Seuraava viikko alkoi aika samanlaisissa tunnelmissa, kuin edellinen oli päättynyt. Todellisuus alkoi pikkuhiljaa olla, no, todellista, vaikka yölliset toivonkipinät välillä säkenöivätkin ja suuret tunteet roihusivat.
Luentomuistiinpanot olivat täynnä ihan jotain muuta, kuin varsinaista asiaa, mm. piirroksia Scottysta. Baarissa minulta kysyttiin, miksi en hymyile. No, ei hymyilyttänyt. Olin varmasti erittäin mukavaa seuraa ja kaunista katsottavaa. Autopilotti kuitenkin ohjasi sen verran, että kävin koulussa ja, öh, baarissa. Oltiinhan sentään vaihtareita.
Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.
Maanantai 22.1.2007 klo 13:15
Ylös alas
Vuoristorataa mennään taas. Juteltiin illalla Scottyn kanssa pitkään, viimeinen reilu tunti Skypessä. Yritin olla vahva, niin yritti sekin. Se turhautui, kun ei osannut sanoa oikeita asioita. Toivottomuus iski, molemmille. Helpotti kyllä tietää, etten ole yksin tämän ikävän ja surun kanssa, siellä toinen kokee tasan samat asiat. Ja sen päälle vielä lyödään syyllisyydentunto. Kävi sääliksi.
Puhelun jälkeen, kolmen aikaan yöllä, olin ihmisraunio. Kai se totuus iskeytyi kalloon parin tunnin naureskelun ja hymyilyn perään. Istuin sohvalla, tuijotin seinää. En osannut tehdä yhtään mitään, en ajatella mitään. Tajusin kuitenkin mennä sänkyyn zombeilemaan. Jossain vaiheessa sitten nukahdin. Nukuin erittäin levottomasti.
Aamulla en voinut syödä mitään, eikä järki oikein edelleenkään juossut. Hoidin aamurutiinit, no, rutiinilla ja kirjoitin Scottylle sähköpostia. Eilinen puhelu saattoi olla viimeinen pitkään aikaan, herra kun muuttaa huomenna, eikä nettiyhteyden saannista ole vielä tietoa. Toivotin hyvää ja turvallista matkaa, kirjoitin, että kyllä me pärjätään.
Se oli vastannut, ennen kuin oli katkaissut nettiyhteyden. Pahoitteli (taas kerran) koko tilannetta ja pyysi anteeksi, jos oli pahoittanut eilen minun mielen. Kiitti (taas kerran) kaikesta ja lupasi, että pian päästään taas puhumaan. Se haluaisi sanoa jotain, mikä parantaisi tilannetta. Ei sen tarvitse jaksaa olla vahva meidän molempien puolesta, huolehtisi nyt itsestään.
Kyllä minä pärjään, vaikka aika hankalaa se onkin.
Maanantai 22.1.2007 klo 23:22
Umpikuja
Miksi ihmismieli on tällainen? Tai miksi minun mieli on tällainen? Yöllä olo oli mitä toivottomin, kamalin, surullisin. Elin todellisuudessa, ymmärsin, että tämä taisi oikeasti olla tässä. Aamulla sama tilanne. Piti kerätä kaikki voimat, että jaksoi lähteä kouluun, näyttää ihmiseltä, olla pillahtamatta itkuun.
Tulin koulusta kotiin, luin Scottyn sähköpostin, itkin vähän ja olin paremmalla tuulella. Sen takia, kun Scotty oli minulle mukava. Ainahan se on. Sain taas toivoa, mutta se taas pitkittää tätä prosessia, joka muutenkin tuntuu loputtomalta. Jos rehellisesti puhutaan, en näe mitään pakokeinoa tästä tilanteesta. Umpikuja mikä umpikuja. Toivominen on itsensä kiusaamista. Mutta silti harrastan sitä.
En olisi uskonut, että mikään voi vaikuttaa minuun näin voimakkaasti. Tällaiseen tilanteeseen ei tietysti osaa varautua ollenkaan, koska en osannut kauheimmissa unelmissanikaan kuvitella tätä. En todellakaan. Scotty yrittää saada minua siirtymään eteenpäin. Hokee, että minun pitäisi. Sanon, etten todellakaan ole valmis, olenhan tiennyt tästä vasta vajaan viikon. Sanon, että minulle tulee sellainen olo, että Scottylle tämä on helppoa ja minulle ei. Se sanoo, ettei siitä ole todellakaan kyse. Se tuntee syyllisyyttä, eikä halua minun kärsivän.
Viikko sitten kaikki oli vielä hyvin. Loistavasti. Siksi onkin jotenkin aivan ylitsepääsemättömän hankalaa yrittää ymmärtää, mitä tämä kaikki tarkoittaa. Kai tässä vaikuttaa sekin, että nyt kun ei saada olla yhdessä, haluan olla yhdessä vielä enemmän. Tai sitten nyt vasta ymmärrän, miten paljon oikeasti haluan jutella ja olla sen miehen kanssa.
Ja se on paljon se.
Tiistai 23.1.2007 klo 20:20
Tänään se lähti
Ikävä.
Ikävä ikävä ikävä.
Ikävä ikävä ikävä ikävä ikävä.
Se on lähtenyt tänään ajelemaan itärannikolle. En tiedä, milloin kuulen siitä seuraavan kerran. Sanoi se kyllä, että voin soittaa ihan perinteisellä tavalla, jos tulee tarve. Se on minusta huolissaan. Ja minä siitä. Näin, miten koville lähtö perheen ja ystävien luota otti, eikä se mielellään puhu asioistaan. Minulle se on kuitenkin jonkin verran puhunut, eikä nyt enää periaatteessa, tai oikeastaan edes käytännössä, saada puhua.
Se sanoi sunnuntaina pohtineensa sitä, vaikeuttaako meidän jatkuva yhteydenpito (joka on siis oikeasti kiellettyjen asioiden listalla) tätä tilannetta vielä entisestään. Sanoin, etten halua haavojen enää suurenevan tästä, ja puhelut ja hauskat, tavalliset viestit estävät sen. Se sanoi, että tällä tavalla ne haavat eivät umpeudu koskaan. Sitten se kysyi, kuinka haavat voisivat enää edes tästä suurentua.
Oikeassahan se on.
Argh... voisitko pikakelata onnellisimpiin aikoihin? Ei voi edes kuvitella tuota raastavaa tunnetta :/ Ehkä tuo on osaltaan kuitenkin lujittanut teidän suhdetta niin ettei ihan pienet tuulet keikuta jatkossakaan.
VastaaPoistaRapsutuksia Sisulle <3 Olette kyllä söpöläisen löytäneet.
Tämähän on pikakelausta! ;) Väliin mahtui aika monta surkeahkoa blogimerkintää, jotka jätin suosiolla tuomatta uudelleen päivänvaloon.
PoistaEi vais, tekisi kyllä itsekin mieli hypätä ajassa roimasti eteen päin, mutta itepähän tähän leikkiin rupesin. :) Ihan varmasti noista vastoinkäymisistä on ollut meille hyötyä. Tai ainakin niin haluan ajatella.
Sisu on aika ihana kaveri! <3