Kodista takaisin kotiin

Olen miettinyt pääni puhki. En yksinkertaisesti keksi mitään keinoa tiivistää kahta mahtavaa matkaviikkoa yhteen, tai vaikka useampaankin, blogimerkintään. En ainakaan sellaisella tavalla, josta saisi edes jonkinlaisen käsityksen siitä, miten upeaa ja hauskaa meillä oikeasti oli. Here goes nothing...

Kansas Cityyn saapuminen oli kuin olisi kotiin palannut. Lentokentällä oli vastassa S:n äiti, sisko ja vajaan kolmen kuukauden ikäinen ihana nyytti. Niin, ja tietenkin valtaisa ilmankosteus, joka ei nyt ainakaan helpottanut lämpötilan vielä kohotessa reissun loppua kohden...

S-eno yritti viihdyttää tuoretta sukulaistaan matkalla lentokentältä kotiin.

Treffattiin kavereita aina, kun saatiin siihen mahdollisuus, ja jo ensimmäisenä iltana nähtiin monta, monta tuttua kasvoa saman pöydän ympärillä. Meitä onniteltiin kihlautumisen johdosta, ja S:n kaverit sanoivatkin, että kyllähän tuosta miehestä näki jo aikoja sitten, että se on menoa nyt. Onhan se ollut, viime aikoina ainakin.

Kihlat ja tuleva naimisiinmeno oli taatusti suosituin keskustelunaihe (S:n Suomi-tarinoiden lisäksi). Muutama kaveri avautuikin minulle vähän enemmän asiasta. Sellaiset kaverit, joiden kanssa en aiemmin paljoa ole kahden kesken keskustellut, ainakaan mistään asiallisemmista jutuista. Vaikkei tässä mitään hyväksyntää ja "siunausta" tarvitakaan, niin hyvältähän se tuntuu, kun ystävät ja perhe ovat ottaneet minut avosylin porukkaan mukaan.

S:n isä tenttasi minulta moneen otteeseen, olenko nyt ihan varma, että tiedän, mitä olen tekemässä, kun marssin maistraattiin ensi viikolla. Perheen sisältä ja lähipiiristä löytyy varoittavia esimerkkejä siitä, miten käy, kun ei ehkä ole miettinyt asioita ihan loppuun asti. Taisin saada tulevan appiukon kuitenkin vakuuttuneeksi siitä, että tämä on ollut minun oma päätös (tai meidän oma päätös), ja olen varsin varma, että olen valmis ottamaan tämän ison askeleen elämässäni.

Kahteen viikkoon mahtui muutakin kuin häähöpinöitä, kuten esimerkiksi muutamia tölkkejä ja tuoppeja Bud Lightia ja Boulevard Wheatia, Chipotle-burritoja, Buffalo Wild Wingsejä (kokeilin tulisimmalla kastikkeella marinoituja siipipaloja!), ranch-kastiketta, elokuvareissuja (The Hangover ja Star Trek), sekä paljon iloa, onnea ja naurua. Tuli käytyä float tripillä eteläisessä Missourissa ja muisteloreissulla tutussa Emporiassa. Käytiinpä myös S:n entisellä työpaikalla ydinvoimalassa. Kuinkahan moni suomalainen on sinne ennen jalallaan astunut?

Matkan kohokohtiin on luettava ainakin:

1. pikkuneidin kanssa vietetty aika

Leikittiin kotista.

2. float trip kokonaisuudessaan sekä sen muistelu kaveriporukalla jälkikäteen

The Elk River, Noel, Missouri.

3. Royals-peli ja tailgating ennen peliä

Voitto tuli.

4. Emporia-illat ja The Whon Squeezeboxiin sovitettu sylitanssi

Minä olen jossain tuolla alla kuolemassa nauruun.

Vasta paluumatkalla tuli mutkia matkaan. Lensin Chicagoon jo keskiviikkoaamuna, reippaasti ennen matkaseuralaisiani (S vanhempineen), jotka olivat tulossa myöhemmällä lennolla. Odottelin muutaman tunnin heitä saapuvaksi, ja sitten sain puhelun sulholta. O'Haren yllä jyllänneen ukkosmyrskyn takia kumppanusten lento oli 45 minuuttia myöhässä. Heidän aikataulunsa oli tiukka ilman myöhästymistäkin, ja kaiken lisäksi Tukholmaan matkalla ollut kone oli lähdössä ihan ajallaan, joten lennolta jääminen näytti jo siinä vaiheessa varmalta. Juttelin portilla virkailijoiden kanssa ja näin, kun he repivät S:n vanhempien Economy Extra -liput, vaikka Kansas Cityn kone oli jo laskeutunut kentälle. Minulle sanottiin, että voin jäädä odottamaan heitä, jos seuraavilla lennoilla on tilaa, tai nousta koneeseen.

Illan seuraava lento oli ylibuukattu, joten minut marssitettiin Airbusiin. Istuin pala kurkussa ilman vierustoveria ja olin S:n kanssa puhelimessa. Mies seisoi lähtöselvityksessä, kone seisoi portilla. No can do, sanoi virkailija, matkustajalista on jo tulostettu. Kone nousi ilmaan vasta 25 minuuttia myöhemmin, 14 matkustajaa vajaana. En tiennyt yhtään, milloin loput seurueesta pääsee Suomeen. Kukaan ei oikein tiennyt.

Vähän aikaa murehdittuani tajusin, miten tyhmää surkuttelu lopulta oli. Nähtäisiin kuitenkin viimeistään parin päivän päästä. Ehkäpä tuohon kotiinpaluuseen on aina liittynyt sen verran voimakkaita tunteita (kuukausien erossa olo ynnä muuta), että kärpäsestä tulee helposti härkänen. Koneen tömähdettyä Arlandan kentälle avasin kännykän ja sain mukavan viestin: S ja vanhemmat olivat kuin olivatkin päässeet seuraavalle lennolle, vaikka jonottavien lista oli ollut pitkä! Lentoyhtiöt eivät olleet halunneet ottaa vastuuta myöhästymisistä, eivätkä oikein edes matkustajien perille saamisesta, saati sitten väsyneiden matkalaisten palvelemisesta, mutta pääasia oli, että kyytiin pääsivät.

Tukholman päässä Helsinkiin lähtevä kone sen sijaan odotti yhtä matkustajaa kyytiin, Chicagossa ei voitu odottaa yli kymmentä, jotka olivat jo kentällä koneen lähtiessä. Ei edes muutamaa minuuttia. (Kone oli muuten perillä Tukholmassa etuajassa...)

Torstai-iltana mentiin ihan parhaan vaihtarikamun kanssa rautatieasemalle vastaan mutkien, eli Kööpenhaminan kautta perille päässeitä matkalaisia. S:n isän toinen laukku oli hävinnyt, mutta mies oli silti varsin hyväntuulinen. Yhden laukun katoaminen ei kai painanut vaakakupissa läheskään yhtä paljon kuin ensimmäiset hetket eurooppalaisessa kaupungissa.

Illalla käytiin vielä syömässä lohikeittoa, poronkäristystä, puolukkahilloa ja ruisleipää, ennen kuin väsymys pakotti petiin. Perjantaina käytiin porukalla Suomenlinnassa kävelemässä jalkamme puhki ja ihastelemassa maisemia. Neljän maissa halailtiin hyvästiksi ja minä junailin (tai busseilin) itseni takaisin Espooseen, jossa majailin pari yötä, ja amerikkalaiset risteilivät Tukholmaan. Oli aika outoa lähteä S:n kanssa eri teille. Aika hyvin sitä näköjään tottuu toisen läsnäoloon kymmenessä kuukaudessa.

*****

S ja kumppanit tulevat ylihuomenna Savoon, kunhan palautuvat Tallinnasta. Vanhempamme tapaavat ensi kertaa, ja isä pääsee näyttämään loistokkaat kokintaitonsa jenkkivieraille. S on puhunut niin ylistävään sävyyn mm. isän tekemästä karjalanpaistista, että sitä on kuulemma ainakin saatava.

Vähän meinaa (nyt) jo muuten alkaa jännittää tuo ensi viikko ja sen mukana tulevat elämän- ja nimenmuutokset. Minulla on tuossa viereisessä kaapissa Amerikasta tuotu sormusrasia, jonka sisään en ole saanut lupaa kurkata. Sisällön näen vasta ensi viikon torstaina, kun S pujottaa vihkisormuksen vasempaan nimettömääni.