keskiviikko 13. elokuuta 2014

Tuttu kieli vs. tunnekieli

Kolmosluokkalaisena naperona englannin luokkaan ensimmäistä kertaa astuessani olin vähän innoissani. Salaa tietysti, etteivät luokkakaverit vain huomaa. Uusien sanojen opettelu oli jännää ja helppoa. Oli kivaa, että sain olla oppitunnin ajan Alison (Melrose Place, hei...) enkä tylsä Anni. En oikein ymmärtänyt, miksi muut eivät marssineet Matti Karhusen luokkaan yhtä lennokkaasti askeltaen.

Alison, 9-vuotias, äidin tekemässä villatakissa.
Siitä helppoudestahan se johtui - se, että pidin englannista jo heti kättelyssä. Savolainen kieli ei mennyt solmuun vaikeampiakaan sanoja ääntäessä, ja kokeista tuli kiitettäviä arvosanoja ilman minkäänlaista panostusta. Helppous johti lopulta siihen, että täysin päämäärätön ylioppilas lähti välivuoden jälkeen opiskelemaan englantia Vaasan yliopistoon, koska ei muutakaan keksinyt.

Yliopistossa kieliopin ja sanatankkauksen rinnalle tulikin yhtäkkiä vaikka mitä enemmän tai vähemmän mielenkiintoista ja mielekästä opittavaa. Fonetiikkaa, historiaa, kirjallisuutta, kääntämistä. Koin olevani oikealla polulla, vaikkakin jännitin etukäteen ihan kamalasti tutkintoon kuuluvaa kieliharjoittelua, joka pitäisi käydä tekemässä luonnollisesti ulkomailla.

Se kahdeksan vuotta sitten alkanut kieliharjoittelu johti toisenlaiseen kieliharjoitteluun (olkaa hyvät, äiti ja isi, tästä kielimielikuvasta!) ja mutkien kautta pysyvään muuttoon tälle mantereelle. Jos olisin jäänyt Suomeen, minusta olisi saattanut tullut kääntäjä tai opettaja, mutta mitä todennäköisimmin olisin vaihtanut alaa ihan kokonaan. Englanti, vaikka rakas ja turvallinen asia olikin, ei kiehtonut kuitenkaan tarpeeksi, että olisin halunnut täyttää päiväni pelkästään sillä.

Kirjoitin aiemmin lyhkäisesti kaksikielisen lapsen kasvattamisesta ja Nico (Nico Nico) Rosbergistä. Kommenttien puolella keskusteltiin tunnekielestä ja siitä, voiko se vaihtua. On varmasti tapauksia, joissa näin on käynyt, mutta omalla kohdallani en usko, että englanti tulee koskaan syrjäyttämään suomea korkeimmalta pallilta.

Paikalliset eivät tiedä, etten ole yksi heistä, ennen kuin kerron sen heille. Kuulostan (ilmeisesti) keskiläntiseltä, ääntämisen ja sanavalintojen (limppari on pop, ei soda) puolesta, ja tunnenpa kielioppisäännötkin keskimääräistä natiivipuhujaa paremmin (se ei muuten ole paljon se). Englanti tulee selkärangasta, vuosien harjoittelun, opiskelun ja aktiivikäytön tuloksena, mutta ei se ole siltikään samalla viivalla suomen kanssa. Läheskään.

Pelkään, että jos en pidä suomesta huolta, minusta tulee kielipuoli. Pystyn kyllä ilmaisemaan itseäni englanniksi tarpeeksi hyvin, mutta enpä osaisi kuvitella, että kirjoittaisin esimerkiksi sen ikuisena haaveena olleen ja todennäköisesti sellaiseksi jäävän kirjan englanniksi, kun taas joku virallinen, asiallinen raportti onnistuisi yhtä hyvin molemmilla kielillä. En osaa leikitellä englannilla yhtä luontevasti kuin suomeksi, ja vaikka välillä joudunkin googlaamaan unohtuneita sanoja (viimeksi punkki) tai huomaan käyttäväni anglismeja (meinasin juuri kirjoittaa saan itseni kiinni - catch myself), kuten heitetään juhlat (throw a party), niin sieltä ihan syvimmältä kumpuavat tunteet ja ajatukset on paljon helpompi jäsennellä suomeksi. 

Tunnen englannin hyvin, mutta tunnen paremmin suomeksi.

Voihan se olla, etten ole vielä sisäistänyt/opiskellut/hengittänyt englantia riittävästi. Ehkäpä se kiriikin suomen kiinni joskus tulevaisuudessa. Siitä minä kuitenkin yritän pitää huolen, että ykkössija on siinä vaiheessa jaettu, ja nimenomaan sen takia, että englanti pyrähtää suomen rinnalle vahvuutensa vuoksi, eikä suomen hyytymisen takia. Suomi on kuitenkin sen verran ainutlaatuinen ja monipuolinen kieli, iso osa identiteettiäni, etten halua koskaan, koskaan tietoisesti vahingoittaa sitä. Sitä paitsi, suomea ja Suomea pitää kannustaa kaikissa kilpailutilanteissa.

Kuulisin mielellään muiden ajatuksia ja kokemuksia tästä aiheesta (vanhana kielitieteiden opiskelijana, kato). Kommenttiloota on avoin!

26 kommenttia:

  1. Olen itse huomannut kans kayttavani yha enemman ja enemman suoria kaannoksia englannista. Ja niitahan tosiaan ihan vilisee nama ulkosuomalaisten blogit! Mutta tamahan kylla TEKEE JARKEA ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahah, tekee järkeä, se on ihan legenda! Taisi olla eka anglismi, jota huomasin ite käyttäväni satunnaisen säännöllisesti. Eikä se edes kuulostanut oudolta! ;)

      Poista
  2. Yritan kylla valttaa anglismeja parhaani mukaan. Sen verran niista siella kaannostunneilla sai kuulla ;) Mutta vakisinkin (kai) niita alkaa putkahdella siihen omaan suomeen valitettavasti. Onneksi ainakin viela huomaan ne aika helposti ainakin muiden puheesta/teksteista :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla kyllä jo lipsuu, ja sitten hävettää. ;) Pitää vain olla skarpimpi!

      Poista
  3. Täällä toinen joka käyttää TEKEE JÄRKEÄ. :D Se vaan jotenkin lipsuu aina.

    Vaikka Suomi on se tunnekieli, on silti jännä huomata että aina välillä tulee ihmeteltyä uusia sanoja ja joskus käyttää omituisia sanarakenteita. Ja kirjoittaminen tekee joskus tiukkaa, eli blogi on hyvää harjoittelua kyllä ja kielen ylläpitoa. Olen englanniksi miettinyt pitäväni blogia pitkään, ja se on tuloillaan, mutta jotenkin olen niin täydellisyyden tavoittelija englantini kanssa että niissä kirjoituksissa aina kestää... tästä pitäisi päästä eroon ehdottomasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh! ;)

      Blogi on ehdottomasti hyvää harjoittelua. :) Taitaa olla perisuomalainen synti tuo täydellisyyteen tavoittelu vieraiden kielien kanssa. Pitäisi uskaltaa vain puhua ja kirjoittaa enemmän ja rennommin, mutta osaan kyllä itsekin samaistua noihin tunteisiin...

      Poista
  4. Minulle englanti oli silloin kolmosluokkalaisena vaikeaa, koska sillä ei ollut elämässäni vielä tuolloin merkitystä. Seiskalla innostuin MTV:sta ja Sugar & Seventeen - lehdistä ja kappas kun alkoi sujumaan. Suomi on minullakin paljon englantia vahvempi, mutta on joitain asioita ja aihealueita (jopa tunteita), joita minun on helpompi ilmaista englanniksi. Eniten pelkään jonkinlaiseksi puolikieliseksi päätymistä, mutta ei kai sellaiseksi vain päädy, jos yrittää ylläpitää ja kehittää kielitaitoansa...

    Mutta hei, nyt pitää mennä ottamaan suihku... Minun pahin kielikukkanen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan totta, jotkut asiat on helpompi ilmaista englanniksi. Varsinkin sellaiset, joita ei ole suomeksi kokenut. Sama toisin päin. Minusta on edelleen todella hankalaa kääntää kokemuksia toiselle kielelle. Mies kysyy minun Suomi-tyttötreffien jälkeen, mistä juteltiin, ja änkyttelen ja mutisen sitten jotain vastaukseksi.

      Ja juu, suihkuja, junia ja busseja otetaan! ;)

      Poista
  5. Mun tilanne on vähän erilainen, olen kaksikielinen (suomi-svenska) tai oikeastaan sanoisin, että olen kolmikielinen (onko sellaista sanaa?). Koulut olen käynyt sekä suomeksi että ruotsiksi ja kumpikin kieli vähän takkuaa ja tulee svetisismejä, unohtelen sanoja, jne. Espanja tuli jo teininä kolmanneksi ja on vahvistunut kun se on ollut kotikieli yli 10 vuotta, myös ollut työkieli pitkään. Espanjaksi olen kuin sinä, ei tunnista natiivista (jos ei minua näe, hehehe, blondi) puhun murretta ja osaan korjata natiivien kielioppivirheitä. Mutta mikä näistä kielistä on omin? En tiedä. Kaikilla on funktionsa, joskus espanja toimii parhaiten, joskus ruotsi ja joskus suomi. En koe, että joku noista on minulle paras/vahvin/tunnekieli. Englanti on sitten neljäs ja ihan eri sfääreissä, vaikka sujuva niin silti ei niin vahva kuin nuo kolme. Jos saisimme joskus lapsen, en tiedä kumpaa puhuisin hänelle, suomea vai ruotsia, kummankaan kieleisessä maassa tuskin asumme.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpas monimutkainen ja -kielinen tilanne! Mutta toisaalta, tarvitseeko sitä ykköskieltä ollakaan, jos jokaiselle tilanteelle löytyy kuitenkin se kaikista sopivin. :) Ehkäpä se mahdollisen lapsen kanssa valikoituisi sitten luonnostaan, fiiliksen mukaan.

      Poista
  6. Mulla on ikuisena pelkona se puolikieliseksi päätyminen. Tuntuu, että äidinkielen ylläpitäminen on aina jotenkin englannilta pois - luultavasti se ei toimi niin, mutta siltä se tuntuu. Olen asunut Englannissa vasta alle kaksi vuotta, mutta varsinkin kirjoitettu suomi on huonontunut ja englanti vastaavasti parantunut. Pelkään, että musta tulee vain keksinkertainen kielenkäyttäjä molemmissa tapauksissa.

    Mulla on tapana sanoa, että metromatka keskustaan ottaa parikymmentä minuuttia ja asiat tekee järkeä. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on myöskin välillä semmoinen olo, että kielet vetää köyttä. Toinen kärsii, kun toinen vahvistuu.

      Hah, ihan parasta kuulla muidenkin kielikukkasia! :D

      Poista
  7. Tällain kun nelikymppisenä muutti lukioenglannin pohjalta Jenkkeihin, niin ei ole pelkoa, että anglismit hyökkää kimppuun. Päinvastoin; yritän ihan hirveesti tsempata itseäni siihen, että mulla on kiva aksentti, eikä virheet haittaa. Yksi kielikriisi tosi tuli eteen puolenoist vuoden asumisenjälkeen: näin ekan kerran unta englanniksi (unen tapahtumat oli Suomessa)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) Yksi meidän amerikkalainen professori (Vaasassa) sanoi aikoinaan, että pitäkää kiinni akstenteista - jos puhutte kuin paikalliset, paikalliset olettavat, että ymmärrätte kaikki kulttuurisidonnaiset viittaukset. Minun mielestä erittäin hyvä ohje! Mulle tulee usein hetkiä, kun ei ole aavistustakaan, mistä muut puhuvat, ja sitten hymyilen ja nyökkäilen tyhmänä. Noloa siitä tekee, jos muut keskustelijat eivät tiedä, että en ole paikallinen. Luulevat vain, että olen vähän yksinkertainen (mitä saatan kyllä ollakin...). Sitä paitsi aksentit ovat oikeasti kivoja! :)

      Samainen proffa muuten sanoi, että kahdesta asiasta tietää osaavansa hyvin englantia: englanniksi uneksimisesta ja sujuvasti vitsailusta.

      Poista
  8. Mulla sama huoli suomen puolesta, siksi yritän välttää englannin ja suomen sekoittamista niinkään, että joku termi keskellä lausetta ei olisi englantia. Mutta etenkin kun siskot oli täällä, ja puhuin täkäläisestä elämästä, se oli todella vaikeaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on pahin paheeni kyllä, englannin sekoittaminen suomen sekaan. Siitä pitäisi ehdottomasti päästä eroon ja jumpata aivoja, eikä mennä siitä, missä aita on matalin, mutta meinaa lipsua...

      Poista
  9. Erinomainen kirjoitus! Olipa mielenkiintoista lukea. Entinen kieltenopiskelija täälläkin. Mulla tosin on tutkinto saksasta. Ja asun täällä Jenkeissä. Aiemmin saksa oli selvästi vahvin vieras kieleni, mua myös luultiin Saksassa natiiviksi. Sittemmin saksa on valitettavasti päässyt hiiipumaan, etenkin kun täällä tulee luonnollisesti käytettyä sitä englantia... joka ei ole lainkaan niin vahva kuin saksa aikoinaan. Musta tuntuu, että välillä puhun loistavasti, välillä takkuan säälittävän paljon. Suomea yritän pitää vireessä blogia kirjoittamalla...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kappas, kollega! ;) Kylläpä mullakin takkuaa, varsinkin puhelimessa asioidessa. En tiedä, mikä siinä on, että se on vaan aina ja ikuisesti niin hankalaa! On päiviä, kun tuntuu, etten osaa puhua kumpaakaan kieltä hyvin.

      Se on kyllä harmi, miten käyttämättömät kielet ruostuu/unohtuu. Miksei niitä voisi laittaa johonkin tallelokeroon ja ottaa sieltä käyttöön tarpeen mukaan? Sama juttu esim. matematiikan kanssa. Nim. "Miten sitä derivoitiinkaan? -84"

      Poista
  10. Ihan ehdottomasti paras blogiherätteesi aikoihin, vaikka hyvin sä vedät muutenkin ;) Itse tämän blogin kirjoittajan emosena olen kateellinen heille, jotka uskaltavat puhua solkottaa ilman olkapäällä vahtaavaa kielioppipirua ja tulevat silti ymmärretyiksi ja arvostetuiksi. Kun ensimmäisen kerran tapasin vävyni, umpikansasilaisen Scottyn, totesin, että nyt ei tullu tästä mittään - puhe oli yhtä vyyhteä, josta 60-70-lukujen kielioppipoliisien opissa ollut, kielistä hyvinkin kiinnostunut, naisimmeinen ei saanut mitään sanaa irrallisena irti. No, siitä ollaan tultu piiru pidemmlle, ja brittienglannista (lopulta huonoksi osoittautuneen) oppinsa saanut mummoihminen onkin tullut tilanteeseen, jossa CNN.n uutiset tulevat ymmärretyiksi, mutta BBC menevät ajoittain ohi.

    Noloa on, kun kansasilaiset "sukulaisemme" ja hyvinkin läheiset ystävämme alkavat oikein innoissaan puhua pälpättää, ja meikäläinen tipahtaa kelkasta. Unohtuu se, että heidän suomenkielen taitonsa (sekä ruotsin, saksan ja latinan, joita myöskin olen SAANUT opiskella) on aika paljon kehnompi. Ei kannattaisi nyökytellä ja esittää ymmärtävänsä...

    Te, jotka tuskailette kielipuolisuutenne kanssa: olkaa onnellisia, että osaatte kahta kieltä. Mitä siitä, jos sekoittuvat. Olette kieleltänne rikkaampia kuin suurin osa maailman väestöstä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eipä tähän mitään lisättävää ole! :)

      Poista
  11. Aitina ja suomenkielen "vahtina" muksuille sita yrittaa itse koko ajan ettei lipsuisi niin anglismeihin. Joskus kun joku suomenkielen sana haviaa paasta kun se sielta pitaisi saada niin sanon tytoille etta "odotas kun en muista mika se suomeksi on etta kylla se kohta sielta tulee." Pitaisi yrittaa itse aktiivisemmin pitaa huolta omasta suomenkielen taidosta. Vahiin se tosin taalla jaa.

    Mita tuohon tunnekieleen tulee viela niin odotan mielenkiinnolla miten meidan tyttojen tunnekieli kehittyy. itsella se on ihan selkeasti Suomi. Ja kylla miehenikin sen huomaa viimeistaan siina vaiheessa kun kieli vaihtuu englannista suomeksi esim kun olen kovin vihainen. Meilla siis toinen tytoista on 7 ja syntynyt suomessa ja ollut 3vuotias kun tanne muutettiin. Nuorempi taytti juuri 3 ja on syntynyt taalla. Nyt nayttaisi isommalla aika lailla olevan sekalaista tuo tunnekieli. Valilla purkaukset tulee suomeksi valilla englanniksi. Pienemmalta en osaa oikein viela sanoa suuntaan tai toiseen. Jannaa nahda mika kieli sielta nousee tunnekieleksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sepä tästä kielenhuollosta tekeekin erityisen tärkeää, että tässä toimii opettajana pienelle ihmiselle. Veikkaan, että meidän neidin ykköskieleksi tulee vähän väkisinkin englanti, ellei sitten itse innostu aktiivisesti suomeksi lukemisesta ja puhumisesta myöhemmin, esim. teini-iässä. Eihän sitä koskaan tiedä. :)

      Mielenkiintoinen tuo teidän tyttöjen kielitilanne!

      Poista
  12. Bahaha ingressiivinen pulmoninen ilmavirtamekanismi- voi jeebus, klassikko ja ainoa asia, jonka fonetiikasta muistan :D Hain englantia opiskelemaan koska tiesin, että sitä osaan ja pääsen sillä sisään. Kädessä on tutkinto, jolla en tee paljon mitään, koska en halunnut opettajaksi enkä sitten kestänyt taloudellista epävarmuutta freelance- kääntäjänä enää lapsen synnyttyä. Onneksi sivuaineet pelasti, sieltä tuli leipätyö.

    Mulla on 2.5v poika, jonka isä on amerikkalainen. Hän asuu siellä ja me taas täällä Suomessa. (t. Skype-perhe täällä hei) Välillä jänskättää tämä kielitilanne, koska kohta ollaan siinä että iskäpä ei ymmärrä mitä poika selittää. Englanniksi poika osaa muutamia yksittäisiä sanoja ja Elmo's song (korvamato, elkää vaan youtubettako :D), mutta muuten solkkaa suomea mikä ehtii. Oon päättänyt niin, että en ala tässä sivussa mitään "tänään puhutaankin englantia"- päiviä pitämään ja sekoittamaan pojan kielen kehitystä. Menköön omalla painollaan. Joskus olis kyllä kiva että olis joku manuaali mistä kattoa, että tekeekö tässä nyt oikein vai ei. Mutta siis kaksikielisyys ylipäätään on hirveän mielenkiintoinen aihe, siitä olisi kiva lukea enemmänkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D Tässähän tulee melkein ikävä koulunpenkille. ;)

      Äh, sanopa muuta, olisi kiva, jos joku viisaampi kertoisi tasan tarkkaan, miten missäkin tilanteessa pitäisi toimia, mutta mitään yleispätevää, kaikissa tilanteissa/perheissä toimivaa ohjekirjasta tuskin on olemassakaan, valitettavasti. Kaksikielisyys on kyllä mielenkiintoista, vaikkakin välillä haastavaa. Tällä hetkellä on vähän huoli suomen kehityksestä. Lapsi kyllä ymmärtää suomea ja englantia yhtä hyvin, mutta jo nyt on havaittavissa, että käyttää mieluummin englantia puhuessaan. Omalla painollaan mennään täälläkin -- pidän jonkun intensiivikurssin sitten myöhemmin, kun kieli/kielet ovat vähän tukevammalla pohjalla.

      Argh, "la-la-la-la, la-la-la-la"... Kiitos tästä! ;)

      Poista
  13. Varsinkin nyt, kun puhun taaperolleni suomea niin omat anglisismit särähtävät pahasti omaan korvaani. Minäkin otan aina suihkun, argh. Lisäksi ärsyttää kovasti se, että sanoja joutuu välillä hakemaan vähän liian pitkään, vaikka luen ja kirjoitan lähes päivittäin suomeksi (enemmän kuitenkin englanniksi...).

    Onko Kansas Cityssä paljonkin suomenkielisiä lapsia? Olisi tulevaisuudessa hienoa, jos olisi jotakin Suomi-koulu- tai kerhotoimintaa, auttaisi paljon tässä kielenopettamisessa. Täytyy alkaa pohtia! Meillä siis englanti-espanja-suomi -yhdistelmä, asumme täällä Columbiassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa tutulta. Minäkin haen sanoja, joskus kirjaimellisesti Googlella, kun en vain muista suomalaista vastinetta jollekin englantilaiselle sanalle. Viimeisimmässä kirjoituksessa piti kääntää nettikääntäjällä 'neglect', kun en millään keksinyt, miten se suomeksi ilmaistaankaan. Onneksi tuokin on tavallaan kielenhuoltoa. En uskalla edes ajatella, missä kuosissa suomeni olisi, jos en kirjoittaisi blogia!

      Kansas Cityssä on (tietääkseni!) vain pari kourallista suomalaisia tai suomenkielisiä ja vielä vähemmän naperon ikätovereita. :) Mutta kyllähän me nyt tällä pienellä mutta sisukkaala porukallakin joku kerho pystyyn pistetään! Jännä nähdä, millä kielellä nämä kaksikielisinä kasvavat lapsukaiset keskenään myöhemmin juttelevat.

      Ja minä kun luulin, että kahdella pallolla jonglööraaus on hankalaa. Kolme kieltä, huh!

      Poista