Rockfest 2014

Lauantaina Kansas Cityn keskustassa sijaitseva Liberty Memorial sai jälleen kerran toimia USA:n suurimman yksipäiväisen festivaalin tapahtumapaikkana. Puisto natisi liitoksissaan, kun 55 000 rokkihemmoa ja hevimimmiä ahtautui väliaikaisten aitojen sisään.

Viime vuonna turhauduttiin parkkipaikan metsästämiseen ja ajokunnossa pitäytymiseen, joten tänä vuonna tilattiin suosiolla taksi. I-35-valtatiellä, Kansas Cityn skylinen jo siintäessä silmissä, siinä meidän vanhan asunnon lähellä, Journeystä pitävä kuskimme painoi varovasti jarrua ja huokaisi "Well that's not good...". Äskettäin meidät ohittanut moottoripyöräilijä juoksi kaistojen yli pientareelle ja kumartui. Kuikuilimme sen verran, että saimme huokaista helpotuksesta. Tyyppi ei mennyt ojaan esimerkiksi etsimään pyörän päältä lentänyttä kaveriaan, vaan oli itse kaatunut keskikaistalle, joten taisi tarvita pari syvää hengähdystä. Melkoinen tuuri oli matkassa, sillä kukaan ei osunut a) pyörään b) pyöräilijään. Kuinka moni juoksee, tai edes kävelee vilkkaalla valtatiellä tapahtuneen moottoripyöräonnettomuuden jälkeen?

Hetkeä myöhemmin alkoi sade, joka jatkui vielä taksista poishyppäämisen jälkeenkin. Pieni kesäripottelu tuntui helteessä kuitenkin hyvältä, kunnes se väistyi auringon tieltä ja tilalle tuli aika lannistava ilmankosteus. Hidas parijono valui festariporteille siinä höyrysaunassa. Jotkut olivat aloittaneet juhlimisen jo edellisenä iltana. Tai viikkona.

Rockfest alkoi kahdeltatoista, ja me olimme siellä vaille yksi. Musiikki oli hyvää, mitään (järkevästi hinnoiteltua olutta, bajamajaa) ei tarvinnut juurikaan jonottaa, aurinko paistoi. Mikäs sen mukavampaa!

Selfie time!

Sitten satoi taas. Ensin pikkuisen, sitten pikkuisen enemmän. Esteri lopetti perseilynsä vasta sen jälkeen, kun olimme alusvaatteita myöten litimärkiä, ja vihreä nurmikko muuttui mutavelliksi.

Suihkunkin jälkeen hymyilytti.

Onneksi yksi monsuuni riitti sille päivälle, ja muta muuttui päivän aikana vähemmän vellimäiseksi. Vesipisteellä riitti silti ruuhkaa, sillä rapatessa roiskui ja kävellessä lätisi. Jotkut olivat yltäpäältä mudan peitossa (koska mutaliukumäki), meidän porukka pysyi aika puhtaana, kunnes meikä lensi pyrstölleen. Poislähtiessä.

Tämän vuoden esiintyjät eivät ehkä etukäteen herättäneet samanlaista intoa kuin vuosi takaperin (no hei, siellä oli silloin ikisuosikki Seether!), mutta voi poijjaat, miten mieli muuttuikaan päivän aikana. Vanha tuttu Adelitas Way tarjosi suihkumusiikkia rankkasateen ainana, uudempi ihastus Pop Evil aiheutti riemunkiljahduksia allekirjoittaneessa ja monessa muussakin.

Ja sitten nämä.

Steel Panther!

Lasten kuvat kulkevat kätevästi mukana myös Steel Pantherin keikalla. Kaikkien yhdeksän.

Staind.

Five Finger Death Punch.

Suurimmat ja ansaituimmat suosionosoitukset sai Staindin nokkamies Aaron Lewis, joka keskeytti settinsä sättiäkseen yleisösurffaavaa teinityttöä kopeloivia ääliöitä. Video täällä. Jos raisu kielenkäyttö ahdistaa, kannattaa jättää väliin. Jos taas haluaa nähdä, miten torveloita häpäistään julkisesti, suosittelen.

Illan jo pimettyä Korn nousi päälavalle ja taputteli loppuunmyydyn 15 bändin spektaakkelin kasaan. Aiemmin "nautittu" höttöhodari oli kadonnut kurnivan mahan mielestä jäljettömiin, joten kipiteltiin downtowniin syömään kaveripariskunnan tilaamia herkkuja, kun ilotulitukset vielä räiskyivät horisontissa. Pitkä päivä loppui vasta aamuviiden maissa, kun viimein maltettiin lopettaa syvälliset keskustelut keittiön lattialla. Kiitos vielä, H ja S, täyden palvelun majoituksesta!

En jaksaisi joka viikonloppu, mutta kyllä se kerran vuodessa tekee nannaa.