Kuten parissa edellisessä kirjoituksessa uhosin, elämää on jatkettu. Arki on tuntunut taas arjelta raivostuttavine puolitoistavuotiaineen (uskaltaisinko jopa sanoa uhmaikäisineen...) ja erimielisyyksineen siitä, kuinka sitä tiskikonetta taas täytettiinkään ja säilytetäänkö likaisia vaatteita olohuoneen nurkassa vai viedäänkö ne pyykkikoriin. Normipäiviä.
Viime perjantaina tartuimme härkää sarvista ja kävimme ensimmäistä kertaa tapahtuman jälkeen ulkona syömässä. Vaikka sitä tiesi, ettei mitään pahaa tapahtuisi, niin myönnän aluksi vilkuilleeni ulko-ovelle ja tarkkailleeni muita asiakkaita, mutta olo ei ollut mitenkään ahdistunut. Vanhemman lapsen reaktio hieman jännitti, mutta hän ei ollut moksiskaan.
Ehkä silti odotamme vielä hetken, ennen kuin palaamme Austinsiin, sillä koko juttu on hänellä vielä aika tuoreessa muistissa, vaikka painajaiset ovatkin onneksi loppuneet. Unohdin tänään lompakon kotiin lapsen kouluunvientireissulla, ja napero sanoi heti, että sinähän unohdit laukun ravintolaan silloin, kun ravintola suljettiin ja sen ulkopuolella oli bad guy. Silloin kauan sitten (long time ago), kun menimme piiloon puun taakse ja me suojelimme häntä. Kulta.
Illalla pelasimme daddyn kanssa Rock Bandia kellarissa. Mulla oli innokkaita bändäreitä. |
Maanantai-iltana sitten kokeilimme uutta järjestystä takapihan patiolla. Mitäpä pidätte?
Itse tykkäsin erityisesti tuosta nurmikolla pitkällään olevasta grillistä, eikä kyllä olisi tullut itselle heti mieleen asetella kalusteita tuolla tavalla kerroksittain. Luontoäiti kuitenkin ajatteli, että näin olisi hyvä - kirsikaksi kakun päälle oli lennättänyt etupihan puolelta ränninkin takapihalle pötkölleen.
Kansas Cityn yli pyyhkäisi melkoinen ukkosrintama. Parin kilometrin päässä sijaitsevalla pienellä lentokentällä lentokoneet lähtivät lentoon ilman pilottejaan, ja pari hangaaria lytistyi kasaan. Autoista hajosi ikkunat ja niiden kyljistä lähti maalit. Vielä maanantai-iltana emme olleet varmoja, oliko tuhoista syyttäminen tornadoa vai ihan rehellisiä tuulenpuuskia. Tiistaina päivänvalossa asiantuntijat tulivat siihen tulokseen, että tuhot oli aiheuttanut suora tuuli (ei siis tornado), jonka voimakkuudeksi arvoitiin 80-85 mailia tunnissa (36-38 m/s, 129-138 km/h). Meilläkin puhalteli sen verran voimakkaasti, että raskas grilli lensi pari metriä.
Kuvat paikalliskanava KCTV5:n uutiskopterista, jonka kotikenttä kärsi tuhoja. |
Tornadojakin myrsky aiheutti. Erityisesti Oak Grovessa, vajaan tunnin ajomatkan päässä meiltä, nähtiin melkoisia tuhoja, kun melkein 500 kotia ja liiketilaa vahingoittui tai tuhoutui täysin EF-3-tornadon pyyhkäistyä alueen yli. Onneksi, onneksi pahemmilta henkilövahingoilta vältyttiin.
Tuulet eivät olleet ainoat tuholaiset maanantaina. Suurimmat alueella tipahdelleet rakeet olivat tennispallon kokoisia, joten meidän kaatunut grilli, pihalle rapisseet herneen kokoiset rakeet ja uudelleensijoitettu ränni olivat pientä verrattuna siihen, mitä muualla koettiin. Se pitää kuitenkin todeta, kuten joka kevät tornadokauden korvilla, että onneksi on tuo kellari.
Noin muuten meillä on tosiaan revitty hiuksia päästä pienen miehen isottelujen vuoksi. Milloin kiipeää pöydälle, milloin repii siskoa hiuksista, milloin viskelee tavaroita, milloin kirkuu. Oikea Tasmanian tuholainen. Jos se ei olisi niin perhanan söpö, niin olisin varmaan palauttanut sen jo synnytyslaitokselle.
Majakka ja perävaunu. Yritäpä tuon kaverin kanssa tehdä töitä... |
Onneksi miehellä on sen verran pelisilmää, että tajuaa joskus paremmin kuin uppiniskainen vaimonsa (minähän teen, minähän jaksan, minähän en tarvitse apua!), mikä vaimolle on parasta. Usutti minut naistenpäiväiltana viinilasin ja kirjan kanssa sänkyyn, ihan yksin. Kukaan ei hokenut "äiti, äiti, hei äitiiii" tai pyyhkinyt kirkumisen aiheuttamaa räkävanaa lahkeeseen. Se, jos mikä, oli luksusta.
Enhän minä toki yksin sängyssä ollut. Petikaverina oli Jamie Fraser. |
Arki tosiaan rullaa taas omilla lommoisilla raiteillaan. Pienet ongelmat tuntuvat taas isoilta. Hyvä niin, kai. Onneksi viikonloppuisin on päässyt arkea hieman karkuun, vaikkapa nyt mökille saunomaan. Viime viikonloppunakin "lähdettiin käväisemään", mutta istuin sitten lopulta puoli kahteen asti aamulla lauteilla hikoilemassa. Kirjoituksen alussa oleva kuva on muuten otettu kolme viikkoa sitten, kun karattiin ihan akkaporukalla ilman lapsia, elukoita tai miehiä mökille. 20-asteinen helmikuun päivä houkutteli veneajelulle ja hei, uimaan (vesi ei ollut 20-asteista, vaan alle 10-asteista).
Hulluja nuo suomalaiset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti