten lauantaimakkarasta (???). Välttelin pakkaamista.

Menneisyyden kaivelut tulivat myös päätökseen tämän merkinnän myötä. Näin jälkikäteen ajateltuna;
kyllä kannatti hypätä puolituntemattomaan.

Elokuussa:

• Kirjoitin lomaltapaluutunnelmista, ennen kuin syvennyin itse reissuun.
• Listasin kymmenen takuuvarmaa onnistuneen matkan avainta lasten kanssa kulkeville.
• Palasin Suomi-tunnelmiin hieman haikein mielin.
• En ehtinyt kirjoittaa edes neljää blogimerkintää, sillä läksimme melkein heti Suomesta palattuamme pitkähkölle road tripille.

Savusaunaan sydämeni jäi.

Syyskuussa:

• Meidän hurmuri täytti vuoden ja kävi amerikkalaisessa "neuvolassa".
• Vaihdoin blogin nimen.
• Kerroin yhtäjaksoisesta ajomatkasta Etelä-Carolinaan ja Atlantin tyrskyissä pulikoimisesta, Virginiasta ja Pittsburghista, sekä henkeäsalpaavan kauniista Niagaran putouksista.
• Esikoisemme aloitti yllättäen koulutaipaleensa.

Ei mikään vauva enää.

Lokakuussa:

• Raportoin erittäin positiivisesti yllättäneestä Torontosta ja tiesin, mihin muuttaisin, jos kävisi niin hullusti, että Donald Trumpista tulisi presidentti. Little did I know...
• Kirjoitin yksivuotissynttärijuhlinnasta Detroitissa.
• Tein yhteenvedon koko reissusta. Keräsinpä myös kantapään kautta opittuja vinkkejä muille roadtrippaajille.
• Kerroin muitakin kuulumisia. Tunnustin mm. olevani pahassa Outlander-koukussa ja opettelevani juomaan kahvia.

Niagara Falls oli matkan ja koko vuodenkin kohokohtia.

Marraskuussa:

• Havahduin siihen, kuinka iso tyyppi esikoisestani onkaan tullut. Kertasin myös Halloweenia ja julkaisin kuvia, joista voimme ehkä vuosien päästä todeta, että sosiopatian tunnusmerkit oli nähtävissä jo neljävuotiaana.
• Donald Trumpista tuli kuin tulikin Yhdysvaltojen seuraava presidentti.
• Juhlistimme Scottyn kanssa kymmenvuotista (kuoppaistakin) taivaltamme repimällä portaikoista kokolattiamaton ns. helevettiin.
• Olin niin kipeä, etten jaksanut edes kirjoittaa joka viikko.

Lapsukaisen lisäämä sisustuselementti, punainen pikkutuoli, ei valitettavasti enää ole tuossa.

Joulukuussa:

• Kerroin siitä, kun pääsin viimeinkin eroon jonkun insinöörin todennäköisesti humalapäissään keksimästä käytännönpilasta, kierukkahellasta.
• Hykertelin, miten valtavan ihana otus reilu vuosikas lapsi on. Eiku...
• Julkaisin lapsen kirjeen Joulupukille. Toivottavasti sitä ei tunneta myöhemmin oikeussalissa nimellä "todiste A".
• Meille muutti uusi perheenjäsen (joka on muuten varmaan maailman ihmisrakkain kisu)!

Sitä perhanan lämpötilapeittoa en saanut koskaan valmiiksi, mutta kuuselle sentään tein uuden hamosen.

Vaikkei vuosi 2016 taida jäädä historiankirjoihin yleisesti mitenkään valtavan positiivisena, niin meidän poppoolla ei kyllä ole juuri valittamista. Pääsimme käymään Suomessa, teimme ikimuistoisen matkan USA:n ja vähän Kanadankin sisällä, pääsin osittain kokolattiamatoista eroon, mökillä on mukavasti lämpiävä puusauna, saimme uuden kissakaverin. Pääsääntöisesti meillä ollaan siis hyvin tyytyväisiä eloon, vaikkei voitettukaan sitä puoltatoista miljardia dollaria. Ehkä ensi vuonna?

Kiitos loistavasta seurasta, ja oikein onnellista uutta vuotta!

Casper

Tällä viikolla maailmalta kantautuneet uutiset ovat saaneet omat jouluiset ongelmat, kuten uhkaavasti tämän toisinnolta vaikuttavan pakettisaagan aiheuttama ketutus, tuntumaan erityisen mitättömiltä. Vaikka Kusti ei oikein poljekaan, niin meillä sentään vietetään joulua oman, ehjän perheen kesken. Perheen, joka kasvoi hieman sunnuntaina.

Tässä on Casper.

Casper on kulmakunnan kovin kolli. Tai ainakin yksi kovimpia kokenut kolli. Muutama vuosi sitten Casper oli ollut luuta ja kirjaimellisesti nahkaa, mutta onni onneksi potkaisi. Nuori mies pääsi lämpimään kotiin ja niin kovin hyvään hoitoon, että nuoruuden kahinoista ja kurjuuksista on enää muutama puolikalju kohta jäljellä. Ja komeat kolot korvassa.

Sitten tuli suru. Casperin oma ihminen ja suojelusenkeli nukkui pois viime viikolla, ja Casper tarvitsi uuden kodin. Mietimme muka Scottyn kanssa hetken asiaa, ihan vain muodon vuoksi, vaikka molemmat kyllä tiesimme, mitä tässä tulisi tapahtumaan. Tuntui kamalalta ajatukselta, että kaveri olisi joutunut kodittomaksi - ihan ilman omaa syytään.

Kun sunnuntai-iltapäivänä avasimme kantokopan, vastassa oli itsepäinen kissanpeppu. Casper mietti hetken, ennen kuin uskaltautui kopan suojasta pois, mutta tuli reippaasti rapsuteltavaksi ja kävi tekemässä pikaisen tarkastuskierroksen hänelle turvapaikaksi tehdyssä kellarissa maha maata viistäen. Yritti mennä rohkeasti yläkertaankin, mutta koirat huomatessaan livahti äkkiä piiloon ja päätti pysyä siellä hetken.

Annoimme Casperin olla vähän aikaa ihan rauhassa ja tottua uusiin hajuihin ja ääniin. Emme kuitenkaan malttaneet pysyä kellarista poissa kovin kauaa, koska halusimme tutustua uuteen perheenjäseneen. Ei mennyt pitkään, ennen kuin Casper kiipesi jo syliin kehräämään, kävi syömässä ja kiehnäsi lastenkin jaloissa. Iita olisi halunnut nimetä kissan Laurendenduniksi, mutta jouduimme "valitettavasti" selittämään hänelle, että Casperilla on jo nimi.

Tyyppi otti kovin rennosti jopa ensimmäisen karvaisen vierailijan, Savu-kissan isottelut. Köllötteli sylissä ja katsoi, kun toinen sähisi naama kurtussa. Vaikka Savu onkin elänyt ison osan elämästään toisen kissan kanssa (joka muuten oli hyvin paljon saman näköinen kuin Casper!) ja tottunut ison mustan koiran kanssa telmimiseen, niin uudesta kissakaverista ei tullut heti bestistä.

Saatettiin nukkua Scottyn kanssa ensimmäinen yö kellarissa, mutta ei kerrota kenellekään, ettei meidän kovismaine kärsi.

Tällä hetkellä tilanne on se, että Savu ja Kassu-kissa pitävät hajurakoa yhden kokonaisen kerroksen verran. Savu pitää itsepintaisesti kiinni nukkumapaikastaan meidän sängyssä/minun päällä, ja Casper majailee enimmäkseen kellarissa, vaikka onkin uskaltautunut jo tutkimaan keittiötä ja olohuonetta muiden eläinten ollessa ylimmässä kerroksessa.

Turvallisen portin takaa se tutkailee Melukylän menoa. Iita käy kellarissa leikkimässä sinne karkoitetuilla vauvaleluilla, ja Casper kiehnää hänen kimpussaan. Olavi seisoskelee usein portin luona, sanoo naukuen "haaaaaaaaai" ja hokee: "Papper (Casper), Papper, ks-ks-ks." Usva-koiraa ei kiinnosta. Ja hepulihötkylämme Sisu... Sisu odottaa (yllättävän!) rauhallisesti uuden leikkikaverin rohkaistumista.

Kulmakunnan kovin kolli on tainnut sulattaa meidän kaikkien sydämet. Paitsi Savun. Ja Usvan. Koska Usvaa ei vain kiinnosta. Mikään.

Kirje Joulupukille

Jos kaipaatte vielä viime hetken lahjavinkkejä tämän joulun kuumimmista leluista, esimerkiksi nyt vaikka neljävuotiaalle tytölle, niin täältäpä pesee:

1. Jalkapallo (pikkuveljelle)

2. Mekko, joka ei ole naamiaisasu

3. Aurinkolasit pihalle kadonneiden (?) tilalle

4. Luuranko, joka roikkuu pitkän narun päässä

5. Pää

6. Dinosaurusihminen, jolla on ihmisen pää, dinosauruksen vartalo ja ihmisen varpaat

7. Iso helistin (pikkuveljelle)

Mistä tietää, että oma lapsi on psykopaatti? Ihan vain kaverin puolesta kysyn...

Kärsivällisyys - mitä vanhemmilla on silloin, kun todistajia on läsnä

Kulunut viikko on ollut todella rentouttava. Viimeisetkin vauvanrippeet ovat kadonneet meidän pienemmästä, ja suloisesta neliönaamasta on kuoriutunut melkoinen riiviö. Taapero. Roikkuu lahkeessa ja antaa innokkaasti naamalle ylävitosia räkäisesti päälle käkättäen. Jos ei pääse roikkumaan lahkeessa, rääkyy ja kiekuu kuin pistettävä villisika. Win-win.

Tässä on ilmeestä päätellen varmaan juuri onnistuttu pyyhkimään räät työtä tekevän äidin olkapäälle.

Eilen, ketutuskäyrän hipoessa ennätyskorkeuksia, puhelin piippasi sähköpostin merkiksi. Viestissä luki:

Your 15-month-old: Week 2 

When your toddler gets loud or whiny, kneel down to his level and tell him you're listening. If he keeps it up, calmly say, "I can't understand you when you talk like that. Please, use your normal voice and I'll be happy to listen to what you're saying." Eventually, he'll get the message.

Alla sama suomeksi (ja suomeksi):

15 kuukautta vanha lapsesi: Viikko 2

Kun taaperosi on äänekäs tai vinkuu (eli on ärsyttävä kauhukakara), polvistu hänen tasolleen ja kerro hänelle, että kuuntelet (yritä olla matkimatta lasta). Jos (haha... kun) hän jatkaa, sano rauhallisesti (sarkastisesti, opettajaäänellä): "En ymmärrä sinua, kun puhut tuolla tavalla. Ole kiltti ja käytä normaalia ääntäsi, ja kuuntelen mielelläni, mitä asiaa sinulla on." Hän tajuaa sen lopulta. (Ei tajua, mutta kiitos, kun yritit olla aikuinen.)

Itketti ja nauratti. Nauratti ja itketti. Olin juuri hetkeä aiemmin kiskonut hiuksia päästä, mumissut jotain kirosanoja muistuttavaa, sulkenut silmät ja korvat kaikelta ärsyttävältä. Olin kyllä alentunut lapsen tasolle, mutta en polvistumalla. Yrittänyt selittää itselleni, että tämä kaikki kuuluu asiaan, tämä on vain vaihe, mutta päiviä jatkunut, korvia vihlova kiljuminen huuhtelee helposti ne vähäisetkin aikuisuudenrippeet viemäristä alas.

Tätä kuvaa on todennäköisesti edeltänyt pöydälle kiipeäminen ja sen päällä seisominen.

Meidän lapsilla on käynyt hieman huono säkä äitilotossa, kun kohdalle on sattunut tällainen keskenkasvuinen ja lyhytpinnainen ihminen. Vaan sitten toisaalta... Luulen, että on muitakin ihan tarpeeksi hyviä äitejä, jotka reagoivat primitiivisellä tavalla kiukuttelevaan lapseen. En minäkään aivan ensimmäisestä kiekaisusta älähdä. En edes toisesta. Mutta kun olen antanut olohuoneessa huutavalle lapselle keittiössä ruokaa, ja lapsi haluaakin heti syöttötuolista pois ja takaisin olohuoneeseen, ja toistanut sen samban lukemattomia kertoja erinäisin muunnoksin, niin voin myöntää, että hermot käryävät niin ansiokkaasti, että ihmettelen, ettei palokunta ole vielä tullut paikalle sammutushommiin.

Jos tuo ei olisi välillä myös maailman ihanin pikkupoika, niin saattaisin palauttaa sen synnytyslaitokselle. En muistaakseni palauttanut siskoaankaan, vaikka hänen kanssaan koettiin vaikka minkälaista huutolankutusta ja känkkäränkkäjoogaa. Nuo varsinaisen uhmaiän tuomat ihanuudet ovat vielä edessä päin tällä toisella kierroksella, mutta eiköhän niistä taas selvitä. Ehkä ei välttämättä järjissämme, mutta hengissä sentään.

Tällä kertaa minulla on myös melkoisen mainio hoitoapulainen!

Isoin järkytyshän tässä tosiaan on se, että leppoisasta löhnöttäjästä on tullut omaa itseään etsiskelevä, vaativa tyyppi. Minulla ei ole enää vauvaa. Tämä kaveri raastaa hermot riekaleiksi, mutta myös sulattaa sydämen leveällä, kuolaisella hymyllään. Takertuu tiukasti kaulaan ja sanoo ättä (tai kakka). Kiittää (titi), rakastaa Sisu-koiraa (Tss), nimeää perheenjäseniä (dada, mummo). Läähättää kuin koira. Nauraa aseistariisuvasti räkättäen. Kasvaa ja kehittyy normaalisti, on terve.

Ehkäpä minä noilla eväillä jaksan kiukuttelua seuraavat kaksi (-kymmentä?) vuotta, mutta sitä en lupaa, että olisin koko ajan selvinpäin.