perjantai 4. elokuuta 2017

Tuuliviiri rauhaton

Heinäkuu meni jotenkin sumussa. Haaveillen milloin erakoitumisesta ja talon rakentamisesta keskelle ei mitään, milloin yli satavuotiaan puutalon ostamisesta läheisen kaupungin eläväisestä keskustasta, milloin tämän nykyisen asumuksen remontoimisesta. Olen kriiseillyt paikalleen jämähtämisestä, kokenut tämän lähiöelämän jotenkin välimallin olemiseksi ja elämiseksi. Rauhallista on, mutta ei tarpeeksi rauhallista. Kävellen pääsee kauppaan, mutta ei kaupoille. Kaikki on periaatteessa hyvin, todella hyvin, mutta silti... Tätäkö tämä nyt sitten on, aina ja ikuisesti? Tiedättehän?

Ehkä minulla on kolmenkympin kriisi.

Juhlistettiin heinäkuun 9. päivä 8-vuotista avioliittoa Moscow Mule -drinkeillä.
Ilman mitään kriisejä.

Vaikka on tehnyt mieli tehdä vaikka mitä radikaalia, en ole ostanut urheiluautoa, lävistänyt napaani, tatuoinut otsaani, en edes värjännyt hiuksia. Olen iloinnut elämästä, perheestä, ystävistä. Kuten jo sanoin, kaikki on periaatteessa hyvin, todella hyvin.

On kuitenkin ollut vähän pelottavaa tajuta, kuinka syvällä juuret alkavat tässä maaperässä olla. Eikä pelkästään oma juurakko, vaan jälkikasvunkin. Isompi lapsi on jo sen ikäinen, että on ihan oikeasti oma persoonansa, eikä vain meidän vanhempien jatke. Rakentaa omia elämänmittaisia muistoja - aloittaa kohta varsinaisen koulutaipaleenkin! Vaikka itse tekisi mieli repäistä ja myllätä elämä mullinmallin, se ei ehkä olisi ihan reilua noille naperoille. Ei varsinkaan pelkästään sen takia, että äitiä vähän kyllästyttää.

Mökillä ei ahdista!

Mutta sitten toisaalta. Jos isompia muutoksia haluaa, niin nyt olisi ehkä nimenomaan siihen paras aika, kun lapset ovat verrattain pieniä, eivätkä vielä teini-ikäisiä jurrikoita, joilla on vankka ja todennäköisesti erittäin rasittava kaveripiiri. Harmi vain, etten ole vieläkään voittanut lotossa, ja se unelmien puutalo on liian kallis. Niin, ja työprojektikin lopetettiin maanantaina ihan puun takaa.

Keskenkasvuiset päikkäreillä.

Sekin vielä. On ollut jotenkin helpompaa olla pohtimatta sitä, mitä minusta sitten isona tulee, kun on ollut edes jonkinlaista työtä, josta on saanut maksaa verot. Olin taaperrellut tyytyväisesti vihellellen suht' kuopatonta ja mutkatonta polkua, mutta nyt tulin yhtäkkiä tienhaaraan. Ajatus "pelkästä" kotiäiteydestä tuntuu hassulta, varsinkin nyt, kun toinen lapsi on lähdössä kokopäiväisesti kouluun, ja toinenkin täyttää kohta kaksi. Jos olen pystynyt tekemään töitä tähänkin asti, niin hemmetti soikoon miksen pystyisi nyt päivien rauhoittuessa. Olen ollut asennoitunut olemaan kotona siihen asti, kunnes pieni mieskin lähtee kouluun, mutta jos en löydä etänä tehtäviä töitä, niin... Niin.

Kindergartenilainen ensimmäisessä konsertissaan (Journey!) pari viikkoa sitten.

Ukkonen valitettavasti keskeytti ja lopulta peruutti koko keikan kolmen kappaleen jälkeen.
Neidin lempilaulu, Don't Stop Believin', jäi kuulematta.

Noh. Odotellaan pari viikkoa, ja enköhän ole taas sitä mieltä, että tämä talo ja tämä naapurusto ja tämä lähiö on meille just hyvä. Taidan olla semmoinen tuuliviiri rauhaton. Kyllä se tuuli taas kääntyy. Niin aina.

Töiden vähentyessä ja lopulta tyrehtyessä kokonaan on sentään ollut aikaa askarrella...

...lahjoja ystävien vauvoille.

Toissapäivänä saatiin konkreettinen muistutus siitä, että pitäisi elää hetkessä, eikä unelmoida aina vain, no, jostain muusta. Meidän karvaisimmalta perheenjäseneltä löytyi rakosta kasvain sekä selkärangasta melko paha reuma. Ei ollutkaan kyse virtsatientulehduksesta. Märehdin koko keskiviikon, mutta eilen otin itseäni niskasta kiinni. Jos potilasta itseään ei diagnoosi haittaa, en anna sen haitata minuakaan. En vielä. Usvalla ei näyttäisi olevan kipuja, sen pörröinen peppu pyörii entiseen malliin. Nyt vain huolehditaan, että elämänlaatu pysyy hyvänä, toivottavasti vielä piiiiiitkään, rapsutellaan ja leikitään ehkä entistä enemmän, ei lasketa herkkuja.

Elämä risaiseksi - Usva kävi eilen panimolla!
Temmelsi lasten ja muiden koirakavereiden kanssa epätavallisen viileässä kesäillassa.
Tyhmistä diagnooseista välittämättä.


Semmoinen heinäkuu.

3 kommenttia:

  1. Noita ajatuskuvioita hieman eri värein piirsin minäkin, kun nuorin veljesi oli 2,5-vuotias. Oli työ, oli uusi talo. Perhe. Kaikki. Ja jotain puuttui. Kun oli saavuttanut sen, mistä nuorena haaveili, putosi tyhjään. Lähdin opiskelemaan alaa, josta en ollut ikinä haaveillut. Lopputuloksen tiedätkin. Nuo "kriisit" ovat tärkeitä. Kun käy palasina, on kohta eri tavalla ehjä. Kun entinen ovi sulkeutuu, uusi aukeaa, kun on rohkeutta tarttua kahvaan. Usva - Preeriaruusu - elelee nyt luxusaikaa, kun vaivat tiedetään ja hoidetaan. Sillä on nääs draaman tajua ;)

    VastaaPoista
  2. Sitä aina kuvittelee, että jossain vaiheessa tämmöset notkahdukset vaan loppuis ja sit elelis elämänsä onnellisena loppuun asti. Mut ku ei. Ihmismieli ja sen tienhaarat.

    VastaaPoista
  3. Näinhän se elämässä tuuliviiri pyörittää mieltä suuntaan jos toiseen.
    Voi Usva, ikävä kuulla sairastumisesta :( Jospa ei tulisi niitä kipuja ja voisi viettää huoletonta aikaa vielä, voimia sinne <3

    VastaaPoista