tiistai 20. tammikuuta 2015

Lumi teki enkelin eteiseen

Lumi-kissamme täytti joulukuun lopulla kahdeksan. Kukaan ei tiennyt marylandilaiseen latoon syntyneen kissan tarkkaa syntymäpäivää, joten kun Scotty adoptoi valkoisen tuholaisen helmikuussa 2007, syntymäpäiväksi kirjattiin virallisiin papereihin 25.12.2006.

Lumi ja Scotty Kuopion asunnon parvekkeella syksyllä 2008.
Joulukisulla ei ollut pitkään aikaan virallista nimeä, joten Scotty kutsui sitä milloin koiraksi, milloin Kittyksi, milloin Pinkyksi. Lumista tuli Lumi vasta melkein vuosikkaana, ja nimi sopikin kissalle kuin vaaleanpunainen nenä päähän. Lumi oli uskollisesti Scottyn seurana, kun mies paini elämän kokoisten päätösten ja tunteiden kanssa. Heillä oli aivan erityinen side, joka kantoi muuttumattomana Atlantin yli ja takaisin.

Lumin maastoutumislakanat.
Lumi oli vähän turhankin vilkas pentu, mutta kulmat hioutuivat aika nopeasti, ja kun se muutti Suomeen puolitoistavuotiaana, oli minun vuoroni yrittää solmia Lumin kanssa jonkinlainen suhde. Turhaan. Lumi kyllä sieti minua ja käytti minua hyväkseen ruoka-aikaan, mutta oli selvästi edelleen Scottyn tyttö. Muista kissoista se ei pitänyt ollenkaan, paria poikkeusta lukuunottamatta.

Lumi sai pikkuisen kaverin ensimmäisen Suomessa vietetyn vuoden jälkeen, kun Professor Chaos muutti meille. Epäileväisen alun jälkeen Lumista tuli esille aivan uusi, hellä puoli. Lumi hoivasi pienempää kisua pentuna ja sitten vähän isompanakin, kun Chaos sairastui vakavasti.

Yksi poikkeus. Lapinlahdella syksyllä 2009.
Kesällä 2010 Lumi ylitti Atlantin toiseen suuntaan ja kotiutui uuteen asuntoon heti. Kun pienempi kissa reagoi muuttostressiin syömälakolla, Lumi veteli kaverinkin ruoat. Valkoista kuningatarta ei hätkäyttänyt mikään.

Rakeinen, mutta liian suloinen poisjätettäväksi.
Syksyllä meille tuli jälleen uusi nelijalkainen perheenjäsen, eikä Lumi ollut kovinkaan innoissaan. Teki selväksi, kuka on pomo, ja mitä mieltä uudesta tulokkaasta, Usva-koirasta, oli. Chaos puolestaan oli kaikkien kaveri. Nukkui vuorotellen Lumin kanssa raapimispuun päällä, vuorotellen Usvan kanssa milloin missäkin.

Lumi ja Chaos juuri Amerikkaan (paluu)muuttaneina.
Kun Chaos ei tullutkaan enää erään helmikuisen eläinlääkärireissun jälkeen kotiin, Lumi lopetti raapimispuun päälle kiipeämisen, eikä nukkunut lempipaikallaan enää ikinä. Lumin paras ystävä, jos Scottya ei lasketa, oli poissa.

Lumi ja kovin kipeä Chaos talvella 2011.
Keväällä koitti muutto jälleen uuteen kotiin. Lumi kokeili ulkokissana oloa ihan omasta tahdostaan muutaman tunnin ajan heti muuton jälkeen, sillä oli karannut Usvan kanssa samalla ovenavauksella pihalle, eikä me kaksijalkaiset huomattu mitään, ennen kuin tuttu valkoinen naama näkyi etuoven viereisessä pikkuikkunassa. Onneksi ei lähtenyt laajentamaan reviiriään, vaan päätti palata takaisin leppoisaan sisäkissan elämään.

Usva, Lumi ja Savu osoittamassa hellyyttä.
Syksyllä, Usvan ja Lumin edelleen kolautellessa päitä yhteen, kokeilimme, mitä Lumi tykkäisi uudesta kissanpennusta. Koska Lumi oli ollut Chaosin kanssa sydänystäviä, olimme toiveikkaita. Touhukas ja vähän tohelo Savu ei kuitenkaan ollut Lumin mieleen ollenkaan. Ei pentuna, ei aikuisena.

Missä Lumi?
Aika pian meillä oli kahden kerroksen kissaväkeä. Lumi valtasi alakerran ja myöhemmin valtaisan sohvankin, kun taas Savu vietti päivänsä enimmäkseen yläkerrassa ja Usvan kanssa leikkien. Savu livisti aina karkuun, kun ovikello soi, mutta Lumia ei hetkauttanut mikään. Makasi jäyhänä ja hievahtamatta, omanarvonsa tuntevana sohvannurkassa, eikä liikkunut, vaikka ovesta olisi marssinut sisälle presidentti erikoisjoukkoineen.

Välirauha talvella 2012.
Kun meille syntyi vauva, Lumi ei ollut moksiskaan. Kun vauvasta tuli taapero, Lumi ei juossut karkuun tahmaisia käsiä, kuten muut elukat, vaan antoi muokata itseään, vaikkei muuten lapsista pitänytkään. Veikkaan, että syynä oli se, kenen lapsi häntä muokkasi. Palvoihan Lumi edelleen Scottya, jonka syliin se työntyi aina, kun siihen oli mahdollisuus.

Kaverit keväällä 2014.
Viime viikolla Lumi alkoi käyttäytyä oudosti. Painokin siltä oli tippunut. Alkuviikosta toki hyppi vielä yöllä salaa keittiön tasoille ja teki muitakin tihutöitä, joista ei ikinä fiksuna kissana jäänyt suoranaisesti kiinni, mutta keskiviikkona se oli tavallista kömpelömpi ja hitaampi. Kehräsi kuitenkin koko illan Scottyn sylissä.

Torstaina sen tasapaino alkoi olla jo aika huono, ja hiekkalaatikon viereen sattui erittäin harvinainen vahinko. Joi vettä, mutta ei syönyt. Käveli lyhyitä matkoja ja piti pitkiä taukoja. Scotty soitti eläinlääkärille ja sai ajan seuraavalle iltapäivälle.

Illalla laitoimme lattialle Lumin lempiviltin, jonka päälle se hitaasti kömpikin. Lumi tuntui kylmältä, karvaa irtosi silittäessä normaaliakin enemmän, eikä se jaksanut kehrätä.

Perjantaiaamuna Scotty piti Lumia tiukassa syleilyssä vartin verran, ennen kuin meni erittäin karvainen paita päällä töihin.

Minä seurailin Lumin vointia koko päivän, odottaen kauhulla iltapäivän lääkärikäyntiä. Lumi ei jaksanut enää nousta seisomaan, ja se tuntui entistä viileämmältä. Asettelin vilttiä Lumin päälle, ettei sillä olisi kylmä.

Normaalisti kantokopassa olemista äänekkäästi protestoinut kissaneiti ei jaksanut valittaa koppaan joutumista. Lääkärissä avustaja nosti Lumin vaa'an päälle, josta se ei hievahtanutkaan. Siinä se makasi, odottamassa tuttua lääkäriä. Samaa lääkäriä, joka aikoinaan hoiti Lumille tarvittavat paperit Suomeen muuttoa varten.

Lääkäri tutki Lumin. Syke oli 66, kun sen olisi pitänyt olla kaksi tai kolme kertaa nopeampi. Lämpö oli niin alhainen, ettei lääkäri saanut mittariin lukemaa. Lumi kiidätettiin takahuoneeseen lämpölamppujen alle ja verikokeisiin. Lääkäri nosti nenäliinapaketin meidän ulottuville ennen huoneesta poistumista.

Alustavissa tuloksissa ei näkynyt mitään kovin hälyttävää, mutta kun laajempi verenkuva valmistui, lääkäri kertoi meille uutiset lattialla kyyköttäen ja kyyneleet silmissä. Lumin munuaiset olivat lakanneet toimimasta. "It's so unfair. She's too young", hän sanoi ja kertoi, että hänen oma kissansa oli menehtynyt samasta syystä yhdeksänvuotiaana. Tehtiin pikainen päätös viimeisestä palveluksesta maailmanmatkaajallemme, ja lääkäri sanoi, että hän kilpailee Lumin kanssa nyt siitä, kumpi ehtii ensin. Sinnikkäästi, ehkäpä Suomesta mukaan tarttuneella sisulla, se oli piilotellut oireitaan ihan viime metreille asti.

Kun Lumi tuotiin takaisin, se ei enää reagoinut mihinkään. Silittelimme viileää valkoista poskea, kun lääkäri vaivutti Lumin ikiuneen. Taisi olla jo puolivälissä perillä.


Vaikka sanoin aina, että Lumi oli Scottyn kissa (ja olihan se, ihan täydestä sydämestään), niin kyllä kirpaisi syvältä silti. Pieni eläin jätti ison aukon ja tyhjän sohvannurkan, jota Savu ei edelleenkään uskalla lähestyä.

Taisi olla aika selvää, kuka meidän talossa oli pomo.

26 kommenttia:

  1. Voi! Osanottoni suruunne :(

    Saara

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Onneksi meillä on näitä muita huolehdittavia, ettei tarvinnut palata tyhjään taloon. :)

      Poista
  2. voi kamala, mutta tiedän liiankin hyvin miltä tuo tuntuu. Oon vuoden sisään menettänyt molemmat tyttökissani munuaisten pettämiselle. molemmilla samat oireet kun teidän lumilla, kummanjaan kohdalla en huomannu tarpeeksi ajoissa. toinen oli 9 ja toinen 7v. osanottoni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hui kamala, mikä vuosi! Osanottoni sinullekin. Meidänkin olisi varmaan näin jälkiviisaana pitänyt huolestua siitä, että Lumi joi viime kuukausina paljon enemmän, mutta pistettiin se uuden erityisruokavalion piikkiin, samoin kuin hienoinen painonputoaminen. Vasta viime viikolla tosiaan huomattiin, että jotain on pielessä, ja silloin oli liian myöhäistä tehdä yhtään mitään.

      Lääkäri sanoi, että kissat ovat monesti todella kipeitä, ennen kuin näyttävät sen ulos päin, eikä näissä tilanteissa pitäisi jossitella, mutta väkisinhän sitä aina niin kuitenkin tekee, kun on rakkaasta lemmikistä kyse. :)

      Poista
  3. Voi ei! Osanottoni :( Noiden karvakamujen menettaminen on aina yhta kamalaa, varsinkin jos ne lahtevat liian nuorena!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On se kyllä raskasta, ja varmasti monelle erittäin tuttu tunne. :( Tämä tuli kyllä niin puskista. Ei olisi viikko sitten uskonut, että tulevana viikonloppuna meillä ei enää ole Lumia.

      Poista
  4. Lemmikin menettäminen on maailman kauheinta. Kyyneleitä nieleskellen (tässä töissä) luin tämänkin tekstin! Paljon jaksamista teille.
    (Ps. En muistanut että teidän kissan nimi oli lumi - me itseasiassa mietittiin sitä nimeä meidän uudelle tulokkaalle.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämmöiset jutut nostaa varmasti monelle kipeitä tunteita ja muistoja pintaan. Jos lemmikin menettäminen ei sattuisi, pitäisi varmaan huolestua. :) Kyllä noihin kiintyy niin täysillä!

      Teidän uusi epeli on aivan valloittava tapaus! En ehtinyt kommentoida teikäläisen blogiin, mutta hoidan nyt ihastelun edes tätä kautta. :)

      Poista
  5. Voi, olen pahoillani :(. Ymmärtääkö pikkutyttö mitä tapahtui?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lapsi oli mukana lääkärissä, ja olin kahden vaiheilla, pitäisikö neiti viedä huoneesta ulos, kun oli eutanasian aika, mutta lääkäri selitti lapselle niin kauniisti, mitä oli tekemässä, että olimme koko perhe sitte lopulta Lumin vierellä loppuun asti. :) Tuskinpä täysin ymmärsi, mitä tapahtui, mutta ei ole kysellyt kotona Lumin perään (lääkärissä kyllä hätääntyi, kun veivät Lumin huoneesta pois), mitä nyt välillä kutsuu Savua Lumiksi. Jännä nähdä, miten hyvin muistaa karvakaverinsa myöhemmin. :)

      Poista
  6. Voi Anni ja perhe, syvät osaanottoni. Voimia teille kaikille, lemmikin menetys on aina vaikeaa, koska rakkaus niitä kohtaan on niin ehdotonta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Sehän siinä on. Niiltä kun saa vastineeksi juuri samanlaista rakkautta. :)

      Poista
  7. Osanottoni :( Oman koiran kasvattaja sanoi aikoinaan minulle ilmoittaessani suru-uutisesta, etta nama rakkaat ovat lainaa vain, mutta sina aikana ne ehtivat jattaa sydamiimme lahtemattoman muiston.

    VastaaPoista
  8. Osanottoni! Minulla oli myös Lumi niminen lemmikki, joka poistui vuosi sitten luotani. Nyt taas muistot nousi pintaan ja kyyneleet silmissä luin teidän rakkaan lemmikin menetyksestä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nuo haavat ei taida umpeutua kokonaan koskaan, ja sinulla menetys on vielä todella tuoreessa muistissa. Osanottoni sinullekin. :)

      Poista
  9. Lämpimät osanottoni! Oli hieno tribute kertomus Lumista! Onneksi tosiaan kotona odotti karvakavereita keiden turkin voi kastella kyyneleillään <3 Itse menetin 19-vuotiaan kissapoikani (totaalinen äitinpoika) viime vuoden toukokuussa. Hävisi lopulta 4 vuoden taistelun munuaisiaan vastaan. Epäreilua. Niin kovin epäreilua. Mutta silloin päätin, että meillä tulee aina olemaan useampi kuin yksi kissa/koira.

    Jaksamisia teille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi pientä mammanpoikaa ja pojan mammaa. :(

      Noista muista karvapepuista on ollut ihan suunnattoman iso apu. :) Meilläkin on varmasti aina vähintään kaksi nelijalkaista vipeltämässä täällä. Ei ole edes tarvinnut tehdä erikseen päätöstä, sillä minähän kantaisin kaikki kotia tarvitsevat elukat meille. ;)

      Poista
  10. Voi, olen pahoillani :(.... Lemmikin menetys riipaisee kovasti, ovat niin viattomia ja vilpittömiä nuo pienet rakkaat ystävämme. Todella hienosti ja koskettavasti kirjoitit Lumista, kyyneleet valuivat poskilleni... <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä niihin vaan kiintyy ihan täysillä. :) Kiitos kauniista sanoista, tämä empatian määrä siellä ruudun toisella puolella on kyllä mykistävää! <3

      Poista
  11. Noniin, minä tulin illan lopuksi ennen nukkumaanmenoa vilkaisemaan mitä blogeihin on ilmaantunut, ja nyt minä pötköttelen peittojen alla parkumassa silmiä päästäni. Enkä edes ole kissaihminen. Ai mikä nössö?!
    ...mutta voi pientä karvakaveria! ;____;

    VastaaPoista