Syyskuun alussa Visa vinkui ja lentoliput olivat kourassa. Pääsin aloittamaan lempipuuhani (sarcasm sign) päivien laskemisen, johon ehdin eri maissa eläessämme tottua paremmin kuin hyvin. Olin aina laskemassa joko jotakin odottaen (reissua) tai peläten (reissun loppumista).
Odotin ja jännitin tulevaa matkaa Scottyn luo. Edellisestä tapaamisestamme oli lipunostohetkellä ehtinyt kulua viitisen kuukautta, joten kuuden viikon odotus ei kuulostanut kamalalta, mutta sitä se oli. Vaikka elelin autuaan onnellisesti pilvilinnoissa (oikeasti 14 neliön solussa), niin pelkäsin, että tulisin sieltä rytinällä alas.
Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.
Torstai 6.9.2007 klo 22:15
Countdown
Kuusi viikkoa ja yksi päivä. Niin pitkään pitää odottaa S:n halaukseen pääsemistä.
Sunnuntai 9.9.2007 klo 03:00
Nomen Est Omen
Hommasin torstaina siis lentoliput S:n luo ja takaisin heti sen jälkeen, kun S oli toimittanut viimeisetkin lomakkeet työnantajalleen. Vielä varaushetkellä kuusi viikkoa (nyt vajaa!) ei kuulostanut kovin pitkältä ajalta, tällä hetkellä aika tuntuu matelevan. Noh, onpahan vihdoinkin jotain, mitä odottaa. Onneksi myös tiedän, että odotus palkitaan ruhtinaallisesti. S lupasi minulle jo elämäni parhaan loman. Tähän asti.
Olen yllättänyt itseni hymyilemästä milloin missäkin. Vaikka yhteinen tulevaisuus on vielä ihan auki, tiedän sen nyt olevan kuitenkin mahdollinen. Tiedän, että kuuden viikon päästä olen tuon miehen luona, jota tälläkin hetkellä webbikamerassa katselen. Saan nauttia sen seurasta kaksi viikkoa ja yhden päivän. Niin pitkään ei olla saatu ollakaan samassa paikassa sitten viime syksyn.
On muuten hauskaa, että 19. päivä lokakuuta, jolloin lentoni laskeutuu Yhdysvaltoihin, tapaamisestamme on kulunut vähän yli vuosi. S oli kyseisenä maanantai-iltana liikkeellä kavereidensa kanssa, ja he sattuivat samaan ravitsemusliikkeeseen kanssamme. Muistan nimenneeni S:n sinä iltana Elämäni Rakkaudeksi, kas kun pitäähän sitä kavereiden kesken keksiä koodinimiä (vrt. Kassinainen, Poliisi jne.) ihmisille, ennen kuin saa niiden oikeat nimet tietoon. Nomen est omen. No, S:n oikean nimen sain selville jo sinä iltana, kun S jumittui juttelemaan kanssani baaritiskille unohtaen pöytäänsä mm. tytön, jonka kanssa oli jotain viritelmiä aikaisemmin pitänyt. Myöhemmin S on kertonut, että oli tiennyt jo silloin minulle jutellessaan, ettei saisi tutustua minuun paremmin tulevan työnsä takia, muttei sitten voinut itselleen mitään.
Yksi kaveri kuvasi minulle tänään tätä tilannetta "ruusunpunaiseksi unelmaksi, joka muuttuu todeksi". Alan itsekin olla vähän sitä mieltä. Jos pelkkä lentolipun ostaminen ja matkan varmistuminen saa minut näin onnelliseksi, minä varmaan pakahdun onnesta, kun pääsen S:n syliin. Onhan se aika ruusunpunaista. Ja pian myös totta.
Tiistai 11.9.2007 klo 14:09
For Real
Odotan matkaa ihan sekopäisen paljon. Toisaalta en edes oikein ymmärrä, että olen ihan oikeasti sinne lähdössä. Että ihan oikeasti pääsen näkemään ja koskettamaan S:ää. Että ihan oikeasti välissä ei enää ole mikrofoneja ja suttuisia webbikamerakuvia. Se kuulostaa niin hyvältä, etten meinaa uskoa sitä todeksi.
Nyt kun ollaan ihan oikeasti parisuhteessa, ollaan ehkä kinasteltu ja puitu asioita normaalia enemmän. Ehkä sitä uskaltaa vaatia enemmän, kun toinen on jo oikein paperillakin nalkissa, heh. S naureskelikin tässä yksi päivä, että minä en voisi edes lopettaa suhdettamme, koska olen virallisissa papereissa S:n tyttöystävä, ja niin pitkään kuin nimi niissä papereissa lukee, minun on pysyttävä S:n rinnalla.
Tosin ollaan kyllä leperreltykin normaalia enemmän. On todella outoa verrata nykyistä tilannetta muutaman kuukauden takaiseen tilanteeseen. Ollaan siitä nimittäin niin kaukana, että välillä tuntuu, että näen unta. Välillä myös hämmennyn, kun tilanne on niin outo ja uusi. Ja mahtava. Se, että ihan oikeasti seurustellaan, ei ehkä ole vielä täysin uponnut paksuun kalloon. Tuntuu, että S on sisäistänyt jutun paremmin. Kai tämä on minusta liian hyvää ollakseen totta. Mutta totta se on.
Olen jo niin riippuvainen siitä ihmisestä, että vähän pelottaa, kun se on kummiskin tuolla noin kaukana. Viime yönä en meinannut osata nukkua, kun S lähti käymään ulkona, eikä se ollut luurien ja kamerayhteyden toisessa päässä. Olen tottunut siihen, että kun herään, näen S:n nukkumassa sohvalla. Olen tottunut siihen, että olen paikalla, kun S herää. Kuulostaa ehkä pahemman luokan tirkistelyltä, ja sitä se varmaan onkin, mutta sittenpähän on. Se tuo meille tunteen siitä, ettei olla yksin. Toinen on siinä, vaikka onkin todella kaukana.
Plussaa ja miinusta:
+/(-) Kai tämä kansainvälinen parisuhde (ehkä vaihtoajallakin on asian kanssa jotain tekemistä) on tuottanut hedelmää, tai ainakin parsakaalia. Eräs brittiopettaja tokaisi eilen minua hetken kuunneltuaan, että kylläpä huomaa, että on tullut Ameriikoissa oltua. Oma ääntäminen taitaa kyllä kieltämättä olla aika kaukana Oxfordin aksentista. Yo man, Chicago! Niin, onko tämä sitten plussaa, en tiedä. On se mulle.
- Ty(tt)ökaveri aiheuttaa minussa vieläkin fyysistä pahoinvointia. Kun S:n puhelin soi, minun syke kohoaa huippulukemiin. Kroppa rauhoittuu, jos salapoliisin ottein saan selville S:n puhuvan jonkun muun kuin Ty(tt)ökaverin kanssa, mutta jos tiedän hänen olevan linjan toisessa päässä, sydän meinaa takoa itsensä rintakehästä ulos. Ty(tt)ökaverin puheluista tulee kai niin voimakkaasti menneet ajat (puhelin soi, S lähtee) mieleen, että kurkkua kuristaa. Olen kuin joku Pavlovin koira. Olen ehdollistunut pelkäämään Ty(tt)ökaverin puheluita, vaikkei niissä mitään pelättävää oikeasti (enää) olekaan. Toivon, että Ty(tt)ökaverin tapaaminen kasvokkain (pian!) ja S:n uusi soittoääni tuovat helpotusta tilanteeseen. Ei ole kiva olla tällainen rakki, varsinkaan ilman syytä.
+ Onneksi S sentään tykkää tästä piskistä ihan eniten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti