perjantai 3. maaliskuuta 2017

Pahaa unta

"Äiti, I had a bad dream last night", lapsi sanoi, kun olin viemässä häntä alkuviikosta kouluun. "I didn't sleep very well."
"Voi kulta. Millaista unta?"

Lapsi oli ollut hiljaa viimeviikkoisesta ampumatapauksesta. Oli kertonut koulussa, että hänen oli pitänyt jättää mac & cheese ravintolaan, mutta muuten asia ei näyttänyt häntä vaivaavan. Kunnes sitten kertoi minulle "pahasta unestaan". Kuvaili tarkkaan sen keskiviikkoillan tapahtumat. Olimme ravintolassa, kuului kova pauke. Meidän piti juosta piiloon, poliisit tulivat. Ravintolan ulkopuolella oli bad guy, kävelimme kotiin. Hän lauloi, jottei meitä pelottaisi. Katsoimme telkkarista uutisia ravintolasta.

"Pelottiko sinua?"
"No, I was brave."

Hän oli nähnyt toisenkin painajaisen. Olivat olleet pikkuveljen kanssa kävelemässä, eivätkä olleet meinanneet löytää kotiin. Kun sitten lopulta olivat päässeet kotiin, olimme olleet daddyn kanssa naamarit päässä. "That scared me a little."

Autojonossa kerroin hänelle, että hän voisi kertoa opettajalle "pahasta unesta", jos hän haluaisi. Opettaja oli edellisenä perjantaina jutellut lasten kanssa vihanhallinnasta ja siitä, kuinka me kaikki olemme erilaisia, mutta se on rikkaus, eikä erilaisuutta tarvitse pelätä. Elämän perusasioita, hyviä, kasvattavia eväitä.

Vielä kun 51-vuotiaat rasistit saataisiin esikoulun penkille, niin maailma olisi parempi paikka.

Kun yritimme illalla jutella hänen kanssaan varovasti painajaisesta, hän oli hämillään. "It wasn't a dream. It really happened." Niin. Niin tapahtui ihan oikeasti. Halasimme häntä kovasti ja kerroimme hänelle, että hän on turvassa. Äiti ja daddy suojelevat. Samoin isovanhemmat. Opettaja. Ettei tarvitse pelätä, mutta jos pelottaa, se on ihan ok.

Keskustelin eilen tapahtuneesta lasten lääkärin kanssa pikkumiehen puolitoistavuotistarkastuksen yhteydessä. Hän oli järkyttynyt kuullessaan, että olimme olleet paikalla. Pyysi ottamaan yhteyttä, jos vanhemman lapsen painajaiset jatkuvat. Hän suosittelisi siinä tapauksessa terapiaa. Voisimme yrittää auttaa lasta käsittelemään asiaa piirtämällä tai leikkimällä kotonakin.

Ei ole ihmekään, että neljävuotiaan mielessä myllertää. Tämä on ollut aikuisellekin vaikea juttu. Ensin en halunnut myöntää, kuinka järkyttynyt oikeastaan olinkaan, sillä minä en ollut tilanteessa uhri, kohde, minä säilyin (fyysisesti) ehjänä. Se ei ollut minun tragediani, vaan jonkun muun. Satuin vain olemaan sitä todistamassa.

Nyt kun tapahtumasta on reilu viikko ja uhrit ovat antaneet haastatteluja, tapahtumien etenemisestä on melko selkeä kuva. Intialaiset kaverukset olivat olleet nauttimassa lämpimästä illasta töiden jälkeen katetulla terassilla heille tutussa ravintolassa. Miehet olivat puhuneet keskenään englantia; siitäkin huolimatta, että heillä oli yhteinen äidinkieli telugu.

Adam Purinton, kusipää, oli lähestynyt heitä vihainen ilme kasvoillaan ja alkanut tentata heiltä heidän viisumeistaan ja maassaolon luvallisuudesta. Srinivas Kuchibhotla, joka menehtyi ammuskelussa, oli vastannut kohteliaasti sormellaan heitä osoittaneelle ventovieraalle miehelle, että he olivat Intiasta ja laillisesti maassa H1B-viisumilla. Purintonia oltiin pyydetty poistumaan paikalta, ja mies oli lähtenyt - palatakseen puoli tuntia myöhemmin aseen kanssa. Hän oli vain alkanut ampua, ilman minkäänlaista välikohtausta tai selkkausta, kohteenaan kaksi intialaista insinööriä. Myöhemmin hän oli kertonut kuitenkin piilopaikkaa etsiessään ampuneensa kaksi iranilaista miestä.

Tapaus olisi aivan yhtä kamala, vaikka miehet olisivat olleet täysin laittomasti maahan ja Maahan tulleita marsilaisia. Se kertoo kuitenkin jotain tästä "isämmaallisesta" antisankarista, ettei hän näe mitään eroa Iranin ja Intian välillä, tai Iranin ja äärijärjestöjen välillä, vaan niputtaa kaikki tummemmat maahanmuuttajat samaan kastiin. Ahkera intialainen insinööri on hänen mielestään uhka tälle maalle. Aivan naurettavaa, ja niin turhaa ja surullista, etteivät sanat riitä.

Purintonin sukulainen kertoi viime viikolla paikallisuutisille, ettei mies ole rasisti. Hänellä on vain ongelmia alkoholin kanssa ja oli tehnyt "bad decision", huonon päätöksen. Hän oli päättänyt provoisoitua aivan turhaan, päättänyt hakea aseen, päättänyt palata takaisin, päättänyt ampua. Päättänyt tappaa. Näin punaista, kun luin sukulaisen vähätteleviä ja puolustelevia kommentteja. Minusta ei ole ainakaan vielä kertaakaan tullut rasisti parin kaljan jälkeen, mutta nyt ehkä kannattaa alkaa pelätä sitäkin vaihtoehtoa. Ei hemmetti.

En ole tavallaan halunnut tehdä omasta kokemuksesta liian isoa numeroa, mutta tästä itse tapauksesta ei voi pitää tarpeeksi kovaa älämölöä. Tällaista ei saa tapahtua. Tätä ei saa hyväksyä tai vähätellä. Tästä ei saa olla hiljaa (looking at you, tweeter-in-chief).

On kuitenkin ollut jollakin tavalla pysäyttävää huomata, kuinka huolestuneita ihmiset ovat olleet, kun ovat kuulleet meidän olleen paikalla. Itselle on tehnyt hyvää puhua asiasta, saada "lupa" olla vähän (paljon) järkyttynyt. Samalla olen kuitenkin myös tiedostanut sen, kuinka suojeltua ja helppoa elämää olen tähän asti saanut elää. Tälläkin suurkaupunkialueella on naapurustoja, joissa on pelko läsnä joka päivä - puhumattakaan ihmisistä, jotka elävät sodan keskellä. Millainen moukantuuri onkaan käynyt, että minun elämäni pelottavin kokemus on ollut se, että satuin jonkun hullun rasistin kanssa yhtä aikaa ravintolaan.

Parasta, mitä tällä hetkellä voimme tehdä, on jatkaa normaalia, iloista elämää, vaikkakin ehkä vähän enemmän ympärilleen vilkuillen, ympäristön tiedostaen. Meidän tärkein tehtävä tällä hetkellä on varmistaa, ettei lapsille jää tästä pelkoja tai traumoja, ja toisaalta tarjota heille yhtä turvallinen ja peloton kasvuympäristö kuin meillä vanhemmillakin on ollut. Onneksi meillä on paljon tukijoukkoja, mm. se ihana, myötätuntoa pursuava opettaja, jota en voi ylistää tarpeeksi. Miksei maailma voisi olla täynnä hänenlaisiaan ihmisiä?

Teimme tänään lapsukaisen kanssa kiitoskortin opettajalle. Ope kuulemma rakastaa sateenkaariponeja.

Virkkasin kiitoskortin kaveriksi pöllön.


Lisää aiheesta:

CNN:n artikkeli
Ilta-Sanomien artikkeli

4 kommenttia:

  1. Olen samaa mielta, etta naista pitaa puhua, ei hyvaksya eika vahatella. Itseani arsyttaa ja harmittaa, kun joku sanoo vahatellen muiden kokemuksista, etta "no ei mulle vaan tollaisia ole tapahtunut". Se ei poista sita tosiasiaa, etta ulkomaalaisviha on todellista (ja yha sallitumpaa kiitos nelivitosen) tassa maassa. Toissa kuulee kaikinlaisia totuuksia millaista on asua taalla ("lapsi on ollut allapain, jengit veivat isan vakivalloin pois lapsen edessa, isa taitaa olla kuollut" tai "lapsi on surullinen, koska poliisi vei vanhemman ja hanet karkotettiin"). Kunnes ihmiset tajuavat, etta tallaista oikeasti tapahtuu ja sille pitaa tehda jotain, niin mikaan ei muutu. Paljon voimia koko perheelle <3 (ja side note, ihana lahja opelle!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh, tuota just tarkoitin sillä, miten helppoa meikäläisen elämä on ollut (ja on edelleen). Tähän maahan mahtuu niin paljon hyvää, mutta myös todella paljon pahaa. Köyhyyttä ja pelkoa.

      Hullua on myös se, että tuota Olathen ampujaa ei olisi varmasti haitannut yhtään se, että ravintolassa oli muita maahanmuuttajia, vaikkapa nyt minä. Tai jos olisin täällä laittomasti (mitä en tietenkään ole). Häntä häiritsi nimenomaan vain ja ainoastaan se, että valitsemillaan uhreilla oli tummempi iho ja hän luuli heidän olevan muslimeja. Toivottavasti äijä lusii pitkän ja homeisen kakun viharikoksesta!

      Poista
  2. Tämä on kyllä niin kamala juttu. On jotenkin jännää, miten pitkään pään suojamekanismit toimivat ja miten kauan menee, että asian järkyttävyyden oikeasti tajuaa. Mä koin kerran päällekarkauksen paikallisjunassa, enkä pitänyt sitä aluksi minään, kun mitään ei kuitenkaan käynyt. Kunnes seuraavan kerran olin samassa junassa ja huomasin, että paniikki nosti päätään ja tajusin, ettei se aikaisempi tilanne ollut ollut ihan okei. Ei näihin varmasti auta muu kuin aika ja puhuminen. Luottamus on hetken aikaa rikki.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hui! Näinhän se on. Oma turvallinen vaikkakin täysin kuvitteellinen kupla poksahtaa. Viime viikolla olin vielä aika säikky, ja eka ravintolakäynti tapahtuman jälkeen oli aika jännä, vaikka sitä loogisesti tiesikin, että todennäköisyydet tuollaisen toistumiselle ovat todella, todella, todella pienet. Nyt on jo paljon parempi olo, eikä tuo nelivuotiaskaan ole enää nähnyt painajaisia, joten voiton puolella ollaan. :)

      Poista