perjantai 14. heinäkuuta 2017

Suorituspaineita

Havahduin hiljattain siihen, kuinka arjesta on tullut jollain tavalla suorittamista. Sietämistä. Viikonlopun odottamista, jolloin en ole koko päivää yksin mökkihöperöityneiden lasten ympäröimänä yrittämässä keskittyä töihin. Tai kotitöihin. Moni tunnistanee tunteen.

On ollut hieman vaikeaa, tunteikastakin, sisäistää ja myöntää todeksi se raaka viisaus, että tämä rasittava arkeni on jälkikasvuni lapsuus. Ja he saavat vain yhden.

Keskenkasvuiset syöttämässä muita keskenkasvuisia.

En todellakaan halua, että heidän lapsuusmuistonsa koostuvat mahdollisimman hiljaa olemisesta, "koska äiti tekee nyt töitä" tai siitä, kun se töitä tekevä tai tekemätön äiti ärähtelee vähän väliä milloin mistäkin, koska on venyttänyt olemattomat hermonsa liian kireälle. Ihan ite.

En todellakaan voi syyttää (täysin) töitä arjen haastavuudesta. Peruslaiskalle ja mukavuudenhaluiselle luonteelle on ihan tarpeeksi hankalaa tanssia muiden (lasten) mielivaltaisen pillin mukaan joka ikinen päivä ilman ulkoisia suorituspaineitakin. Voi kuinka ärsyttävää onkaan, kun ei saa tehtyä yhtään mitään askaretta kerralla loppuun. Sillä sekunnilla, kun upotan kädet vaikkapa nyt leipätaikinaan, joku muu on upottanut nakkisormensa itse leipomaansa rieskaan. Ja ei kun pesulle.

Tämä on sen verran vauhdikas kaksikko, että löytävät itsensä milloin mistäkin kiipelistä.

Kaiken keskeneräisyyden ja kaaoksen keskellä on ollut hämmentävää huomata, kuinka hieno tyyppi tuosta isommasta lapsesta on kasvanut. Ihan totta. Eihän se kovin mieltäylentävää varsinaisesti ole, kun tuore viisivuotias lapsi käyttäytyy joissain tilanteissa kypsemmin tai kärsivällisemmin, kuin hampaiden välistä uhkauksia pihisevä äiti, mutta ylpeä hänestä on silti pakko olla. Silloinkin.


Ehkä me ollaan sittenkin tehty jotain oikein. Tai ehkä luonnolla on ollut tässä enemmän näppinsä pelissä kuin kasvatuksella (nature vs. nurture). Oli miten oli, olen saanut rinnalleni pienen kotiapulaisen, joka jaksaa leikkiä apinan pikkuveljen kanssa silloinkin, kun äidin kapasiteetti on jo totaalisen loppu. Halaa, pelleilee, kutittelee, harhauttaa. Helpottaa niin kovasti tätä arkea.

Toivon kuitenkin, ettei hän vain koskaan kokisi, että siroilla harteilla on liian iso taakka, velvollisuus äidin jaksamisesta. Kyllähän minä sen hänen puolestaan kannan, ja enemmänkin. Kuten kuuluukin.


Ei minua haittaa, jos lapset muistavat minun menettäneen usein hermoni. Kunhan eivät muista pelkästään sitä. Kunhan vain eivät ajattele, ettei heitä olisi rakastettu aivan täydestä sydämestä, sillä se ei ihan oikeasti voisi olla kauempana totuudesta.

Raivolla ja rakkaudella tätäkin synttärikakkua leivottiin.

Pitää kuitenkin muistaa olla itselleen armollinenkin. Onneksi niinä hetkinä, kun ei sitä muista tehdä ja on sellainen olo, että olen ihan oikeasti #paskamutsi, joka on epäonnistunut noin suurinpiirtein kaikessa, mies keksii kiittää. Silloin tajuan taas, että kyllä minä riitän, äitinä ja puolisona. Että olen lopulta itse itseni kovin kriitikko. Vanhemmuus ei taida lopulta kuitenkaan olla suorittamista, vaikka se siltä joskus tuntuukin.

Halauksista ja suu sepposen selällään moiskautetuista pusuista päätellen lapset eivät vihaa minua, ja eiköhän sillä saa jo suoritusmerkinnän (S) kuvitteelliseen äitiystodistukseen. Pitää vain muistaa harrastaa, huom., ei suorittaa, niitä lukujärjestyksen ulkopuolisiakin tehtäviä, eikä tyytyä minimivaatimukseen, eli lasten hengissä ja (semi)järjissään pitämiseen päivästä toiseen. Mukavat yhteiset hetket, ne muistot, auttanevat pitämään rauhan maassa ja välit kunnossa pidemmälläkin tähtäimellä. Lapset ovat minun panokseni takia tai siitä huolimatta onnellisia, ihan silminnähden.



Teiniaikoja odotellessa.

6 kommenttia:

  1. Ihana kirjotus! En tiedä miksi mutta tuli ihan tippa linssiin täällä <3 :D

    Onnea viisivuotiaalle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oho, kiitti! <3

      Viisivuotias kiittää myöskin!

      Poista
  2. Kylläpä kuulosti tutulta - täälläkin se arki (7-,5- ja 2-vuotiaiden kanssa) on pitkiä päiviä neljän seinän sisällä ja "olkaa hetki hiljaa, äidillä on työjuttu kesken"-hokemisesta. Ehkä tämä tästä, tsemppiä siine, kovasti resonoi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tämä tästä! Tsemppiä kovasti sinnekin, sulla kun on vielä yksi komennettava enemmän kuin mulla!

      Poista
  3. Todellakin kuvasit vanhemmuuden tuntoja täydellisesti, itku kurkussa luin myös minä tätä postausta. Kerran eräs naapurin lapseton mies kysyi, millaista elämä lasten kanssa on. Sanoin että tunneskaala laajenee molemmista päistä. Ei sitä rakkauden ja raivon sekamelskaa voi oikein edes kuvailla. Tärkeintä kait on turvallinen ilmapiiri kotona; se että tunteita saa ja voi näyttää, mutta että kenenkään ei tarvi pelätä niitä tunnekuohuja.

    En muuten muista, olenko aiemmin saanut kommentoitua sun blogiin. Sen muistan, että ainakin aloittanut olen useasti. On nämä neljä natiaista, jotka pitää vanhemmat aika puuhakkaina. Olimme Emporiassa yhtä aikaa vaihdossa ykstoista vuotta sitten. Olis muuten hauska tietää, mitä muille Vaasan vaihtareille kuuluu...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika hienosti tiivistetty, millaista lasten kanssa elo on! Just noinhan se menee.

      Hei onpas kiva, että kommentoit!! :) Justiinsa viime viikolla juttelin parin vaihtarikaverin kanssa, mutta muuten kuulumiset päivittyy enimmäkseen FB-kommunikoinnin (vakoilun) kautta. Pitäisi tsempata enemmän yhteydenpidon kanssa! Aika moni on asettunut Helsingin seudulle, minä oon ainoa (meidän vuosikurssilaisista), joka jäi näin lähelle Emporiaa. ;)

      Poista