perjantai 8. heinäkuuta 2016

Perinneperjantai: Seepran raidat

Nykyhetkessä eläminen tuntui kesällä 2008 aivan mahdottomalta. Menneisyys kummitteli mielessä, ja yhteinen tulevaisuus roikkui käden ulottuvilla. Minä putosin niiden väliin, enkä osannut nauttia täysillä niistä kesäisistä öistä, joita nyt niin kaipaan.

Kaukosuhteessa haastavinta olikin juuri se hetkessä eläminen. Päiviä laski aina johonkin. Reissuun, yhteisen ajan loppumiseen. Laski, kuinka kauan edellisestä näkemisestä oli, kuinka monta päivää seuraavaan halaukseen.

Pian pääsisin kuitenkin aloittamaan viimeisen kaukosuhdelähtölaskennan. Carpe diemistä oli tulossa realistinen tavoite.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Tiistai 24.6.2008 klo 23:30

Menneisyyden vanki

Olen onnellisempi kuin koskaan, noin yleisellä tasolla. En ole koskaan ollut näin luottavainen ja toiveikas tulevaisuuden suhteen, vaikka epävarmuustekijöitä on enemmän kuin tarpeeksi. Olen onnekas.

Olen myös menneisyyden vanki. Tänne Savon sydämeen palaaminen oli kuin olisi palannut ajassa taaksepäin. Tarkemmin ottaen viime kesään. Yhtenä valoisana yönä kotiin kävellessäni ja nautiskellesani viileästä, raikkasta ilmasta se iski kuin salama kirkkaalta öiseltä taivaalta; viime kesän ahdinko ja epätoivo nimittäin. Täällä ei ole muuttunut mikään viime kesästä. Samat ihmiset, samat kuviot, samat valoisat yöt. Samat tiet kotiin. Toisaalta positiivista, toisaalta ei.

Huomasin töissä saman ilmiön. Viime kesänähän päivät kuluivat oikeastaan huolehtiessa, murehtiessa, pohtiessa ja katkeroituessa, kas kun oli paljon aikaa ajatella töiden lomassa. Vaikka nyt ollaan eri tiloissa, töissä olo muistuttaa silti viime kesän ikävistä tuntemuksista, tapahtumista ja ristiriitaisista tunteista. Ei mitenkään lannistavalla tavalla, mutta välillä ihan vähän kuitenkin.

On uskomatonta, miten vielä noinkin pitkän ajan jälkeen jotkin asiat sattuvat, miten niistä ei ole vieläkään päässyt kokonaan yli. Sitä oli kai enemmän rikki kuin luulinkaan. Puhuin eilen tästä S:llekin. Se kyseli, onko kuitenkin erilaista lähteä aamulla töihin, kun se lepertelee korvaani mukavia, ja onko erilaista palata kotiin, kun se juuri heränneenä lauleskelee minulle onnellisena.

On. On todella erilaista. Tiedostan sen kuljeksiessani tuttuja reittejä ja töitä tehdessänikin, mutta odotan silti jotain taikaiskua, joka poistaa lopullisesti kaikki ikävät ja menneet asiat mielestä. Hoen itselleni koko ajan, että mennyt on mennyttä ja se pysyy siellä. Ei tunnu auttavan, ei ainakaan vielä. Jotkin muistot sattuvat vieläkin, ja tunnen olevani aika voimaton psyykkaamaan itseäni niiden yli.

Kysehän ei ole kuitenkaan mistään valtaisasta ongelmasta. En hyperventiloi enkä lyyhisty maahan, en lähellekään. Koen nuo joskus pintaan putkahtelevat (epämiellyttävät) muistot kylminä väreinä ja pienenpieninä viiltoina vatsanpohjassa. En masennu, koska osaan kuitenkin keskittyä nykyhetkeenkin ja tämän päivän todellisuuteen. Vaikka menneisyys pitää minusta vielä sormenpäillä kiinni, en elä menneisyydessä. Haluaisin kuitenkin olla kokonaan vapaa, mutta en tiedä, miten se onnistuu. Kai jonkun ulkopuolisen pitäisi takoa järkeä päähäni, kun itse en siihen näköjään pysty.

Tiedän, että "uuden elämän" aloittaminen syksyllä auttaa. Sekin auttaa, että S ei muistele menneitä ollenkaan. Paitsi niitä mukavia juttuja, joilla se tietää saavansa minut hymyilemään. Viime kesän S ja tämän kesän S ovat kuin kaksi eri ihmistä. Viime kesän S oli hämmentynyt, masentunut, sulkeutunut, hieman epätoivoinenkin. Silmissä oli surua. Tämän kesän S on onnellinen, innokas, toiveikas, avoin, you name it. Oma, paras itsensä siis.

Vaikka olenkin tavallaan menneisyyden vanki, odotan tulevaa enemmän kuin mitään ikinä. Kesä voisi puolestani olla ohi, ja onneksi kesäiset kuukaudet kuluvatkin yleensä valonnopeudella. Nautin toki kavereiden seurasta ja valoisista öistä, mutta kun syksyllä on edessä jotain sellaista, jonka vuoksi on tehty töitä ja vuodatettu pari kyyneltäkin silloin tällöin... Katse on siellä ja pysyy.

Syksyn suunnitelmatkin ovat selkiytyneet tässä viime päivien aikana. Tulin viikonloppuna siihen tulokseen, että opiskelupaikka taisi nyt jäädä saamatta. Pari tuntia jaksoin olla pettynyt itseeni ja tunsin itseni tyhmäksi, mutta sitten aloin ajatella töissä olon positiivisia puolia. Niitä riittää. Haluan tarjota S:lle mukavat puitteet Suomessa elämiseen ja olemiseen, enkä voisi niin tehdä, jos olisin jatkanut jo neljä vuotta kestänyttä opiskelijanelämää. Hyvä näin.

Sekin vähän auttoi pistämään asoita perspektiiviin, että juttelin noiden parin pettymyksentäyteisen tunnin aikana S:n (ja minun) kaverin kanssa, jonka asunto paloi viime viikolla tuhoten kaiken muun paitsi isoisän sormuksen, tietokoneen, avaimet ja puhelimen. Hänen isoäitinsä oli vielä kaiken lisäksi kuollut muutamaa päivää aikaisemmin, joten oikeita ja isoja murheita hänellä todellakin riitti. Omat "nyyh nyyh oon tyhmä" -valitukset tuntuivat aika turhanpäiväisiltä.

Ja jos tuo nyt ei ollut vielä tarpeeksi muistuttamaan siitä, että minulla on asiat paremmin kuin hyvin, niin lyhkäinen puhelu S:n kanssa kohotti mielen lähes taivaisiin. "Just remember that nothing is going to stop us from being together now. Nothing is going to come between us." Kyllä se osaa, kun sille päälle sattuu.

Taidan päättää tässä ja nyt, että olenkin tästä lähtien tulevaisuuden vanki. Parasta kai olisi pystyä elämään nykyhetkessä, mutta yritäpä itse tässä tilanteessa. On parempi yrittää keskittyä tulevaisuuteen kuin märehtiä menneitä. Ne on jo kertaalleen (tai kahdesti tai kolmesti...) käyty läpi, turha kai niitä on enää päässään pyöritellä.

Katsotaan sitten huomenna, miten tämä oma-aloitteinen aivopesu onnistuu. Veikkaisin, että huonosti. Minkäs seepra raidoilleen voi?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti