Lauantaina otin päikkärit siltä varalta, jos vaikka lähdettäisiin kerrankin ihmisten ilmoille (ei lähdetty, kotona oli kivempaa). S tuli herättämään minut kesken unien. Kuten aina, meni hetki, ennen kuin tajusin, missä olin, kuka olin ja niin edelleen. "You were speaking Finnish again", nauroi S. Niin kai sitten. Eikä se raukka ollut vieläkään ymmärtänyt, mitä sanoin. (Enkä minä muista, mitä sanoin...)
Vaikka S oppii suomea koko ajan enemmän ja enemmän ja varsinkin ääntää koko ajan paremmin, niin tuskin se koskaan puhuu tätä pohjoista kieltä täysin sujuvasti. Me puhutaan keskenämme aina englantia. Se ei ole oppimiselle mikään kaikista hedelmällisin alusta. Jos minä sitten puhun sille unipöhnässä suomea, se vastaa "uga buga dirrrka dirr".
Minusta tuntuu, että S vähän kärsii siitä, ettei se voi kommunikoida kunnolla minun perheen ja suvun kanssa. Se ei kykene osallistumaan yleiseen huulenheittoon, ellen minä käännä kaikkea puolin ja toisin. Kaikkea ei vain pysty saati sitten ehdi kääntämään, joten mies on auttamatta pihalla keskusteluista. Silloin vähän säälittää.
Tämähän ei tietenkään ole suomalaisten sukulaisten vika. Meille on paljon luonnolisempaa jutella suomeksi, kuin väenvängällä vääntää englantia. Itse olen aina pystynyt kommunikoimaan S:n kavereiden, perheen ja suvun kanssa ongelmitta, sillä mehän puhumme samaa kieltä. Vasta S:n täällä ollessa tajusin, ettei S ehkä koskaan voi tutustua perheeseeni niin hyvin kuin se samaa kieltä puhuvilta onnistuisi. Välikäsi (kääntäjä) on aina välikäsi, ei siitä pääse mihinkään.
Jos me joskus saadaan lapsia, niin se on varmaa, että kultamussukat ovat kaksikielisiä. En halua olla se "Amerikan-täti", joka puhuu tosi huonoa suomea, ja jonka lapset eivät puhu sitä ollenkaan. Nykymaailmassa on mahdollista puhua suomea, vaikka muita suomenkielisiä ei lähistöllä fyysisesti olisikaan (gotta love Skype!), lukea uutisia suomeksi jne. Toki kieli rappeutuu tai ainakin muuttuu, kun sitä vähemmän käyttää (on tullut todistettua...), mutta kaikkeni teen, etten suomea kadota. Aion myös tosiaan varmistaa, että mahdolliset lapsukaiset voivat jutella isovanhempien, enojen ja muiden sukulaisten kanssa sujuvasti. Tässähän ollaan perustamassa suomalais-amerikkalaista perhettä. Kansalaisuudet menee näin ollen aika fifty-sixty, niin on mentävä kulttuurin ja kielenkin.
Kohta lähdetään viettämään suomalaista pääsiäistä mökille. Tiedossa saunomista ja mämmiä (a.k.a. diarrhea dessert).
Kieli on minullekin yksi kipeimmistä paikoista. Meidän on näillä näkymin tarkoitus asettua tänne, mutta millaista on olla ummikkona Suomessa? Ja sitten huonosuomisena? Työpaikasta taitaa riippua aika paljon...
VastaaPoistaKirjoituksesi muistutti siitäkin, että siippa ja isoäitini eivät varmaan koskaan puhu toisilleen. Ellei mummo sitten elä satavuotiaaksi, mikä on sekin kyllä täysin mahdollista. :)
Joskus lapsena toivoin että olisin kaksikielinen (mieluiten englanti + suomi). Ehkä koko tämä kaukosuhde on vain erittäin monimutkainen ja pitkäjänteinen lapsuudenhaaveen projisointi olemattomaan jälkikasvuun??
Hei!
VastaaPoistaOlen mielenkiinnolla lueskellut muutamien kuukausien ajan blogiasi! Kivaa luettavaa. On mahtavaa kuulla miten hyvin teilla on Suomi-elama lahtenyt kayntiin kaiken odottelun jalkeen.
Lieneepi tosin osasyyna kiinnostukseen melko samallainen tilanne. Asun Kanadassa poikaystavani(hanen kotimaansa Kanada) kanssa toista vuotta, mutta ensi kesaksi olemme todennaikoisesti tulossa (jos miekkosen harjottelupaikka selviaa) Suomeen katsomaan millaista olisi asua siella lahinna silla ajatuksella etta joskus muutaisimme Suomeen pidemmaksi aikaa. Luettua juttuasi toivon etta meidan sopeutiminen menisi yhta hyvin kun S.n.
Halusin viela kommentoida Suomi-Englanti-Suomi kielikommenttejasi. Voi kuinka tunnen tilanteen. Mieheni puhuu ranskaa aidinkielenaan, englantia taysin sujuvasti. Hanen perheensa ei puhu muuta kuin ranskaa(asumme ranskankielisella alueella), minun vanhempani minimaalisen vahan englantia..Kun perheemme tapasivat,se oli jarjeton kielisekamelska ja vaikka kaikki sujui hyvin, ihan hyva ettei kauheen usein tule tallaisia kaannosurakoita.
Minun aitini taas on ollut hyvin surullinen siita etta kommunikointi mieheni kanssa on hieman vajaavaista. Onhan se harmi. Mutta nyt kun han on taalla Kanadassa innostunut suomenkielen kurssille vuoden ajan, on aitini ollut aivan onnessaan etta han saa puhua vain suomea kesalla(hah, ei mieheni nyt ihan niin kamalasti osaa, mutta saahan sita ola optimisti!)
Minulle ainoa tie mieheni perheeseen tutustumiseen oli oppia puhumaan ranskaa..Huh, siina oli sellainen homma etta valilla olin luovuttamassa ja paatin etten koskaan opi, mutta kun sen opin, oi sita iloa kun ymmartaa mita muut puhuu+ paremmat tyomahdollisuudet..Joten tsemppia S.n suomen opiskeluihin. Ja muuten paras tapa on oppia on vaan puhua kielta aluksi kotona, rauhassa ja karsivallisesti. Me tajuttiin se vasta puoli vuotta mun muuton jalkeen etta me ei koskaan puhuta ranskaa yhdessa, vaikka silloin oppii parhaiten..Nyt kun ranska on valloitettu ja puhumme ranskaa ja englantia riippuen paivasta, olen ruvennut puhumaan kotona helppoa suomea, vaikka valilla tolla toisella puoliskolla ei ole hajuakaan mita selittelen..Ja ostin viime Suomen matkalta jaakaappi magneetit, joten joskus jaakaapin oveen innostuu epamaaraisia lauseita..Mutta pakko myontaa etta huh, tulee kylla lipsuttua siihen englantiin aikas usein..vaikka ma opiskelujeni (kieltenopettaja) luulisin olevani systemaattisempi. Teidan tilanne tietysti on ehka vahan erilainen, koska olette suunnittelemassa mahdollisesti muuttoa tanne puolelle Atlanttia!
Jeps, tulipahan ronsyiltya kun rupesin kerran kirjottamaan tasta aiheesta!!Mutta joka tapauksessa, oikein paljon tsemppia teille ja kiitoksia antoisista lukukokemuksista, kiitos mielenkiintoisen blogisi!
Kaisa Partanen
kaisa_partanen@hotmail.com
Ps. Kayko S. jotain suomen kielen kurssia? jos kay niin millainen on ollut ja missa(etta kylla taineetkaan asua Helsingissa, mutta joka tapauksessa olisi mielenkinntoista kuulla)?
pilvisyys: Minustakin tuntuu, että viihtyvyys riippuu paljolti työpaikasta ja sitä kautta porukkaan sopeutumisesta. Kyllähän Suomessa pärjää englannilla, mutta väkisinhän siinä tuntee itsensä ulkopuoliseksi, jos ei oikein suomea ymmärrä. Taitaa olla aika utopistista ajatella, että se riittää, jos kotona kommunikointi sujuu. :)
VastaaPoistaEhkä tuo teidän kaukosuhde on muutakin, kuin lapsuudenhaaveen projisointia. :D Itse haaveilin joskus varhaisteininä amerikkalaisesta poikakaverista. En kyllä enää muista miksi... Nyt mulla semmoinen on, vaikken enää vähän vanhempana sellaisesta unelmoinutkaan.
Niin, ja toivotaan, että teräsmummo porskuttaa eteen päin niin pitkään, että pääsee puhumaan siipan kanssa. :) Ja miksei pitempäänkin!
Kaisa: Hei, ja kiitos kun kävit kommentoimassa!
Enpä näe mitään syytä siihen, miksei teidänkin sopeutuminen sujuisi suht' kivuttomasti. :) Halua ja intoa ainakin tuntuu olevan, sehän on kaikista tärkeintä! Toivottavasti viihdytte Suomessa. Minulle on ollut tärkeää, että S on nähnyt, mistä olen kotoisin, ja ymmärtää jatkossa sitten paremmin koti-ikäväpuuskiani ja kulttuurierojen kanssa painimista, kun on itsekin toisessa maassa elänyt.
Huh, kylläpä perheiden tapaaminen tosiaankin kuulostaa melkoiselta kielisekamelskalta! Kahdessa kielessäkin on jo tekemistä. :) Kohtahan miehesi onneksi pystyy auttamaan sinua tulkkaamisessa, kun suomen opinnot etenevät. ;) On oikeasti hieno asia, että halua oppimiseen on. Suomi ei ole mikään valtakieli, joten on mahtavaa, että miehesi haluaa sitä oppia voidakseen kommunikoida perheesi kanssa paremmin. Kyllä siitä saa anoppikokelaskin olla innoissaan!
S ei käy millään kielikursseilla. Opettaminen on jäänyt siis täysin minun vastuulle ja oppiminen miehen vastuulle. "Opettaminen" koostuu yksittäisistä sanoista ja telkkarin katselusta. Koko ajanhan se oppii vähän lisää, mutta kunnon oppimiseen pitäisi saada järjestelmällisempi systeemi, eli esim. kielikurssi. Varmaan Kuopiossakin niitä järjestetään, mutta ollaan oltu liian laiskoja tutkimaan asiaa. S onkin sanonut, että se oppii sitten varmaan suomea meidän mahdollisten lasten kanssa samaa tahtia. Jos oltaisiin jäämässä Suomeen, opettajalla ja oppilaalla olisi varmasti vähän kovemmat tavoitteet kuin nyt.
Kiitos vielä kerran kommentistasi! Käyhän uudestaankin jättämässä puumerkkisi. Kokemusten vertailu kommenttiboksissa pitää blogin pitämisen mielenkiintoisena. :)
Meillä on myös sama kamppailu menossa. Davidin suomen kieli on tosi heikkoa, mikä suureksi osaksi on myös mun vika. Se oppii aina hirveällä vauhdilla kun sille muistaa puhua suomea, mutten koskaan muista. Se käy Manchesterissa myös kerran kahdessa viikossa tunneilla. Olin muuten ihan puulla päähän lyöty kun näin sen tekemät suomen läksyt. Se siis periaatteessa jo osaa vaikka mitä siellä tunneilla, lähinnä kai kirjoittaa, mutta sitten kun sille puhuu, se menee aina vähän paniikkiin.
VastaaPoistaMeillä kaikki puhuu englantia, paitsi toinen mummo.. Tästä on syntynyt hauskoja tilanteita, kun mummo ei välitä tuosta kielimuurista vaan puhua palpattaa Davidille suomeksi. Sitten kun toinen raukka ei ymmärrä niin mummo vaan nostaa volyymia. :D Vaikka on David jo siltä oppinut mitä on ruoka, syö, ota lisää. :D
Sovittiin että ensi kuussa yhteen muuton eteen tullessa aletaan puhumaan kotonakin suomea enemmän. Mutta onneksi on edes ne suomen tunnit, ne on vaikuttaneet ihan hyviltä.
Ja mä muuten uskon, ettei viihtyminen ole vaan kielestä kiinni. Varmasti voi rakentaa myös tiiviin ystäväporukan, joka koostuu muista ulkomaalaisista. Joten eiköhän me kaikki ulkomaalaisvahvistuksinemme täällä Suomessakin pärjätä.
Sonja: Kertaus on opintojen äiti. Kyllä minunkin pitäisi ottaa itseäni niskasta kiinni ja puhua suomea englannin sijasta. S ei todellakaan osaa kirjoittaa mitään (paitsi ehkä jotain kirosanoja), joten Davidin opinnot ovat todella hyvällä pohjalla! :)
VastaaPoistaMinusta tuntuu, että S tarvitsisi paljon säännönmukaisempaa opetusta kuin radion kuuntelu ja television katselu. Kielikursseista on varmasti paljon apua, ja kun alkuun pääsee, niin oppiminen on koko ajan helpompaa. Tosi kiva kuulla, että David jaksaa käydä tunneilla kiireisestä aikataulusta huolimatta. :)
Hah, täälläkin mummot yrittävät puhua mahdollisimman selvästi suomea (siis savon sijaan), kun osoittavat sanansa S:lle. :D Voin uskoa, että välillä on ollut teillä naurussa pitelemistä!
Ja olen muuten kanssasi samaa mieltä siitä, että ihan varmasti voi viihtyä uudessa maassa, vaikkei paikallista kieltä osaisikaan. Ystävät ovat tärkeitä, ja sillähän ei ole väliä, mistä ystävät ovat kotoisin, kunhan vain löytyy yhteinen kommunikointikeino. Paikallisen kielen osaaminen vain helpottaa sitä jokapäiväistä elämää todella paljon. Tänään viimeksi törmättiin kaupan kassalla tilanteeseen, jossa kassatäti yritti kovasti kysyä tuolta amerikkalaiselta jotain suomeksi, vaikka näki, ettei toinen ymmärrä sanaakaan. Englannilla ei valitettavasti näköjään pärjää kaikissa tilanteissa (ainakaan täällä Savossa...). Välillä pitää vain kohautella olkapäitä ja vain ojentaa pankkikorttia. :)
Mutta todellakin pärjätään ulkomaalaisvahvistuksien kanssa ihan missä vain! :)