Alla turhan tarkka ja pitkä reportaasi viimeisistä Emporia-päivistä. Siinä on niin paljon luettavaa (ja otsaläpsäyteltävää), että jätän lätinät tällä kertaa sikseen.
Ensi viikolla onkin sitten luvassa jo parisuhteettomuuskriisiä kriisin perään.
Ensi viikolla onkin sitten luvassa jo parisuhteettomuuskriisiä kriisin perään.
Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.
Torstai 17.5.2007 klo 20:16
Suomettuminen
Suomessa ollaan. Matkaväsymys painaa päälle niin paljon, että matka(väsymys)kertomukset saavat odottaa huomiseen. Tulin juuri saunasta, nyt on aika raukea olo. Jos painuisi petiin. Oikeaan sänkyyn.
Ai niin. Nyt on S:n lisäksi ikävä miljoonaa muutakin ihmistä.
Last Days (Part I)
Netti ei vaihteeksi toimi (thank you, Cable One), joten kirjoittelen nyt sitten eilisen tapahtumia ylös, julkaistaan sit joskus.
Eilen ei pelleilty ihan niin paljon kuin lauantaina, joten vaatteetkin löysivät tiensä matkalaukkuihin. Uusi matkalaukku on niin tilava, että sain mahtumaan kaikki vaatteeni siihen. Kyllähän se painaakin. Nyt toiseen matkalaukkuun saa mukaan (melkein) kaikki kengät, vuosikirjat ja koulutarvikkeet. Taitaa tulla sillekin laukulle painoa.
Beer:30 ei eilen ollut auki, vaikka Jared keskiviikkona toisin väittikin. Mentiin sitten J'Mo'siin pelaamaan biljardia ja kuuntelemaan karaokea. Oltaisi ehkä voitu vetäistä viime viikolla laulamatta jäänyt Last Kiss, mutta ääni ei onneksi riitä lauleskeluun. Jatkettiin matkaa Babe'siin, nähtiin tuttuja, pelattiin biljardia ja lähdettiin jatkoille. Mentiin McDonald'sin kautta Brettin ja Joen kämpälle. Matkalla keksittiin mm. uusi pikaruokaravintola McHarbee's (McDonald's+Hardee's+Arby's+Applebee's), jonka maskotti olisi punahiuksinen pelle nimeltä Wendy. Ravintolassa tarjottaisiin pikaruokaa hienoilta lautasilta. Sounds like a plan.
Business-keskustelujen jälkeen lähdettiin poikien kanssa country cruisingille. Ajeltiin hiljaisia sivuteitä, katseltiin mahtavaa tähtitaivasta ja naurettiin niin paljon, että viikon vatsalihastreenit tuli tehtyä. Tultiin vielä uimaan altaalle, ja viihdyttiinkin viileässä vedessä kiitettävän pitkään. Niin pitkään kun oli vauhtia ja hauskuutta, en ehtinyt murehtia sitä, että tänään on viimeinen kokonainen päivä Emporiassa. Aamuyöstä vauhti kuitenkin hiljeni, ja istuin kuuntelemassa haikeaa musiikkia ja haikailemassa S:n perään.
Aamulla herättiin jo ihan ihmisten aikaan (yhdeltätoista). Painuttiin Soilen kanssa altaalle ja saatiin taas väriä pintaan (Soile varsinkin). Toivottavasti ei lähde pesussa pois. Laiskottelun jälkeen pistettiin töpinäksi. Lähdettiin myymään koulukirjat ja käytiin sopimassa sohvalle poiskuljetus. Tultiin Subwayn kautta kotiin pakkailemaan tavaroita. Jason soitti ja pyysi meitä katsomaan heidän softball-matsejaan tänään, pelaavat Beer:30:n joukkueessa. Aikoi tulla hakemaan tuossa ennen kuutta. Kivahan tuonne ulos on lähteä istuskelemaan, lämmintä on varmaan 30 astetta (tarkistaisin, jos netti toimisi). Voisi olla huonommatkin kelit näin viimeiselle illalle.
Viimeiselle illalle. Älytöntä.
Sunnuntai 20.5.2007 klo 07:09
Last Days (Part II)
Kun nyt kerran olen hereillä, niin kirjoitellaanpa matkakuulumisia vielä ylös. Mihin jäinkään...
Lähdettiin softball-otteluun maanantai-iltana kuuden jälkeen Jasonin ja Matt-veljen kyydillä. Pelipaikalla pojat lykkäsivät meille kaljatölkit käteen ja pitivät huolen, että pysytään nesteissä koko otteluiden ajan, ja varsinkin otteluiden jälkeen. Pelit eivät Beer:30:n joukkueelta sujuneet ihan toivotulla tavalla, mutta meillä oli hauskaa. Mikäs siinä oli istuskellessa, ilta-auringossa.
Meidän oli tarkoitus mennä Beer:30:iin ajoissa, koska meidän kaverit olivat tulossa sinne meitä moikkaamaan. Pari kaveria soittelikin jo yhdeksän aikaan, että moneltako, mitä ja missä. Softball-jälkipelit (kalja ja grillaus) jatkuivat kuitenkin (liian) pitkään, ja kotiin päästiin vasta 25 yli kymmenen. Siitäpä sitten kiireellä suihkuun ja baariin.
Tehtiin joku valmistautumisen ja kävelyn maailmanennätys: 2 tyttöä, 1 suihku, 1 fööni, 1 isompi peili, 2 kilometriä matkaa baariin = 50 minuuttia. Päästiin Beer:30:iin siis kello 11:15 (pm) ja siellä oli meitä jo porukkaa odottamassakin. Josh tarjosi meille ensimmäiset kaljat. Ostettiin Beer:30-paidat ja lykättiin tussit ihmisten käsiin. Illan mittaan paita täyttyi (enimmäkseen) tuttujen nimikirjoituksilla ja piirroksilla. Jared, toinen Beer:30:n omistajaveljeksistä kirjoitti "Our Bar Won't B The Same", ja Josh kirjoitti "Bartenders never LIE. We'll keep in touch." (vrt. "Finnish girls never lie" -Anni ja Soile) ennen kuin kävi rutistamassa minusta ilmat pihalle. Nyt paita on siis täynnä "Miss you!", "I loveded you!" ja "I TOUNGE [sic] kiss Mike" -tyyppisiä kirjoituksia. Omistajaveljekset tarjosivat meille vielä shottejakin, muut kaverit good ol' Bud Lightia. Ah, good times.
Baari sulkeutui väkisinkin kahden maissa. Soile keksi, että lähdetään altaalle, ja mehän lähdettiin. Thomas sanoi minulle, että se voi antaa meille kaljaa. Tulisi itsekin juhlimaan, mutta kun hänellä on se tyttökaveri... No, kaljahan kelpasi paremmin kuin hyvin. Käytiin Justinin ja Soilen kanssa heittämässä keikka Thomaksen talolla ja saatiin mukaan kuusi Bud Lightia.
Kotiin päästessämme altaassa oli jo porukkaa, osa meidän porukkaa, osa jotain toista porukkaa. Käytiin Soilen kanssa vaihtamassa bikinit päälle ja siirryttiin altaalle. Hyvin pian saatiin ahdistettua toinen porukka pois altaasta, ja koko allasalue jäi meidän seurueen käyttöön. Oltiin varmaan aika äänekkäitä, mutta mitäs siitä. Paikalla oli (ainakin) Justin, Anthony, Dustin, Jordan, Jason, Jared, myöhemmin baaria sulkemaan jäänyt Josh ja toinenkin Josh, JJ (miksi näiden kaikkien nimet alkaa J:llä?)... Ja tietysti ihmisiä (miehiä), joita en tuntenut.
Kahden ja puolen tunnin altaassaolon aikana ehti tapahtua vaikka mitä. Yritin välillä olla kuivalla maalla, mutta aina siellä oli joku kiskaisemassa tai viskaisemassa minut takaisin veteen. Jared viskeli minua altaassa tuhoisin seurauksin, kun hän ja joku ihme tyyppi heittivät minut altaan reunaa vasten. Polvihan siinä meni, mutta sen tajusin vasta seuraavana päivänä.
Jason sai aamuyön aikana muutaman mustasukkaisuuskohtauksen (Esim. "Luulin, että hengaillaan tämä ilta ihan rauhassa kahdestaan." MIKSI ihmeessä? "Lähden kotiin, koska sulla ei ole minulle aikaa, kun olet tuolla altaassa 13 poikakaverisi kanssa." Ei niitä ihan kolmeatoista ollut. "Tämä on sinun valinta loukata minua.") Lopulta se alkoi itkemään ja sanoi, ettei se voi eikä halua ajatella muita tyttöjä. Ohhohohhoh. Sanoin sille, että tuolla altaassa olevat ihmiset ovat minun kavereita, ihan kuin Jasonkin. Maanantai oli myös minun viimeinen ilta Emporiassa, joten halusin viettää sen mahdollisimman monen kaverin kanssa. Sanoin, etten nyt halua käsitellä mitään draamaa ja käännyin pois, kun lohduttelu ja halailu ei tuntunut auttavan.
Jason-episodin jälkeen alkoi suuta kuivata sen verran paljon, että soitin Joshille, että tulee nyt vähän äkkiä ja ottaa olutta sit kanssa mukaan. Tulihan se sitten jossain vaiheessa. Räpiköitiin altaassa viiteen asti aamulla, eikä varmaan olisi lähdetty vielä silloinkaan pois, mutta kun taivas alkoi hieman välähdellä salamoinnin muodossa. Josh ehdotti, että lähdetään pelaamaan hänen luokseen Nintendo Wii:tä. Soile jäi kotiin, minä lähdin mukaan. Olin varmasti todella viehättävä näky parin tunnin sukeltelun jälkeen, mutta eipä tuo poikia tuntunut liikaa haittaavan.
Rökitin Joshin ja JJ:n aamuisessa keilauksessa. Josh haki baaristaan lisää olutta, ettei nyt vain pääse nestehukka yllättämään, ja siinä sitä sitten viihdyttiin vissiin kahdeksaan. Josh soitteli kitaraa ja lauleskeli. Sillä olisi ollut kosketinsoitinkin, mutta ei löytänyt virtajohtoa. Oltaisiin voitu sitten soitella yhdessä, mutta yhteismusisointi jäi nyt väliin. Eipä sillä, kyllä minulle sopi ihan tuo yleisön roolikin.
Josh toi minut kotiin aamulla kahdeksan ja yhdeksän välillä, en muista. Se jäi kylään vielä pariksi tunniksi, sillä nukkumaanmennessäni huomasin kellon olevan 10:13. Juteltiin ihmissuhteista, politiikasta, Suomen sosiaaliturvasta... Se mietti jo Suomeen muuttamista. Kyllähän me yksi kiva laulajapoika tänne voidaan mahduttaa, eikös? No se jätti minulle t-paitansa muistoksi itsestään, ja huuteli vielä rappukäytävästä, että ollaan yhteydessä ja hän lähettää minulle cd:n.
No tulipas sen verran pitkä merkintä, että jatketaan muuttopäivän tarinoilla sitten joskus. To be continued...
Maanantai 21.5.2007 klo 09:05
Last Days (Part III)
Tiistaiaamuna menin nukkumaan kymmenen jälkeen, edelleen hyvin nauravaisena ja hyväntuulisena. Taisinpa herättää siinä Soilenkin. Nukuin muutaman tunnin, ennen kuin piti alkaa raahata tavaroita roskiin, viideltä nimittäin piti olla kämpästä ulkona.
Jason oli laitellut surkeita viestejä minulle pitkin aamua, sanoi ikävöivänsä ja ajattelevansa minua. Syytti alkoholia illan tapahtumista. Minua kävi Jason vielä silloin sääliksi, mutta myöhemmät tapahtumat, joista kerron joskus, pyyhkivät kaiken säälin pois. Siinähän on.
Tavaroiden kantaminen kolmannesta kerroksesta alas olisi ollut varmasti tarpeeksi rankkaa jo pelkän helteen vuoksi, mutta kun yhtälöön lisätään vielä järkyttävä räkätauti (olisikohan yöllisillä uima-allasreissuilla asian kanssa jotain tekemistä?) ja polvi, jota ei kärsi taivuttaa, niin... Niin. Linkuttelin sitten parhaani mukaan rappusia ylös alas, nauratti ihan, kun oli niin vammautunut olo. Laittaisin polvesta kuvan, mutta se ei ole kaunista katseltavaa se.
Soile roudasi kyllä suurimman osan tavaroista roskiin, minä yritin saada jotain aikaiseksi sisällä. Edellinen ilta, yö ja aamu nauratti, ja kumma kyllä, ei itkettänyt. Viimeisestä illasta jäi niin mukavat muistot, ettei tarvitse itkeä, ei edes haikeuden takia. It was not a goodbye for good, it was a goodbye for now.
Viideltä, kämpän tyhjennyttyä kuin ihmeen kaupalla, seisoskelin pihalla odottamassa kyytiä saapuvaksi, ja pian Zach kurvasikin pihaan. Saatiin matkatavarat (minun laukkujen yhteispaino oli 50 kiloa) sopimaan Zachin pick-upin lavalle, ja mentiin syömään La Haciendaan, S:n lempiravintolaan. S soittikin, kun oltiin istuuduttu pöytään. Se olisi selvästi halunnut jutella enemmänkin, jokin sillä painoi mieltä, mutta eipä siinä hirveästi voitu juttusille alkaa. Se pyysi vielä soittamaan New Yorkista, ennen kuin nousen koneeseen.
Zach ajoi meidät Kansas Cityyn, ja tavattiin hänen meksikolainen koiransa (Zach puhuu koiralle espanjaa...). Istuttiin rauhassa vähän aikaa ennen kuin lähdettiin läheiseen baariin. Zach nauroi minulle joka kerta, kun kävelin. Oli kuulemma hauskan näköistä. Niin, onhan se helppo pilkata meitä vaivaisia. Yrittäisi itse kävellä rupisella polvella! No ei, nauratti minuakin. Nähtiin vielä yksi Emporian tuttukin, kun Craig tuli moikkaamaan meitä. On ne kivoja kavereita.
Muutaman tunnin yöunien jälkeen piti lähteä lentokentälle. Halailtiin Zach hyvästiksi, kiiteltiin tietysti kaikesta... eikä itketty. Siitä äkkiä lähtöselvitykseen ja portille. Lennähdettiin Chicagoon, jossa odoteltiin vaihtoa ja etsittiin lähtöporttia. O'Hare on aika iso paikka, varsinkin polvivammaiselle. Löytyihän se porttikin, ja päästiin lentämään New Yorkiin. Päivän toinen nousu ja lasku aiheutti jo melkoista painetta korvissa ja poskionteloissa, mutta onneksi nukuin, niin en tiennyt kivusta, ennen kuin se oli pahimmillaan.
JFK:lla meinasin jo myydä kaikki tavarat, kun niitä piti raahata ympäri lentokenttää. Lappuset, kuten "Finnair has moved to Terminal 9", kun oltiin terminaalissa 8, saivat jo melkein itkemään, mutta ei sorruttu vielä siinäkään vaiheessa. Lopulta saatiin tavarat onnellisesti pois käsistä ja päästiin odottelemaan koneen lähtöä. Mieli olisi tehnyt juoda vielä viimeiset Bud Lightit, mutta terminaalissa oli vesivahinko, joten kaikki anniskelupaikat olivat kiinni. Just our luck. Sen kerran, kun tekee mieli kaljaa...
Koneeseen päästiin melkein ajallaan. Yritin soittaa S:lle puoli viiden maissa, mutta eipä se vastannut, kun oli vielä töissä. Se soitti sitten, kun oltiin boarding-jonossa. Toivotteli hyvää matkaa, pyysi soittamaan Suomesta. Oli vähän kummallinen olo, kun se oli viimeinen puhelumme samalla mantereella. Toistaiseksi.
Bongattiin siinä vielä ennen koneeseen menoa Saku Koivu ja Kuusiston viulistiveljekset. Cool. Herrat lensivät sitten meidän tavallisten kuolevaisten kanssa Suomeen. Nukahdin melkein heti koneeseen päästyäni, joten en edes huomannut, että lähtö myöhästyi puolitoista tuntia. Noustiin sateiselta JFK:lta puoli kahdeksan jälkeen illalla ja jätettiin Yhdysvalloille hyvästit. Toistaiseksi.
Lento meni torkkuessa ja kuvia katsellessa, hymyillessä ja virnistellessä. Ja ikävöidessä. Siinä vaiheessa oli jo tosi kova ikävä Emporiaan, mutta eipä sitä vielä lentokoneessa oikein edes tajunnut, ettei sinne ole menossa takaisin, ei ainakaan pitkään aikaan. Ja se ikävä ei ollut mitään verrattuna siihen, mitä tällä hetkellä kokee.
Äiti, isä ja velipoika olivat vastassa kentällä. Olivat jaksaneet hienosti odottaa minua, vaikka kone myöhässä olikin. Halattiin siinä tuloaulassa Soile-siskon kanssa hyvästiksi. Sitäkin tuli ikävä. Snif. Nooh, isukki ajoi meidät Lapinlahdelle. Yritettiin keskustella autossa, mutta minulla oli vaikeuksia kuulemisen kanssa, kun korvat menivät aika lahjakkasti lukkoon laskeutumisen yhteydessä.
Niila-kissa muisti minut vielä, ja se lämmitti kovasti mieltä. Vähän aikaa se katseli kauempaa hieman epäluuloisena, mutta sitten tuli puskemaan.
Minun Niila.
---------------------------
En oikein usko vieläkään, että olen Suomessa. Unet ovat melkein järjestään Emporiasta ja Emporian kavereista. Herätessä pitää vähän aikaa miettiä, missä sitä ollaan. Kaupassa, yleisissä vessoissa jne. tekee mieli sanoa "excuse me" ja "sorry". En osaa käyttäytyä täällä enää. Tai siis en meinaa osata olla käyttäytymättä täällä. Pitää vissiin taas opetella kävelemään ympäriinsä tympeän näköisenä ja sanomaan "oho", jos törmään johonkin.
Pitänee jatkaa tarinointia kotiutumisesta tuonnenpana. Nyt menen soittamaan pianoa ja syömään salmiakkia. Onpahan täällä jotain, mitä Emporiasta puuttuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti