Raskaus on edennyt nyt siihen vaiheeseen, etten voi ymmärtää, miten helekatissa jotkut naiset voivat muka huomata olevansa pieniin päin vasta silloin, kun jalkojen välistä paistaa muutakin karvoitusta, kuin sinne normaalisti kuuluva.
Jotkut muljahdukset voisi varmaan laittaa mahakremppojen piikkiin, mutta entäs sitten se ilmiö, kun kantapää tai joku muu uloke venyttää mahanahkaa äärirajoille? Tai kun koko pötsi heiluu puolelta toiselle, kun kaveri heittää kärrynpyöriä? Edes pahimman Taco Hell Bell -mässäyksen jälkeen en ole tuollaisista riesoista kärsinyt, mutta ehkä joillain ihmisillä on eeppisemmät ilmavaivat.
Viime yönä ähkin ja puhkin, kun kaveri monotti kylkeä niin lujaa, että ihan oikeasti sattui. Heijasin itseäni sängyssä puolelta toiselle siinä toivossa, että tuo noin kahden kilon painoinen pötkylä lopettaisi iltajumpat ja asettuisi yöpuulle.
Kun viimein sain unen päästä kiinni, pitikin herätä ensimmäistä kertaa vessaan. Ponnahdin kilpikonnamaisella sulavuudella ylös sängystä ja vaapuin huussiin. Vasen lonkka oli suuttunut sen päällä nukkumisesta niin, että vajaan kymmenen metrin matka tuntui puolimaratonilta.
Sänkyyn palatessani hörppäsin hiukan vettä, ja pötsinvaltaajalle tuli hikka.
Levolliset yöt ovat historiaa, ja vauvan syntymään on vielä valitettavasti/toivottavasti pari kuukautta. Jos tuollaisia autuaan tietämättömiä superodottajia on oikeasti olemassa (ja onhan niitä...), niin voin kyllä avoimesti myöntää olevani kateellinen. En nimittäin kuulu myöskään niihin superodottajiin, jotka varsinaisesti nauttivat raskaudesta.
Nauttisin tänään nimittäin paljon mieluummin hääpäiväskumpasta, kuin nyrkkeilysäkkinä olemisesta, mutta onneksi loppusuora ja palkinto häämöttävät jo, vaikka maitohapoilla semisti ollaankin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti