"Olen matkoilla"

Perjantaina piti opetella uusi luku vastaukseksi kysymykseen "Kuinka vanha olet?". Mitään hurjia juhlia en järjestänyt, sillä a) 31 on aika turha numero, b) jotkut kai paheksuvat yhdistelmää skumppaa pullonsuusta ja isohko raskausmaha, c) suurin osa hereilläoloajasta meni autossa istuessa.

Matkan ensimmäinen etappi, Pelican Rapids, rokotti istumalihaksia n. 10 tunnin verran. Koko kierros kerrytti auton trippimittariin reilut 2000 km.

Lähdimme ajelemaan aamulla, kun monsuunimainen sade vihdoin lakkasi. Sullouduimme pieneen Focukseemme ja matka lähti hyvin käyntiin. Pääsimme jopa vajaan kilometrin päähän, kun piti kääntyä takaisin. Minun piti päästä pissalle.

Kummallinen pilvimuodostelma Kansasissa ja jaskainen tuulilasi.

Kansasin, Missourin, Iowan, melkein Nebraskan, Etelä- ja Pohjois-Dakotan sekä Minnesotan kautta kulkenut matka taittui jälleen kerran yllättävän kivuttomasti, vaikka takapenkillä oli eräs napero ja minulla eturepussa toinen vähän pienempi. Pysähdyimme vain pari kertaa tankkaamaan itseämme ja autoa. Perillä olimme sopivasti illallisaikaan.

Scotty tykästyi Etelä-Dakotan nopeusrajoituksiin. 80 mailia tunnissa, eli noin 130 km/h.

Vietimme viikonlopun Scottyn tädin ja hänen miehensä luona järvimökillä. Tai -talolla. He kävivät Suomessa viisi vuotta sitten juhlimassa häitämme, joten meidän oli korkea aika tehdä vastavisiitti. Olin kuullut huhuja, että Minnesotan maasto ja ilmasto muistuttavat paljon Suomea, ja se kuulemma pitääkin paikkansa vähän pohjoisempana. Noilla leveysasteilla puut olivat vielä kuitenkin aivan liian muhkeita, joten en alkanut pillittää koti-ikävääni kuusikossa. Viniseviä ötököitä oli kyllä kieltämättä hyvin kotoisa määrä.

Lauantai valkeni sateisena ja viileänä, mikä ei varsinaisesti haitannut, sillä tarkoitus oli viettää kaupunkipäivä Fargossa (Pohjois-Dakota) ja sen naapurissa Moorheadissa (Minnesota). Näimme lisää sukulaisia ja yritimme vältellä kastumista parhaamme mukaan. Tarpeellista Suomi-tavaraa, kuten mm. lippukaulapanta koiralle, löytyi kahdesta eri paikasta - norjalaismuseosta ja ison ostoskeskuksen Skandinavia-kaupasta.

1970-luvulla rakennettu Hjemkomst-laiva, joka seilasi New Yorkista Norjaan kesällä 1982. Reissu kesti kaksi kuukautta.

Fargo-elokuvasta tuttu puusilppuri. Tai sen kopio...

...ja se aito ja alkuperäinen.

Ilta oli tarkoitus viettää baseballin parissa (Scottyn serkku on paikallisen joukkueen general manager), mutta sade vesitti suunnitelmamme. Onneksi taivas kuitenkin rauhoittui sen verran, että meidän neiti pääsi illalla vielä kalastamaan elämänsä ensimmäistä kertaa (jos lätäköiden läpsimistä puukepillä ei lasketa). Saalis oli viisi kokonaista ahventa.

Daddy opastaa.

Äiti avittaa.

Sunnuntaina oli kesä - taisipa suomalainen hellerajakin paukkua. Annoin vihdoin luvan lapselle miehelle mennä uimaan viileään veteen. Kaksikko polski koko aamupäivän, ja minä tyydyin nauttimaan sateettomasta päivästä ja auringonpaisteesta laiturinnokassa.

Ensimmäinen, mutta ei varmasti viimeinen kerta luonnonvesissä meinasi jännittää pientä polskijaa.

Välillä Kapteeni Koukku (lapsi) ja Mr. Smee (isukki) kävivät etsimässä aarretta. Neuvoa kysyttiin ympärillä uiskennelleilta kilpikonnilta.

Räpiköimisen jälkeen kävimme kiertämässä järven moottoriveneellä. Napero nukahti ensimmäisen vartin jälkeen, mutta ehti kuitenkin "ajaa" venettä. Seesteisestä sunnuntaiajelusta ei voinut puhua, sillä moni muukin oli nauttimassa lämpimästä säästä. Oli vesiskootteria, vauhtivenettä, vesihiihtäjää.

Paljon kehutun Zorbaz-pizzan jälkeen oli kiva rojahtaa sohvalle ja jutustella vielä kerran iltamyöhään. Aamulla halasimme hyvästit ja läksimme kohti Minneapolisia. Matkan varrelle sattui sopivasti (väkisin) Suomi-kauppa, josta olisi tehnyt mieli ostaa ihan kaikkea, jos vain olisin sattunut voittamaan esim. lotossa. Mukaan lähti kuitenkin lakua, Turun Sinappia ja saunatuoksuja.

Panimolounaan (Surly) jälkeen seikkailimme downtownin yksisuuntaisia katuja pitkin hotellille, jossa levähdimme hetken, ennen kuin yksi matkan kohokohdista koitti. Kotoisa baseball-joukkueemme Kansas City Royals pelasi Minnesota Twinsiä vastaan Minneapolisissa, ja kyseessä olikin divisioonan kärkikamppailu.

Kävelimme hotellilta vajaan kahden kilometrin matkan stadionille ja olimme erittäin otettuja downtownin siisteydestä, ja minä erityisesti julkisesta liikenteestä. (Saatat muuten olla raskaana, jos julkisten kulkuvälineiden näkeminen [tai X-Filesin comebackin ajattelu] saa sinut herkistymään.) Pikavisiitin ja erittäin suppean otannan perusteella Minneapolis nousi heittämällä näkemieni suurkaupunkien kärkikolmikkoon kierrätysintoineen ja järkevine liikenneratkaisuineen (raitiovaunu ja korotetut ja katetut jalkakäytävät).

Mutta sitten se peli. Olimme ensimmäistä kertaa vieraalla stadionilla, joten tunnelma oli hieman erilainen, mutta silti miellyttävä. Uudelta stadionilta löytyi erilliset astiat biojätteelle, olut ja ruoka oli edullisempaa kuin Kansas Cityn stadionilla (johtuu ehkä siitä, että toinen on downtown-stadion, jonka parkkihallissa ei harrasteta esijuhlintaa, ja toista ympäröi valtava parkkialue, jossa ihmiset viihtyvät tuntitolkulla ennen peliä kylmälaukkuineen ja grilleineen), ja vaikka stadion näytti ja tuntui intiimiltä, se pystyy imemään sisäänsä melkein 40 000 katsojaa. Maanantaina siellä oli hieman yli 22 000 fania.

Neljäs rivi ulkokentällä.

Kansas City voitti jännittävän pelin 3-1, ja iso osa pelissä olleista Royals-faneista kerääntyi hurraamaan joukkueen dugoutin eteen. Niin mekin. Kun lopulta läksimme pois, "Let's go, Royals!" -huudot kaikuivat tyhjän stadionin käytävillä. Meinasi vähän hymyilyttää.

Olin aina kuvitellut, että Kansas City ja Minneapolis olisivat kauempana toisistaan, mutta totuus olikin se, että normaaliolosuhteissa automatka kestää vain 6,5 tuntia. Meillä meni kuitenkin tiistaina pidempään, sillä pysähdyimme Des Moines'ssa panimoravintolassa lounaalla, ja matkan varrelle sattui useampikin rakennustyömää. Olimme kuitenkin kotona jo seitsemän aikaan, vaikka kävimme ahtamassa vielä kaksi koiruuttakin valmiiksi täyteen pikkuautoon.

Kesä oli päättänyt tulla tännekin meidän poissa ollessa, ja vastassa oli yli 30-asteinen talo. Toivoimme helpotusta ilmastoinnista, mutta vuorokauden hikoilun jälkeen oli todettava tappio - se ei toimi. Nyt odottelemme korjaajaa kirjaimellisesti kieli pitkällä läähättäen. Minä nukuin viime yön 27-asteisessa alakerrassa epämukavalla sohvalla, sillä kolme astetta lämpimämpi makuuhuone/sauna ei houkutellut ollenkaan. Katsotaan, päädynkö ensi yöksi kellariin.

Kuumasta kotiinpaluusta huolimatta meillä oli aivan mahtava pidennetty viikonloppu ja todennäköisesti viimeinen helpohko lomareissu pitkään aikaan. Minnesota... Suosittelen!