keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Lopussa kiitos seisoo (jos olet mies)

Scotty saa usein kehuja siitä, miten hyvä isä ja aviomies on. Minulta, äidiltään, ystäviltään, ventovierailta. Mies kuljettaa lasta mielellään kauppareissuilla mukana (kun minä taas karkaan riemusta kiljahdellen yksin liikenteeseen, jos sellainen harvinainen tilaisuus kohdalle sattuu), haluaa viettää lapsen kanssa kahdenkeskistä aikaa viikonloppuaamuisin antaen minun nukkua pidempään, tuuppailee minua usein talosta ulos nauttimaan omasta ajasta (olen kerännyt IOU:ita ajalle raskauden jälkeen). Ansaittuja kehuja, ehdottomasti.

Minä en kuitenkaan saa jatkuvaa ylistystä siitä, miten mahtava äiti olen. Tai vaimo. Vaikka vietän suurimman osan ajastani lapsen kanssa. Vaikka antaisin (hah!) miehen käydä omissa riennoissaan jumittaen itse kotona. Lapsen kanssa. Vaikka pitäisin kodista ja pihasta huolta, kuljettaisin lasta leikkipuistoissa ja könyäisin perässä, vaikka kasvavaa mahaa kiristelee ja kivistelee. Kukaan (ulkopuolinen) ei kiittele.

Kotieläinpuistossa.
Tosiasiassa olen ihan tavallinen äiti ja vaimo. Ehkä tavallista lyhytpinnaisempi ja mukavuudenhaluisempi, mutta ihan tarpeeksi hyvä. Minulla on keskimääräistä parempi, ellei jopa aivan maailman paras mies ja lapsella isä. Kehujen ja huokailujen määrälliset erot eivät kuitenkaan johdu tekemisemme laadusta, vaan siitä, että toinen on mies ja toinen nainen. Kun nainen hoitaa kotia ja lapsia, se ei ansaitse erityiskiitosta, mutta odotapas, jos mies tarttuu moppiin tai jää lapsen kanssa illaksi kotiin, kun rättiväsynyt äiti lähtee lepuuttamaan hermoja viinilasillisen ääreen, niin johan alkaa ylisanavyöry.

Tiukassa ovat nämä joskus muinaisina aikoina jaetut roolit omassa päässäkin, täytyy myöntää, vaikka meillä hyvin tasapuolinen ja -arvoinen suhde onkin. Poden huonoa omaatuntoa, jos jätän miehen vahtimaan lasta pitkän työpäivän jälkeen. Minähän olen vain kotiäiti, joka saa olla kotona rakkaan mussukkapussukan kanssa. Mihin minä muka lepoa tarvitsen? Kiitän miestä aina, kun hän tiskaa tai siivoaa, koska miellän ne minun töikseni - ja ovathan ne tavallaan, ainakin tässä elämäntilanteessa. Olen ilmeisesti opettanut miehen odottamaan kiitosta, sillä jos en kommentoi tyhjänä loistavaa tiskiallasta heti suorituksen jälkeen, minulle siitä kyllä mainitaan. Että hei, huomasitko.

Tänään on ollut vaihteeksi sellainen päivä, että tekisi mieli työntää pää puskaan, sormet korville ja lallattaa kovaan ääneen. Koira ripuloi, lapsi kaipaa jatkuvaa huomiota, ja jos ei sitä saa, alkaa hermojaraastava kitinä, edellisen yön univelka painaa päälle (koska ripuloiva koira), harjoitussupistusten määrä huolestuttaa. Ulkona on sateista ja kylmää, joten olemme jumissa neljän seinän sisällä. Eipä tästä mihinkään voisi lähteäkään (koska ripuloiva koira).

Kuvassa se kovamahaisempi koiruuksista.
Siispä nielaisen karjaisun, joka meinaa karata jostain erittäin alkukantaisesta lähteestä, kun lapsi avaa jääkaapin oven sen seitsemännen kerran, vaikka olen siitä vähintään yhtä monta kertaa kieltänyt. Luen kirjoja, katson joka kerran, kun kuulen "nook (look), äiti, nook" tai vastaan, kun minulta kysytään "what is that, äiti?". Juoksutan koiraa pihalla, etten vain joutuisi kuuraamaan kokolattiamatosta kuralätäkköä. Kirjoitan blogimerkintää, vaikka ajatus katkeaa kesken lauseen, joskus sanankin.

Nämä ovat vain näitä päiviä, joita joskus kohdalle sattuu. Kukaan ei kuitenkaan tule taputtelemaan selkään tai huokailemaan urheasta suorituksesta, sillä tämä on minun työtäni. Olen äiti.

Äiti, jolle kieltämättä maistuisi iso pullo lasi viiniä ja hetki hiljaisuutta just nyt.

Onneksi kaiken tämän sekametelin vastapainoksi on näitäkin hetkiä.

6 kommenttia:

  1. Hauskaa että sivuat tätä samaa aihetta mistä luin pari päivää sitten. Ihanaa että sulla on kotona mies joka jakaa vastuun kanssasi sekä lapsen kasvatuksesta että kotitöistä. Se on vissiin vielä nykyisinkin niin poikkeuksellista, että monen mielestä siitä pitäisi saada erityiskiitosta. :)

    http://m.huffpost.com/us/entry/7046072?utm_hp_ref=parents&ir=Parents

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, kylläpäs sattuikin! Ovat nämä roolit tosiaan aika tiukassa, ja vaikka mulla onkin tuommoinen varsin nykyaikainen mies, niin tuon artikkelin kiitoskalastelut kuulostivat erittäin tutuilta. :D

      Poista
  2. Meilla ollaan kanssa aika tasa-arvoisia, mika joskus aiheuttaa kummastusta. Meikalainenhan ei anopin mukaan ollenkaan huolehdi miehestani eli ei ole minua kiitosten sanoilla kylla kuorruteltu :D Ennen naimisiin menoa ilmoitin miehelle, etta en tiskaa, enka ole kummoinenkaan kokki eli saa ruokkia itsensa ja sen jalkeen tiskata sotkunsa ihan itse :D No olen kylla oikeasti laittanut ruokaa useamman kerran (ts lapselle joka paiva), mutta silti olen kaukana perinteisesta amerikkalaisesta homemakerista. En odota kiitoksia mistaan, mutta en myoskaan kaipaa kritiikkia keltaan. Mies tiesi meikalaisen alttarille taluttaessaan mita tuleman pitaa ja se riittaa minulle :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "En odota kiitoksia mistaan, mutta en myoskaan kaipaa kritiikkia keltaan."

      Just noin! Samalla vain toivoisin, että se miehen älytön ylistäminen loppuisi, kun se tekee jonkun ihan normijutun. ;) "Oooh ahhh, you are such a good husband for letting your wife go out with her friends! And what a great dad you are for changing your baby's diaper!"

      Poista
  3. Koko teksti ois voinut olla myös mun kirjoittama, joten taitaa noi miehen ihan maailmanlaajuisesti olemaan samanlaisia kiitoksen kalastelijoita ;) Tänään mies ois tarvinnut apua kakkavaipan vaihdossa (on se sen ennenkin osannut yksin) ja hoki vaan että "kuinka mä tän nyt yksin teen"... Vastaukseks sai vaan että samalla tavalla kun minä joka päivä ;) Ois varmaan pitänyt ylistäö kun hoitu yksin niin hyvin, mutta taisin unohtaa :D

    VastaaPoista