Viikonloppuna huomasin, että ollaan joko vähän liian nuoria tai vähän liian vanhoja.
Perjantaina oltiin erään kaverin synttäribileissä, ja vaikka riekuttua tulikin oikein urakalla, niin entinen rymyporukka otti koko homman suhteellisen rauhallisesti (mitä nyt synttärikakku lensi pitkin käytävää). Kukaan ei herännyt naama täynnä tussipiirroksia, joten kai tässä ollaan vähän aikuistuttu sitten college-vuosien.
Lauantaina käväistiin S:n työporukan piknikillä. Siinä vaiheessa, kun miehet alkoivat vertailla eri vuosimallin Corvettejaan ja lastensa opiskelupaikkoja, olo oli vähän orpo. Meidän vuoden 1996 Toyota Tercel (jossa on muuten maailman paras kytkin) ei oikein olisi pärjännyt vertailussa. Edes uudempi hankintamme Hyundai Elantra (vm. 2004) oikein kuulostanut yhtä jännältä kuin 26 vuotta vanha Corvette.
Illaksi suunnattiin taas tuttuun ja turvalliseen Emporiaan. Tuli tavattua Suomi-väkeä ja kuokittua muutamat kotibileet. Havaittiin, että ollaan oikeasti melkein aikuisia, sillä "vanha" ei jaksanut enää samaan tahtiin nuorempien ja innokkaampien kanssa. Omina Emporia-aikoina olisin lähes järjestään valinnut quartersin peluun nukkumisen sijaan. Nyt kävi toisin. Sunnuntai meni silti kehoa lepuuttaessa ja amerikkalaista jalkapalloa katsoessa, sillä viikonlopun vähät unet ottivat veronsa.
Ei olla vielä siis tarpeeksi kypsiä (tai rikkaita) käymään Corvette-keskusteluja. Meillä ei myöskään ole lapsia, joiden kommelluksista ja/tai saavutuksista voisi puhua. Toisaalta opiskelijaelämän taaksejääminen on tarkoittanut sitä, että ollaan ajauduttu mukaviin arkirutiineihin, ja aamuyöt ovat nykyisin nukkumista (tai lukemista!) varten.
Iällä ei ole tämän asian kanssa oikeastaan mitään tekemistä, vaan kysehän on selkeästi erilaisista elämäntilanteista. Kai sitä ollaan jonkinlaisessa taitekohdassa. Jatketaanko rymyämistä vai ruvetaanko katselemaan Corvetteja (vai kenties tila-autoja)? Vietetäänkö viikonloput baareissa vai lasten kesteissä? Onko oikeasti pakko valita vain toinen vaihtoehto?
No, antaapa tilanteen kehittyä; sittenpähän sitä näkee, mihin suuntaan elämä kuljettaa. Sen tiedän kyllä, ettei paluuta entiseen ole, enkä sitä oikeastaan kaipaakaan. Nyt on melko hyvä olla.
*****
Fakta #55: S teki eilen ison virheen viedessään minut lemmikkikauppaan "vain katsomaan" koiranpentuja. Kehitin itselleni ihan uudenlaisen koiranpentukompleksin, sillä suloinen ja sanotaanko virkeähkö shelttipentu odotti kotia. Sydän jäi kauppaan, sillä shetlanninlammaskoira taitaa olla mulle se lempparirotu.
Lemmikkikauppa aukeaa 45 minuutin päästä. Jos kävisin vähän vain leikkimässä...
ihanaa pohdiskelua. itse olen/mme siinä vaiheessa, että kaikilla kavereilla alkaa olla lapset ja sormukset ja systeemit.. me ollaan "vaan" rakennettu ja tuntuu monellakin tapaa ulkopuoliselta kun muut ihailee vauvojaan tai kavereilla alkaa kuulumiset olla sitä kuinka väsyneitä ovat ja omat(minun) jää vähemmälle, koska (ymmärrettävästi) vauva vie huomion ja ei enää pysty samanlailla pelkästään kuuntelemaan kaveria... Että joo ikäkriisiä podetaan. Ei vanha mutta ei tasan nuorikaan enää :) Taisin jo aikasemminkin mainita, että kiva blogi!
VastaaPoistaJuuri samanlaisia ajatuksia on mullakin ollut. Meillä on kyllä sormukset, mutta ei ole vielä tuota taloa (joka tuntuu ainakin täällä päin maailmaa olevan ihan välttämätön päämäärä), joten tässä vaan nyt sitten elellään jossain nuoruuden ja "aikuisuuden" (mitä se edes oikeasti tarkoittaa?) välimaastossa. Ei tässä muuten mitään, mutta kun kaveripiiri alkaa olla lähempänä tuota aikuisuutta kuin itse. :)
VastaaPoistaKiitos kehuista ja kommentista! On aina tosi kiva kuulla muidenkin ajatuksia näistä asioista; sen takia kai sitä näitä juttuja julkisesti kirjoittaakin. :)