perjantai 15. toukokuuta 2015

Perinneperjantai: Hyvästien jälkeen

Jokainen rakkaustarina on uniikki. Aivan äärettömän erityinen ja ainutlaatuinen, varsinkin sen kokeneelle. Meidän taivallus ei ole ollut yhtään sen kummallisempi, vaikka mutkia matkaan on mahtunutkin, ja mahtuu vielä varmaan tulevaisuudessakin. Näin raskaushormonihuuruisena näiden vanhojen kirjoitusten läpikäyminen on kuitenkin ollut aika vavisuttama kokemus. Tuosta tultiin ja tässä ollaan. Me, kaksi jääräpäätä.

Aika ihanaa, että ei mene enää montaa tuntia, kun näen taas tuon miekkosen.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Maanantai 16.4.2007 klo 18:06

Mitä nyt?

Juttelin sen kanssa eilen lyhyesti, ennen kuin se meni nukkumaan. Se kiitti vielä kerran hyvästä viikonlopusta. Toivotteli kauniita unia viikonlopusta ja sen tapahtumista. Se toivoi, että se olisi voinut olla täällä pidempään. On kai sanomattakin selvää, että niin toivoin minäkin. Sanoin, että aika kului todella nopeasti viikonloppuna. Se sanoi, että niinhän se aina kuluu, kun me ollaan yhdessä.

Heräsin aamulla rutistaen S:n antamaa pehmokisua. Heräsin kylläkin liian myöhään, sillä sosiologian tunti jäi väliin. Turhapa sinne tunnille olisi ollut mennäkään, en olisi varmasti osannut keskittyä mihinkään. Tämä koko päivä on mennyt kuin jossain sumussa. Välillä tuntuu, ettei mikään ole muuttunut. Välillä tuntuu, että kaikki on muuttunut lopullisesti.

Kaikista eniten haluaisin soittaa sille, höpötellä niin kuin ennenkin. Meidän ei vain kannata enää olla niin läheisiä, kuin mitä oltiin ennen sen tänne tuloa. Kannattaisi pikkuhiljaa vierottua toisesta. Mutta kun en halua. En halua ollenkaan. Tiedän kyllä, että se olisi kaikkien kannalta parempi. Nyt kun vain vielä tietäisi, miten osaisi olla ajattelematta sitä koko ajan, odottamatta siltä puhelua, viestiä, jotain. Kun vain tietäisi, miten tässä jatkossa käyttäytyy.

Kurkkua kuristaa, kun ajattelen sitä, että vaikkei yhteinen tulevaisuus ole täysin mahdoton, ei todellakaan voi puhua yhteisestä lähitulevaisuudesta. En voi tai saa nähdä S:a vuoteen, kahteen, kolmeen. Se tuntuu aika ikävältä. Olen kuitenkin tässä jo jonkin aikaa kuunnellut Liven Dolphin's Cry -biisiä. Se antaa toivoa ja puhtia. You're all I need to find / So when the time is right / Come to me sweetly, come to me / Come to me ... Oh yeah we meet again / It's like we never left / Time in between was just a dream / Did we leave this place?

Noh, pitää yrittää puhua muistakin asioista. Voisin mainita esimerkiksi semmoisen jännän tosiseikan, että perjantaina täällä satoi lunta, oikein kunnolla, ja nyt täällä on 22 astetta lämmintä. Toinen huomionarvoinen asia on se, että kuukauden päästä istun lentokoneessa matkalla kohti Suomea.

Mihin tämä kevät on livahtanut? Korjataan: Mihin tämä koko lukuvuosi on livahtanut?

Maanantai 16.4.2007 klo 23:18

Tuntuu

Miksi illat ovat tällaisia? Mulla ei vaan nyt taas riitä kapasiteetti tämän asian ymmärtämiseen. Eilen, eilen, me vielä hymyiltiin, naurettiin, halattiin. Tänään... kaiken oli muututtava. Meillä oli liian mukavaa, ymmärrättehän. Nyt sattuu, kun ei enää voi olla mukavaa.

Minun piti mennä kuukauden päästä sen luokse kylään. Piti viettää kaksi mahtavaa viikkoa sen luona. Sen piti tulla käymään Suomessa. Ja nyt se ei vain onnistu. Ja miksi? Siksi, ettei se menettäisi koko uraansa. Tuntuu mukavalta ja toisaalta ikävältäkin tietää, että se välittää minusta todella paljon.

Miksi se muuten olisi itse hokenut koko ajan, että tulevaisuudessa voi tapahtua vielä mitä vain (ei sen todellakaan ollut pakko sitä toistella)? Miksi se olisi muuten käyttänyt satoja dollareita kaksipäiväiseen Emporian reissuun perheensä suututtamisen uhallakin? Miksi se olisi muuten sanonut minulle, että jos meidän juttu onnistuisi, se voisi hyvinkin olla parasta, mitä sille on ikinä tapahtunut? Ja nämä kaikki tuntuvat vieläkin paremmalta (tai ikävämmältä), koska se ei todellakaan ole mikään hempeilyn ja tunteiden osoittamisen poster boy. Tuntuu hyvältä, koska se välittää. Tuntuu ikävältä, koska siihenkin sattuu. Tämä on taas niin luonnoton tilanne.

Ei tähän muu auta kuin aika. Tuntuu vain pahalta, kun erkaantumisen syy on jossain ihan muualla kuin meidän kahden välisissä asioissa. Sekin tuntuu pahalta, että meidän on siirryttävä eteenpäin. Se on tehtävä, vaikka tulevaisuudessa (vuosien päästä) nyt vielä jotain voisi tapahtuakin. En haluaisi katsoa tulevaisuuteen ollenkaan. Elän vielä täysin juuri loppuneessa viikonlopussa.

No niin, nyt on kirjoitettu taas itselle (ja muillekin) omat tunnelmat ylös. En halua unohtaa tästä kokemuksesta mitään. En edes näitä aallonpohjia, jolloin tuntuu, ettei mistään tule ikinä mitään, vaikka oikeasti tietääkin asioiden järjestyvän. Kyllä tästä selvitään, taas. En vain vielä tiedä, miten.

Tiistai 17.4.2007 klo 18:53

Pää pystyyn

Sain tänään vähän perspektiiviä asioihin, kun katsottiin historian tunnilla 9/11-dokumentti. S:n ja minun jutussa ei kuitenkaan ole kyse mistään kuolemanvakavasta asiasta, vaikka tämä juuri nyt pahalta ja oudolta tuntuukin. Ikävä on kova, mutta S on edelleen olemassa, ja meillä on sentäs vielä ainakin teoreettinen mahdollisuus olla vielä joskus yhdessä. Ainakin yhteydessä. Toista se on niillä, jotka menettää sen toisen lopullisesti.

Ai niin, löysinpä oman paidan, joka tuoksuu ihan S:ltä. Nyt en voi pitää sitä, enkä varsinkaan pestä sitä. Pitää odotella niin kauan, että tuoksuttelen tuoksut loppuun. Ei, ei se minun mielestä ole outoa. Ja sitä paitsi, S tuoksuu aina hyvälle, joten paitakin tuoksuu hyvälle. Nii.

Tajusin tuossa aamulla, että S:n ja minun ensitapaamisesta tuli eilen kuluneeksi puoli vuotta. Olinhan minä siihen kiinnittänyt huomiota jo kulttuuriantropologian tunnilla aikaisemminkin. Niin oli sekin minuun, tosin se luuli, että olen venäläinen. Ensi kuun alussa tulee puoli vuotta siitä, kun alettiin viettää aikas tiiviisti aikaa yhdessä. Uskomatonta, miten nopeasti aika on kulunut.

S lähti äsken työkavereidensa kanssa drinkeille. Kyseli, että pelailtaisiinko illemmalla. Kai ny. Ja pyysi lähettämään viikonlopun kuviakin. S sanoi, että töissä on kuulemma ollut eilen ja tänään vähän oudot tunnelmat, suurin osa työntekijöistä kun on opiskellut Virginia Techissä. Hurja ja kurja juttu se VT:n tapaus. Näkyy se täälläkin sen verran, että yliopistolla on Yhdysvaltain ja Kansasin liput puolitangossa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti