tiistai 18. marraskuuta 2014

Kaksivuotias Jope Ruonansuu

Nashvillen-reissun jälkeen olen ollut aivan äärimmäisen ihastunut. Omaan lapseeni. Tämä kaksivuotias on niin maan mainio tapaus, ettei ole todellista. Tasaisin väliajoin iskevät kiukkukohtauksetkin lähinnä huvittavat nykyisin, kun tunnistan itseni lapsen eleissä ja sanoissa. On tullut sellainen olo, että ehkä, ehkä tähän voisi ryhtyä uudemmankin kerran. Ehkä.

Paljossa olemme siis ilmeisesti onnistuneet, mutta paljossa olemme epäonnistuneetkin. Tai ainakin minä olen. Monesta periaatteesta olen luistanut. Monessa asiassa olen joutunut myöntämään (ainakin itselleni) olevani väärässä, vaikka muka tiesin, miten lasta kasvatetaan ja miten ongelmatilanteissa toimitaan. Monesti olen pyytänyt lapselta anteeksi, kun äiti on sanonut tai tehnyt vähän tyhmästi.

Otetaanpa esimerkiksi vaikka se, miten ennen kaikkiruokaisesta kakarasta on tullut nirsoileva napero, enkä oikein tiedä, mitä tekisin, tai mitä olen tehnyt väärin. Kotona niin hyvin maistuvat ruoat, kuten lihapullat, eivät ravintolassa yhtäkkiä maistukaan, koska niiden päällä on kastiketta. Lapsi pyytää usein makkaa (makkara) leivän päälle, mutta jos leivälle yritetään ujuttaa mitään muuta leikkelettä kuin salamia, koko leipä jää syömättä. Miten niin itsepäinen? Vähän luulen, että väkisin epämieluisen ruoan työntäminen kurkusta alas aiheuttaisi vain lisäongelmia, joten sitä en harrasta. Lapsi on kuitenkin jo sen verran iso, ettei näänny nälkään välittömästi, jos joku ateria jää vähän vajaaksi, joten mitään korvikkeitakaan nirsoilun vuoksi lautaselle jääneille ruoille lapsi ei saa. Mutta olisihan se kiva, jos kaikki maistuisi. Ehkä tämäkin on vain kuuluisa vaihe.

Toisaalta olen yrittänyt ajatella, että kasvatusasioissakin pätee vanha viidakon sananlasku -- pick your battles. Ihan joka asiasta ei tarvitse vääntää, kunhan tietyistä periaatteista ja isommista, yhdessä sovituista linjauksista pidetään kiinni. Meillä ei esimerkiksi saa lyödä toista. Ei äitiä, ei daddya, eikä erityisesti eläimiä. Potentiaalisesti erittäin vaaralliset jutut, kuten puuvärikynä kädessä juokseminen tai porraskaiteen väärällä puolella kiipeily ovat kiellettyjä. Kiukuttelemalla ei saa mitään periksi, sillä äiti on vielä itsepäisempi kuin lapsi. Maalaisjärjellä ja suomalaisella jääräpäisyydellä sisulla edetään.

Muuten en jaksa aina pingottaa. Jos lapsi imitoi meitä hermostuessaan sormenheilutuksineen ja äänenpainoineen, niin matkii toki myös muuten puuhaillessaan. Jos äiti ja daddy ovat vähän lepsuja ja laiskoja joissain asioissa, lapsikin on. Jos äiti hyppii sohvalla urheilua katsoessaan, lapsi saattaa ottaa parit loikat. On hankala kieltää kaksivuotiaalta asioita, joita hän näkee vanhempiensa tekevän tai vaatia asioita, jotka vanhemmat jättävät tekemättä. Ehkä myöhemmin voin ottaa klassikon "koska minä sanon niin" käyttöön, mutta nyt on näytettävä esimerkkiä ja toivottava, että se riittää. Meidän "kasvatus" onkin aika passiivista. Kun suorittaminen ja pilkunlempiminen jää vähemmälle, on enemmän aikaa nauttia yhdessäolosta.

Apinoimisesta ja oppimisesta puheen ollen, seuraavia lauseita on kuultu leikkien lomassa ja muutenkin (tästä minä oikeastaan tulin kirjoittamaankin, mutta mopo pinkaisi taas ojasta allikkoon):

  • Wow, nice catch. (Onkohan katsottu tarpeeksi baseballia?)
  • Touchdown! (...ja footballia...)
  • Thank you. (There) you go. I welcome. Open that, p(l)ease?
  • I scared a dark. (En tiedä, mistä tämän on oppinut.)
  • One dy-na-MITE ga(l). (Wreck-It Ralphista, tämänhetkisestä lempielokuvasta.)
  • Wow, amasing (amazing)!
  • Go Woyals. See you tomowwow (tomorrow).
  • Äiti turn. Daddy turn. My turn!
  • Better, Daddy? Better?
  • I want (l)eipä, makka, cheese.

Uusi tuoli IKEAsta (yllätys!). "I hove (love) it!"

Maria kirjoitti mielenkiintoisen jutun intonaatiosta vähän aikaa sitten. En ollut tullutkaan aiemmin ajatelleeksi, mutta kyllä se niin on, että meidän pienellä puoliamerikkalaisella ovat intonaatiot, nousevat ja laskevat, aika hyvin hanskassa. Jos napero koskaan suostuu puhumaan suomea, niin on jännä nähdä, siirtyykö soinnillisuus yleensä niin monotoniseen ensimmäiseen kotimaiseenkin.

Ihan kaikki kielen osa-alueet eivät kuitenkaan ole vielä täysin hallussa, ja jotkut sanat ääntyvät vähän hassusti. Esimerkiksi nyt vaikka frog (fak, f*ck) ja clock (kak, cock).

Jatketaan harjoituksia.

4 kommenttia:

  1. Sitä varmaan jokainen vanhempi joutuu nöyrtymään ja huomaamaan lapsen kasvaessa, että kaikki ennakolta suunnitellut metodit ei sitten tulekaan käytännössä toimimaan :) Mutta, miksi otsikko, miten Jope tähän liittyy? :) P.S. käy tutustumassa http://elamayllattaa.blogspot.se/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Me ei edes paljoa suunniteltu, ja silti on joutunut nöyrtymään. ;) Meitä on kyllä lapsi opettanut varmasti enemmän, kuin me lasta.

      Jope viittaa pieneen imitaattoriin. :)

      Ja iiks! Musta tuli heti vakilukija!

      Poista
  2. Heh no IIIKpä hyvinkin :D Kauheesti on ajatuksia päässä eli sanottavaa, mut toinen asia on sit se, että saako niitä ulos mitenkään järkevässä muodossa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvään alkuun oot ainakin päässyt. :)

      Poista