Näitä elokuun 2007 merkintöjä on ollut paljon miellyttävämpi kahlata läpi kuin kevään ja alkukesän. Olimme molemmat saamassa vihdoinkin kiinni jostain, mistä ei kannattanut päästää irti. Paremmasta olosta, eheämmästä mielestä, tulevaisuudentoivosta, toisistamme.
Mitään varmuutta yhteisestä tulevaisuudesta ei kuitenkaan vieläkään ollut, ja mustia ajatuksia riitti. Suunta oli kuitenkin oikea, ja lopulta löysimme tien toistemme luo, vaikka vähän hakoteillä kuljeksimmekin.
Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.
Lauantai 11.8.2007 klo 18:38
Opelle omena
Eilinen ilta oli sen verran raju, että tänään on sitten ollut tukka vähän kipeänä. Olenkin nukkunut melkein koko päivän S:n kanssa yhdessä. Se ei tosin ole oikein malttanut nukkua, koska on omin sanojensa mukaan levoton. Levoton, koska haluaa puhua minun kanssa niin paljon.
Yöllä puhuttiinkin jo aika paljon. Tulin kotiin juttelemaan S:n kanssa, vaikka tarkoitus oli jäädä yöksi kaverin luokse. Jutusteltiin ensin hetki, josta en juuri mitään muista. S:n kaveri tuli käymään. Nukuin tunnin, pari, ennen kuin S soitteli. Sitten puhuttiinkin pitkään. S opetteli lisää suomea, ja osasi jo yhdistellä sanoja saaden aikaan järkeviäkin juttuja, kuten "rakastan kalja" ja "kaunis tyttö".
Äsken sattui pieni vesivahinko, josta en voi syyttää kuin itseäni. Ja kissaa, jos haluaisin. Sattumien summana (kissa + hyppäys ikkunalle + ikkunalle hyppäämisen estämisyritys) vesilasi kaatui tietokoneeni päälle, ja nyt kone on tuossa kuivateltavana. Kone toimii, mutta kannettavan näppäimistö ei tainnut oikein tykätä pesusta. Jospa se vielä pelittäisi, ikää kun raukalla ei vielä ole paljoa.
Lopuksi se tärkein, se minkä takia oikeastaan aloin kirjoitella. Aamuisista lauseenrakenteluista yksi nousi ylitse muiden. "Rakastan Suomi-tyttö."
Opiskelija taitaa tietää, miten opettajalta saadaan hyvä arvosana.
Maanantai 13.8.2007 klo 03:09
Summa summarum
Sanoin S:lle puolisen tuntia sitten, että nyt tää menis nukkumaan. Eipä tullut nukkumisesta mitään, joten puretaanhan taas hajatelmia tänne.
Aloitetaan vaikka semmoisella ilouutisella, että kirjoitan tälläkin hetkellä kannettavalla tietokoneellani, jonka päälle vesilasi kippautui tuossa lauantaina. Ehdin jo vähän säikähtää, että siinä kosahti kone, tai ainakin kannettavan näppäimistö, ja semmoiset oireetkin oli ilmassa, ettei ilman huoltoa tilanteesta ainakaan selvitä. No vielä mitä! Parin tunnin nikottelun jälkeen kone alkoi pelittää, ihan kuin ennenkin.
Pelittämisestä tuli mieleen semmoinen juttu, että ollaan taas nörttäilty ihan kiitettävän paljon. Olen kyhjöttänyt melkein koko viikolopun erittäin epäergonomisessa asennossa sängynkulmassa luurit korvilla ja seikkaillut virtuaalimaailmassa. S:n kanssa. I wouldn't have it any other way.
Äsken se sanoi minulle, että hän on elänyt viimeiset kuukaudet kuin jossain sumussa. Sanoi, että minun pitää mennä sinne korjaamaan se. Kuulostaa tutulta.
Haluan tehdä sen kokonaiseksi. Haluan, että se tekee minut kokonaiseksi. Haluan meidän tarinalle lopun, johon voidaan olla tyytyväisiä. Tai oikeastaan uuden alun, josta olisi hyvä lähteä rakentamaan tulevaisuutta.
Kaikkihan alkoi viattomasta kohtaamisesta hämyisessä ravitsemusliikkeessä. Kohtaaminen johti yhteydenpitoon ja sovittuun tapaamiseen, jonka jälkeen ei oikein taidettu haluta erossa ollakaan. Välillä oli kuitenkin pakko, ja lopulta tuli yllättäen vastaan tilanne, jonka sanelemana tiemme näyttivät erkaantuvan väkisin. Sen jälkeen yritettiin, luovutettiin, nähtiin, eipä luovutettukaan, soudettiin, huovattiin... Ja nyt ollaan tässä, suunnitellaan yhteiseloa.
Koska halutaan molemmat olla ehjiä. Kai me toisistamme aika paljon tykätään, kun tuommoisen revohkan jälkeen vielä pusketaan toisiamme kohti.
Torstai 16.8.2007 klo 22:15
Vauhtia ja vaarallisia tilanteita
No niin, tilanteet muuttuvat. Muutama päivä sitten suunnitelma oli, että menisin käymään S:n luona kylässä lokakuussa, jonka jälkeen S tulisi tänne töihin/opiskelemaan/olemaan minulle kainalo, johon käpertyä. Nyt ei ole suunnitelmaa. Nyt odotellaan. S saattaa nimittäin saada työtarjouksen sieltä paikasta. Paikasta, johon hän on aina halunnut. Se paikkakaan ei tykkää varsinaisesti ulkomaalaiskontakteista, mutta kuitekin enemmän kuin nykyinen työpaikka, joka siis kieltää meitä olemasta missään yhteydessä. Ollaan toteltu todella kiltisti.
S tapasi entisen pomonsa tiistaina. S oli kertonut tilanteestamme ja oli sanonut, että kun hän lähti Kansasista, hän kuvitteli, että tästä selvitään suhteellisen helposti, vaikka se paljon sattuikin. Aiemminhan hänellä ei ole ollut mitään ongelmia eteenpäin siirtymisessä. S oli sitten sanonut pomolleen, että minussa oli kuitenkin jotain erityistä, jotain mistä hän ei voinut päästää irti. Pomo oli sanonut, että sellaista onkin todella hankala löytää. Eikä pomon mielestä tästä tarvitse luopuakaan.
Joten nyt siis todellakin odotellaan. Odotellaan, saako S unelmiensa työn. Odotellaan, saanko mennä kylään. Odotellaan, saako S tulla minun luokse kylään. Odotellaan, luenko maisteriksi asti täällä Suomessa vai maksaako S minun opinnot rapakon takana.
Eilen meinattiin saada kina aikaiseksi. Taidettiin saadakin. Minulla oli eilen jotenkin outo päivä. Masentava. S:n oli tarkoitus tulla kotiin, pelailemaan ja juttelemaan minun kanssa, mutta Ty(tt)ökaveri (jolla on muuten nykyisin poikakaveri) pyysi S:ää ulos ja S suostui. Vanhat tuntemukset varasuunnitelmana olosta ja kakkosvaihtoehdosta nostivat ikävästi päätään, ja kun S käsitti kommenttini väärin, jouduttiin sanasotasille.
S:llä on tapana vastata hyökkäykseen hyökkäyksellä, joten hän saa usein jo valmiiksi pahan oloni tuntumaan vielä pahemmalta. Minusta tuntuu pahalta, että minusta tuntuu pahalta. Noh, selviteltiin sitten ongelmia kirjoitellen. Sanoin S:lle, että tarvitsen häntä tänään (eilen). Kysyin, olisiko hän koskaan minun tukena, jos ei nytkään pysty olemaan. Kysyin, juoksisiko S aina ongelmia pakoon, kuten eilen yritti. Sain molempiin onneksi minua miellyttävät vastaukset, ja S sanoi tulevansa ajoissa kotiin, että voidaan jutella.
Ja lopulta S tuli kotiin suoraan töistä. Kun hän ehdotti Ty(tt)ökaverille, että hän kävisi baarissa yhden tai kahden kaljan verran ja lähtisi sitten ajoissa kotiin, Ty(tt)ökaveri vetäisi herneet nenään ja sanoi: "Turha lähteä sitten ollenkaan, mene vain kotiin juttelemaan Annin kanssa." Her loss. Juteltiin sitten asiat taas kuntoon, ja kerroin epäilyksistäni. Koska onhan niitä. Paljon.
Esimerkiksi se epäilyttää, että pari vuotta sitten en olisi voinut kuvitella seurustelevani S:n kaltaisen ihmisen kanssa. Siitä ei yksinkertaisesti olisi tullut mitään. Ollaan molemmat niin itsepäisiä, enkä silloin todellakaan osanut antaa periksi, ennen kuin oli pakko. Höyrysin ja raivosin ja tarvitsin ihmisen, joka antaa mennä raivokohtausten toisesta korvasta sisään ja toisesta samantien ulos. Nyt olen harkitsevampi ja ajattelen ennen kuin alan raivota. Toki onneksi tuo kielikin ehkä rajoittaa pahimpia ärräpäitä. Vaikka englanti alkaa olla jo aika sujuvalla tasolla, kun sitä on jo joutunut aika pitkään melkein päivittäin höpöttelemään, niin silti suomeksi on helpompi ärähtää ja puuskahdella.
Taas lähdettiin rönsyilemään. Asiaan. S ei siis vastaa sitä mielikuvaa ihmisestä, jonka kanssa aikaisemmin kuvittelin päätyväni yhteen. Silti en muuttaisi hänessä mitään. No ehkä pistäisin sen syömään vihanneksia, heh, mutta muuten pitäisin ihan ennallaan. Epäilykseni S:n kanssa elämisestä, olemisesta ja toimeentulemisesta on siis turha. Hyvin ollaan tultu juttuun tähänkin asti, vaikka olosuhteet ovat olleet vähintäänkin stressaavat ja vaikeat. Ehkä olen muuttunut, aikuistunut, vahvistunut parin vuoden aikana niin paljon, että nyt pystyn elämään villihevosen kanssa ilman, että minun pitäisi alkaa sitä kesyttää.
Eikä se nyt niin villi ole. Juuri sopiva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti