Kolme neljännestä

Kympit paukkuu niin, että tulevan viikonlopun 4th of July -ilotulituksetkin jäävät kakkoseksi. Tänään siis viikkoja kasassa 30, eikä kyllä rehellisesti sanottuna tunnu missään.

Paitsi lonkissa ja alaselässä, jos olen jaloillani liian pitkään.

Paitsi jatkuvana yleisvaltaisena väsymyksenä, koska en muista enää, miltä levollinen ja pitkäkestoinen uni tuntuu.

Paitsi jatkuvana pissahätänä.

Paitsi mojovina potkuina milloin missäkin vauvan harjoitellessa breakdancea, thainyrkkeilyä ja astangajoogaa. Yhtä aikaa.

20 viikkoa.

25 viikkoa.

30 viikkoa (okei, eilen otettu kuva, eli 29+6, mutta pyöristetään ylöspäin).

Kaverin tila on alkanut käydä vähän ahtaaksi - onhan kantajana on tällainen hobitti. Se ei kuitenkaan estä heittämästä volttia ja jakamasta niitä kaikista muhkeimpia muksautuksia tasaisesti ympäri mammarukan keskivartaloa. Voin kertoa, että siedän ylöspäin suuntautuneet kopsut paljon paremmin kuin ne, jotka kohdistuvat tuonne alas, joten hartaana toiveena onkin, että pieni miekkonen malttaisi asettua pää alaspäin. Ja pysyisi niin ihan sinne hamaan syntymään asti.

Jos minulle ei olisi kuvatodisteita, en millään uskoisi, että mahani on joskus ollut semilitteä. En muista, miltä tuntuu kumartua ilman, että kova rantapallo on tiellä. Lakata varpaankynnet ähkimättä. Löytää mukava asento. Juosta huonosti pentumaisesti käyttäytyvän koiranpennun perässä ilman, että mahaa kiristelee ikävästi. Nukkua mahallaan. Tai selällään. Tai kunnolla.

Ja minulla on vielä (teoriassa) kymmenen viikkoa jäljellä, ja olo tuskin tästä varsinaisesti enää helpottuu.

Vaan eipä tämä oikeasti niin kurjaa ole. Kroppa on kestänyt tämän raskauden paljon paremmin kuin edellisen. Vauva kasvaa hyvin ja on aktiivinen. Sokerirasituksen yhteydessä otettujen verikokeiden tulokset olivat normaalit (täällä tehdään kaikille tunnin rasitustesti, joka ei vaadi paastoa, ja paastotesti vasta, jos ensimmäisen testin tulokset sitä vaativat), joten en ainakaan vielä ole joutunut napsimaan vitamiineja kummempia rohtoja. Tiedostan, että olen erittäin onnekas. Monessakin mielessä.

Toisaalta minulla on enää kymmenen viikkoa jäljellä. 70 päivää. Päivät, viikot ja kuukaudet tuntuvat lipuvan ohi, ja ajankulun huomaa vain kasvavasta vyötärönniinminkä?ympäryksestä ja koko ajan kuumemmista kesäpäivistä. Veikkaanpa, että viimeiset viikot, vaikka ne niin kovin tuskaisia osaavat ollakin, jatkavat samanlaista huristelua - varsinkin nyt (huomenna!), kun päästään mökin kimppuun.

Loppusuoralla siis ollaan. Kävimme jo esi-ilmoittautumiskäynnillä sairaalassakin vastaamassa mm. ympärileikkauskysymykseen (täällä rutiinitoimenpide) ja allekirjoittamassa jos jonkinlaista lomaketta. Huomisen lääkärikäynnin jälkeen saan ravata tutkittavana joka toinen viikko, ja 36 viikon tarkastuskäynnin jälkeen joka viikko.

Olen niin valmis tapaamaan tämän uuden puolisuomalaisen, ja sitten toisaalta en ollenkaan valmis.