Toukokuussa lensin viimeistä kertaa moikkaamaan Scottya Atlantin toiselle puolelle. Pääsin melkein heti ristikuulusteluun miehen Suomeen muuttoon liittyen ja taisin saada tulevilta appivanhemmilta siunauksen suunnitelmillemme. Harmittelin, etten sinäkään vuonna pystynyt seuraamaan jääkiekon MM-kisoja kunnolla ja kuuntelin, kun amerikkalainen poikaystäväni yritti laulaa Viikatetta.
Tottuminen siihen kaukosuhteen toisenlaiseen arkeen oli nopeaa.
Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.
Keskiviikko 7.5.2008 klo 09:30
In His Arms
Saavuin perille eilen kymmenen jalkeen paikallista aikaa. Illalla. Takana oli noin puolitoista vuorokautta bussissa, lentokentilla ja -koneissa istumista, edessa viisi viikkoa S:n kanssa.
Matkan aikana jannitin, kuten asiaan kuuluu, paasenko maahan. Mitaan varsinaista syytahan viranomaisilla ei olisi minun reissuani estaa, mutta aina sita nakojaan pelkaa. Turhaan. Passintarkastajaneiti kyseli kiperia kysymyksia, mutta oli muuten yllattavan mukava. Sanoipa viela: "You have no accent whatsoever."
Noin tunnin paasta kuulin samaisen lauseen uudestaan, eri suusta kyllakin. Joku tarkeannakoinen liikemies alkoi jutella minulle, kun selasin paasykoemateriaalia hanta vastapaata. Juteltiin Suomesta ja matkustamisesta. Jalkimmaisesta hanella oli paljon kokemusta. Ennen koneeseen nousua tama chicagolainen liikemies kaivoi salkustaan kayntikortin ja kirjoitti sen taakse henkilokohtaisen puhelinnumeronsa. "Give me a call if you're ever in Chicago. I can be your tourguide." Kortin etupuolella luki "Vice President, Chief Information Officer, Asia-Pasific, Middle East & Africa. McDonald's."
Sen jalkeen odottelin viela muutaman tunnin Kansas Cityn lentoa. Viimeisessa koneessa nukkuminen ei enaa onnistunut, vatsassa liiteli melkoinen parvi perhosia. Kone oli vahan etuajassa, ja jannitin sita, ehtiiko S vastaan. Viimeksi ei ehtinyt, kun kone oli niin paljon etuajassa.
Talla kertaa ehti. Molempien kasvoille levisi melkoinen hymy, kun nahtiin toisemme. Napattiin matkatavarat mukaan ja lahdettiin "kotiin". Matkalla pidettiin kadesta kiinni ja kuunneltiin Viikatteen cd:ta, jonka velipoikani antoi S:lle syntymapaivalahjaksi. Oli ehka hauskinta ikina kuunnella, kun S lauloi biisien mukana. Suomeksi. "Tunnemmeko tulen? Tunnemmeko enaa? Kuulemmeko sen kohinan?"
Niin. Taalla ollaan. Eilen tuntui, etta viime kerrasta on ikuisuus. Nyt tuntuu, kuin en koskaan olisi lahtenytkaan.
Maanantai 12.5.2008 11:20
Hyvin menee, mutta menköön
Kaytiin eilen aitienpaivaillallisella S:n vanhempien luona. Vein itse sankarille tuliaisiksi Lumenen meikkikynan; oli tykannyt edellisesta niin paljon, etta halusi nyt mustan kaveriksi ruskean. Oli leppoisa tunnelma.
Jostain kumman syysta keskustelu ajautui S:n Suomi-suunnitelmiin. Isa vaikutti aika karttyiselta ja aiti vaisulta. Olivat huolissaan siita, jaksanko katsella S:aa kahden vuoden ajan heittamatta sita pihalle asunnosta. Veikkasivat, etta S:lla tulee olemaan vaikeuksia opiskelijaelamaan totuttelussa.
Keskustelun tyyli kuitenkin muuttui pian. S:n isa sanoi, etta he ovat aina pitaneet minusta. Sanoipa viela, etta olen fiksu nuori nainen, ja vaikkeivat olisi uskoneet, etta S lahtee jonkin tyton perassa ulkomaille, tai ylipaansa mihinkaan, niin ovat tyytyvaisia, etta S on loytanyt minut. S:n vanhemmille teki varmasti ihan hyvaa jutella asiasta meidan molempien kanssa. Minulle koko jutusta tuli paljon todellisempi. Oli vahan sellainen olo, etta olen varastamassa heidan pikkupoikansa.
Kun olimme lahdossa, oli perinteisten halausten paikka. S:n isa kuiskasi korvaani, etta he luottavat S:n minun huostaani. Tuntui aika mukavalta. Olin jo valmiiksi ihan pahkinoina, kun S oli juuri hetkea aikaisemmin sanonut vanhemmilleen, etta eikohan me yhdessa viihdyta; se tykkaa minusta niin paljon, ettei aio antaa minun heittaa sita pihalle.
Ennen S:n vanhempien luo ajamista kuuntelimme vahan MM-jaakiekkoa (emme katsoneet, koska #&$@n amerikkalainen kisojen yksinoikeudet ostanut nettisivusto, jolta oikein ostin kuukaudeksi katseluoikeudet, herjasi jotain ongelmaa, jonka vuoksi jouduin soittamaan kyseiseen puljuun, eika ongelma korjautunut silloinkaan PRKL!). Tai siis mina kuuntelin, S ei oikein ymmartanyt Radio Suomen selostusta. Perheriidoilta valtyttiin, vaikka S vaittikin suomalaisia huijareiksi. Ruotsalainen videotuomari kai se huijari oli. Kiitos tack, ei kai siina.
Kun ollaan kerran edetty (?) tapahtumissa takaperin, niin jatketaanpa samalla linjalla. Perjantai- ja lauantai-illat vietettiin S:n kaverin seurassa (Soile, se haluaa, etta tulet kaymaan). Kaytiin katsomassa sen softball-pelia perjantaina ja vahan latkimassa itsekin palloa. Lauantaina kavaistiin kasinolla, ja S palasi voittajana kotiin. Itsehan halusin vain katsoa vieresta, kun jakajan David Cookiksi ristima poikaystavani kasvatti pelimerkkikasaansa.
Viime viikko meni toisiamme, pikkukoiraa ja kissoja rapsutellessa. Vietettiin aika paljon aikaa ulkosalla, kun oli ihan kohtalaiset kelit. Viikonloppunahan vahan sateli vetta ja tuuli niin, etta hiukset meinasi lahtea paasta. Tornadot onneksi pysyttelivat viela tuolla etelammassa.
Hyvin on mennyt, ei voi muuta sanoa. Ei olla edes tapeltu, kertaakaan. Ei silla, etta muutenkaan joka paiva toisillemme rahistaisi, mutta ollaan tassa kuitenkin jo melkein viikko tuijotettu toistemme naamoja lahes vuorokaudet lapeensa, eika ole tarvinnut nahistella mistaan. Ei edes eilen, vaikka pihisin ja puhisin ihan tunteella, koska en paassyt katsomaan jaakiekkoa vielakaan, monen sahkopostin ja puhelun jalkeen. Toivottavasti tama naureskelu ja hymistely jatkuu tasta eteenkin pain, viela neljan viikon (!!!) ajan.
Tassa viela pienta koirapainotteista kuvakollaasia ensimmaiselta viikolta.
 |
| Aika vehreää etupihalla jo. |
 |
| Ireland pussailemassa ja istumassa. |
 |
| Ireland opettelee. |
P.S. Hyvaa aitienpaivaa viela tatakin kautta!
P.P.S. Kylla S on paljon natimpi kuin David Cook. Mun mielest ainakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti