Kahdeksan vuotta sitten tunnelmat olivat odottavat. Odotin luonnollisesti tulevaa matkaani Scottyn luokse, mutta myöskin jotain ratkaisua matkalaukkuelämän loppumiseksi. Halusin niin kovasti asioita, jotka ovat nyt aivan itsestäänselvyyksiä. Yhteisen kodin, yhteisiä tavaroita, yhteisen kaapin, johon vaatteensa voisi matkalaukuista viimeinkin purkaa.
Haaveilemani sain, ja enemmänkin.
Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.
Maanantai 3.3.2008 klo 01:27
A Home Is a Place Where a Person, Family, or Group of People Live Together
Kävin tässä viikonloppuna erään ystäväni ja hänen poikaystävänsä asunnossa ensimmäistä kertaa. Se oli koti. Oli hieno sisustus, yhdessä ostettuja tavaroita, sauna. Minun lähdettyäni he jäivät viettämään rauhallista koti-iltaa.
Tuotahan minäkin lopulta haluan. Kodin, johon voi asettua. Kodin, jossa kumpikaan ei ole vieras, eikä vain lyhyellä visiitillä. Haluan paikan, jossa meistä kumpikin saa laittaa vaatteet kaappiin, eikä tarvitse elää matkalaukkuelämää parin viikon ajan. Tämä paikka takaisi myös sen, että paineet "vieraan" viihdyttämisestä katoaisivat.
Ja siihenhän tässä onneksi pyritään. Aika pian meidän pitää selvittää, mitä ensi syksynä tapahtuu. Asutaanko vielä eri mantereilla, vai päästäänkö rakentamaan omaa pesää? Aika isoja päätöksiä on edessä siis. Vaikka kaukosuhteeseen on jo tottunut, ajatus sen jatkamisesta syksyllä tuntuu todella raskaalta. Miksikö? Siksi, että yhdessä asuminen ja eläminen tuntuu olevan mahdollista ja niin lähellä toteutumista. Jos sitten kuitenkin päädytään vielä jatkamaan elämistä eri mantereilla, siinä voi pettymyksenkyynel jos toinenkin vierähtää pitkin poskea.
Kyynelmäärän minimoimiseksi pitäisi siis yrittää pitää pää kylmänä. Tähän asti se on onnistunut ihan hyvin, vaikka enemmän tai vähemmän salaa olenkin jo miettinyt oman yhteisen kodin sisustusta ja hymyillyt. Silti on ollut aika helppoa keskittyä olemaan innoissaan tulevasta matkasta, häistä ja sen semmoisesta ja välttää turha innostus syksystä. Meille on käynyt ennenkin niin, että ollaan tiputtu korkealta, kun ollaan päästetty varpaat irtaantumaan maasta. Nyt yritän olla varovaisempi.
Onhan tämä yhtä odottamista. Onneksi yksi etappi on edessä ihan muutaman päivän päästä, jos ette ole jo huomanneet. Onhan nuo matkat jotain sellaista, josta jaksan iloita ihan hirveästi, mutta paljon mukavampaa olisi, jos olisi joku varma, pysyvä juttu, jota odottaa. Matkat ovat mahtavia, mutteivät missään nimessä mitenkään toimiva pysyvä ratkaisu.
Kas kun se lähdönhetki ja sitä seuraavat päivät, ehkä jopa viikotkin, ovat sydämelle melkoinen rasitus.
Keskiviikko 5.3.2008 klo 18:01
2
Pitäisi varmaan pakata. En vain oikein osaa keskittyä mihinkään. Vatsassa liitelee niin paljon perhosia, että lähden varmaan kohta itsekin lentoon. No, jos en ihan heti, niin viimeistään perjantaiaamuna nykyteknologian avustuksella.
Junailen huomenna iltapäivällä tädin luo yökylään. Tämä ilta olisi siis aikaa pakata. Ja siivota. Ja työstää kandintyötä. Vähän tuntuu, että tuo viimeinen saa nyt jäädä. En pystyisi keskittymään kuitenkaan. Olo on levoton, jännittynyt, innostunut. Esimerkiksi.
Ja kappas, en pysty keskittymään tämänkään kirjoittamiseen, joten taidan lopettaa suosiolla tähän. Pakkaaminenkin saattaisi sujua paremmin, jos en jumittaisi tässä koneella tyhjänpanttina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti