Elellään helmikuuta 2007. Scotty oli Marylandissa ja uudessa työssään sen verran tyytymätön ja yksinäinen, että haikaili tämmöisen suomalaisen tytönhupakon perään vaikeista olosuhteista huolimatta, tai ehkä niiden takia. Kuten jo silloin kirjoittelin, epäilin Suurimman Ikävän johtuvan olemattomasta ystäväpiiristä ja kiinnostavan tyttöseuran puutteesta. Myöhemmin selvisi, että olin oikeassa. Tavallaan.
Selvistä vesistä ei siis vielä voida missään nimessä puhua, vaan kahden nuoren epätoivoisista päiväunista ja todellisuudesta irrallaan olevista haaveista. Ehkäpä meidän myöhemmätkin ratkaisut voisi sellaisiksi laskea, mutta koska ne toivat toivotun tuloksen, ne olivat tietenkin tarkoin harkittuja peliliikkeitä.
Nuoruuden höperyyksistä puheen ollen -- siis anteeksi, miten ihmeessä olen voinut kannustaa Coltseja ja Peyton Manningia? Ja tuo viisisivuinen essee, jota niin ahkerasti ja tunnollisesti alla olevissa kirjoituksissa teen... Uskotteko, jos sanon, että sain siitä täydet pisteet ja kurssista arvosanaksi A:n?
Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.
Perjantai 2.2.2007 klo 21:42
Perjantai-iltaa
Tulin aamulla siihen tulokseen, että olen laiskuuden perikuva. Tänään olisi ollut yksi luento, yhdeltätoista. Nukuin pommiin. Syytän siitä Soilea ja sen eilen hajonnutta nilkkaa. Se ei ollut lähdössä kouluun (koska ei oikein voinut kävellä) eikä siis ollut potkimassa minua sängystä (ilmapatjalta) ylös. Ei kai sillä kipeällä nilkalla olisi voinut potkiakaan. Heräsin sitten kahdeltatoista. Sen jälkeen olen tehnyt... itsestäni pellen. No en ihan, mut en kyllä saanut aikaiseksi mitään järkevääkään.
No olenpa suunnitellut sentäs itselleni tatuointia. En vielä tiedä, milloin saan aikaiseksi sellaisen otettua, mutta varmaan ihan lähiaikoina. Huihui. Enpä olisi uskonut, että tämmöiseenkin höynähdän, mutta onpa tässä tullut tehtyä muitakin asioita, joita ei olisi uskonut tekevänsä. Nii.
Kohta lähdetään potilaan kanssa ulos, jos kävisi taas vähän pelailemassa biljardia. Kai se on meidän velvollisuus, kun kolme, eipäs kun neljä ihmistä on jo pyydellyt meitä tänään liikenteeseen. Rankkaa tää vaihtarina olo. Ennen velvollisuuksia taidan vielä soittaa Scottylle. Ehkä. Varmasti. Oon heikko, en osaa olla puhumatta sen kanssa.
Have a good one.
Maanantai 5.2.2007 klo 02:04
What If We Could?
The Colts win, f**k yeah. Käytiin siis katsomassa Super Bowl -spektaakkeli Anthonyn luona. Itse herra ei onneksi ollut koko aikaa paikalla, saatiin viettää rauhallisesti aikaa Jessen, Soilen, JW:n ja Joshin kanssa syöden pizzaa ja juoden Bud Lightia. Kuinka amerikkalaista! Itse ottelu oli ihan mielenkiintoinen, mutta mainokset veivät voiton yhden touchdownin verran.
Ottelun jälkeen istuttiin iltaa katsellen elokuvia ja Family Guyta. Puhelin soi kymmenen jälkeen. Scottyhan se oli. Olin hieman sekaisin ja hämilläni puhelun jälkeen, noin lievästi sanottuna. Scotty sanoi nyt ensimmäistä kertaa suoraan, että se haluaa vielä löytää tästä tilanteesta jonkun pakokeinon (esim. vaihtamalla työpaikkaa). Se oli kertonut tänään minusta jollekin kaverilleen Super Bowlin aikaan. Oli kuulemma tullut nostalginen olo, eikä ollut osannut ajatella sitten muuta kuin minua. Se kysyi, mitkä meidän mahdollisuudet olisivat ilman näitä olosuhteita.
Nyt on todella sekava olo. Olin jotenkin jo pikkuhiljaa alkanut ymmärtää, että on päästettävä irti, vaikken sitä ole halunnutkaan. Tuo puhelu heitti kaiken päälaelleen, mutta hyvällä tavalla. Tai no ainakin mukavalla, lämmittävällä tavalla, vaikka kyllähän tämä taas tekee asioista monimutkaisempia.
Toisaalta mietityttää, olisiko Scotty tuota mieltä, jos sillä olisi siellä laaja ystäväpiiri ja paljon tyttöjä ympärillä. Nyt sillä on ikävä minua ja kaikkea, mitä se jätti jälkeensä, kun muutti pois. Noh, pitänee antaa taas ajan kulua, katsella ihan rauhassa, keskittyä vielä olemaan "sitoutunut" siihen ihmiseen.
Haluaisin mennä nukkumaan, mutten voi. Pitää lukea vielä kirjaa, jos meinaa huomenna kirjoittaa viisisivuisen esseen. Oh joy. Ihan kuin voisin keskittyä taas mihinkään muuhun kuin yhteen ajatukseen.
Tiistai 6.2.2007 klo 04:50
You Make Me Smile
Nyt väsyttää sen verran, että on leikittävä pikakirjoittajaa. On kirjoitettava asiat itselleen ylös, ennen kuin unohdan yön aikana kaiken. As if.
Scotty soitti taas. Juteltiin puolitoista tuntia. Olipahan ehkä elämäni kallein puhelu. Ja jännittävin. Hurjin. Se oli tänään (pitäisi kai puhua eilisestä) mietiskellyt meidän mahdollisuuksia koko kahdeksan tunnin työpäivän ajan ja sen jälkeen vielä kolme tuntia sängyssä maaten. Ja sen jälkeen tunnin verran äitinsä kanssa puhelimessa. Kyllä se nyt vähän näyttäisi siltä, että tässä vielä yritetään jollakin keinolla kulkea samaa polkua, ainakin jonkin matkaa. Tarkoittaisi kyllä tulevaisuudessa minulle aika hurjia muutoksia elämään, mutta sou not, elämä on. Onneksi vielä ei tarvitse päättää varmaksi mitään, vaikka se leikillään minua kosikin. En suostunut, kun ei suostunut ostamaan timanttisormusta. Ei kuulemma uskalla, kun söin edellisen sormuksen (sipulirengas).
Scotty kysyi minulta puhelimessa, muistanko, kun hän sanoi minulle "älä koskaan muutu" kun viimeksi nähtiin. En muistanut. Kaikki se itkeminen varmaan harhautti vähän, sai unohtelemaan noinkin tärkeitä asioita. En halua muuttua, jos se mies kerran tykkää minusta tämmöisenä. Sanoi se kyllä, että viisaammaksi saan tulla, jos haluan. Kiva kiitti.
Pari päivää sitten tilanne oli täysin toinen, nyt kaikki heitti taas kuperkeikkaa. Eipähän puutu jännitystä elämästä. Ei silti pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa. On vain kiva tietää, että toinenkin haluaa vielä pyristellä. Nytpähän voidaan ainakin pyristellä samaan suuntaan.
Olen tänään tehnyt kaikkeni vältelläkseni koulutehtävien tekemistä. Senpä takia istun tähän aikaan hereillä kuuntelemassa musiikkia ja kirjoittamassa blogiin. Viisisivuinen essee on lopetuskappaletta vaille valmis. Kirjoitin kirjoitelman lopulta parissa tunnissa. Kannatti viivytellä koko päivä. Käytiin muun muassa katsomassa, kun Jesse otti tatuoinnin. Sen jälkeen tultiin (muka) kirjoittamaan esseitä. No, Scotty soitti sopivasti. Sen jälkeen sain jo aloitettua esseen. Reilun sivullisen jälkeen Jesse laittoi Soilelle viestiä, että ovat pelaamassa biljardia. Otettiin "haaste" vastaan ja käytiin pelailemassa ja juttelemassa asioista mm. JW:n kanssa. Sen jälkeen olen yrittänyt parhaani mukaan keskittyä kirjoittamiseen, mutta Scotty on pyörinyt päässä paljon enemmän kuin juutalaisvainot ja The Pianist -elokuva.
Miehet! Kuka ne keksi? (Keksimisestä tuli mieleen, että keksin tänään kisulle*, aka Kittylle uuden nimen: Skitty. Ahhahaa. Joo, menen nukkumaan. Keksi.)
*Scottyn antama pehmokissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti