Kukaan ei oksentanut

Ei pitäisi nuolaista, ennen kuin tipahtaa. Maaliskuun alussa hehkutin saapunutta kevättä, mutta Jaskan marjat - eihän täällä ole edelleenkään puissa lehtiä. Viikonloppuna satoi lunta. Taas kerran.

Eipä se muuten olisi juurikaan haitannut (ainakaan paljoa...), mutta kun mökillä oli tarkoitus järjestää ystävän yllätyssynttärit tyttöjenillan muodossa. Vielä torstaina, kun kävimme tekemässä mökillä huolto- ja tarkastuskeikan, keikuttiin hellelukemissa. Perjantai-illalle ja lauantaille luvattiin sitten jo lunta ja jäätä, ja osaa pirskeisiin osallistujista, itseäni mukaan lukien, huolestutti mahdollisesti jäisillä ja mutkaisilla pikkuteillä ajelu. Kesärenkaat joka kelin renkaat alla.

Torstai-illan tunnelmia.

Mökki ja sauna valmiina viikonlopun viettoon. Joku oli käynyt tiputtamassa rantaan ison kalanraadon, joka ei ollut aivan välttämätön lisä.

Viime viikon lämpöaalto tuntui niin mahtavalta, mutta samalla myös melkoiselta kettuilulta. Kävimme torstaina mökkimatkalla Lawrence Beer Company -panimolla syömässä. Istuimme täpötäydellä patiolla, jossa soi livemusiikki. Tuuli kyllä niin kovasti, että hiukset meinasivat lähteä päästä, mutta muuten oli oikein leppoisaa. Samainen patio oli lauantaina tyhjä. Vain kova tuuli oli läsnä.

Perjantaina sääennuste näytti jo hieman paremmalta. Ei puhuttu enää mittavista lumimääristä, tai hengenvaarallisista olosuhteista, mutta viimaa ja pakkasta oli luvassa. Onneksi se ei saunassa haittaisi.

Scotty, joka on yleensä todella huono menemään yksin yhtään minnekään (paitsi töihin, jee...), läksi perjantaina töiden jälkeen entiseen yliopistokaupunkiimme Emporiaan keikalle synttärisankarin miehen kanssa, joka oli järjestänyt koko mökkireissun yllätyksenä vaimolleen. Vaikka Scottyn miniloma ei ollut alunperin ollenkaan riippuvainen synttäriylläristä, saimme punottua sen ansiosta vielä hämmentävämmän juonen, sillä Scotty toisi lauantaiaamuna pahaa-aavistamattoman sankarin ensin meille Kansas Cityyn, eikä suoraan mökille.

Minä vietin lämpöisän perjantain lasten kanssa puuhastellen. Neitokaisella ei ollut koulua, joten kävimme kaupassa ostamassa ulos virikkeitä ja illaksi vähän leffaherkkuja. Lapset riehuivat pihalla monta tuntia saippuakuplia jahdaten, ja vaikka pelkäsin etukäteen apokalyptisiä tappeluita, pieniä kärhämiä lukuunottamatta molemmat olivat kuin enkeleitä. Jopa tuo meidän uhmaikäinen, joka huutaa parhaillaan vieressä naama punaisena, koska ilmeisesti laitoin letun päälle hilloa väärin (?). Pahin jännitysmomentti oli se, kun kylmää ilmaa edeltänyt ukkosrintama kulki niin sen valtatien poikki, jolla daddy ajeli, kuin myös meidän talon yli, nakellen verrattain isojakin rakeita ikkunoihin ja kattoon. Selvittiin kuitenkin ilman vahinkoja. Ja tornadoja.

Olin tarkastamassa puhelimesta kauppalistaa, kun kaveri päätti tulla poseeraamaan.

Leffaillan jälkeen peittelin lapset meidän sänkyyn, sillä olin luvannut, että voisimme "retkeillä" siellä yhdessä yön yli. Tulin itse vielä alakertaan huokaisemaan ja nauttimaan hiljaisuudesta. Ja leipomaan marjapiirakan, jota en ollut ehtinyt päivällä tehdä. Puolen yön aikaan yläkerrasta kuului yökkäilyä ja yskimistä. Nousin rappuset ennätysvauhtia ja löysin kyyryssä istuvan puoliunisen tytön, jonka hiuksissa oli spaghettia.

Vein tärisevän lapsen kylpyyn ja petivaatteet tyynyjä ja peittoja myöten pesukoneeseen. Siirsin nukkuvan pienen miehen omaan sänkyynsä ja rauhoittelin potilasta. Pumppasin parvisängyssä normaalisti nukkuvalle tytölle ilmapatjan lattialle ja pari tuntia siivoiltuani ja käsiäni hysteerisesti pestyäni menin itse vierashuoneeseen, sillä meidän makuuhuone oli taudin nollapiste. Pelkäsin, että pienempi lapsi alkaisi oksentaa, joten siirsin hänet viereeni, jotta kuulisin varmasti, jos niin kävisi. Lähetin Scottylle viestin meidän sairastuvalta, jotta siellä päässä tiedettäisiin, että oli valitettavasti mahdollista, että minä en voisi osallistua tyttöjeniltaan, ja riennoille olisi löydettävä joku muu paikka kuin meidän mökki. Kuulostelin oloani ja heräilin vähän väliä kuuntelemaan lasten tasaista ja unista tuhinaa.

Kukaan ei oksentanut.

Heräsin ennen kahdeksaa siihen, kun potilas lauleskeli ja pyysi vettä. Ja ruokaa! Minulla oli edelleen hyvä olo, ja koska koko edellisen päivän pöpöjä siskoltaan saanut pieni mieskin oli terve, luotin siihen, että selvisin säikähdyksellä. Synttärisuunnitelmat pysyivät entisellään, ja kymmenen jälkeen meidän keittiössä istui hyvin hämmentynyt naisihminen, jolle mies oli antanut listan pakattavista tavaroista. Sankaritar tiesi sen verran, että tulisi viettämään illan naisseurassa, sillä mies oli kehottanut terottamaan sakset...

Puolen päivän aikaan olimme Lawrence Beer Companylla sankarin miehen tarjoamalla lounaalla, ja sieltä jatkoimme viiden naisen voimin matkaa pohjoiseen mökille harmaassa ja sateisessa, lopulta lumisessa säässä. Hello Kitty -ilmapallo ja sateenkaarikakku toivat kuitenkin väriä päivään, samoin kuin vähintäänkin värikkäät persoonat. Nauroimme ja itkimme, saunoimme ja kuuntelimme ihan kamalaa ja kamalan ihanaa musiikkia. Minä kävin jopa "uimassa" (eli hyppäämässä 8-asteiseen veteen pariksi sekunniksi) kahdesti.

Kukaan ei oksentanut.