tiistai 30. heinäkuuta 2013

Colorado, osa 2

Ensimmäisenä Colorado-aamuna meillä oli jo kaupunkikierroskamppeet päällä; oli tarkoitus suunnata Denveriin sadepäivää viettämään. Kurkistus vuoriston suuntaan kuitenkin sai mielen muuttumaan. Kirkas keli ja suht' hyvä näkyvyys kannattaisi hyödyntää toisella tavalla.

Colorado Springsin länsipuolella komeilevien Kalliovuorten kukkuloista jyhkeimpänä erottuu Pikes Peak 4 301 metrin varrellaan. Huippu on niin korkealla, että siellä ei enää kasva puita, ja se onkin suurimman osan vuodesta lumipeitteen alla. Lunta ei hotellilta asti näkynyt, joten lähdettiin katsomaan lähempää.


Pikes Peakille pääsee perinteisesti kiipeämällä, mutta myöskin pyöräilemällä, autolla tai junalla. Huipulle vie 30 kilometrin pituinen tie, jonka kapuaa autolla noin tunnissa. Kun kävin siellä ensimmäisen kerran, syksyllä 2006, tie oli puolesta välistä eteen päin soraa. Nyt verrattain tuore asfaltti vei ylös asti, sillä irtosora oli ympäristölle haitallisempi vaihtoehto kuin napakka tiepinta. Takapenkkiläisen olo ei silti ollut yhtään helpottuneempi, sillä turvallisuudentunnetta lisääviä kaiteita tiellä ei näköalapaikkoja lukuunottamatta edelleenkään juuri ole (eikä tule), joten huolimaton kuski voisi hyvinkin rojauttaa autolastillisen turisteja jyrkkää vuorenseinämää pitkin rotkoon. Kanssakorkeanpaikankammoiset, Coloradoon vain!

Pikes Peak Highway.
Vuoristo(teko)järvi. Tätä vettä hörpitään ympäristokunnissa. Ei huono!


Perillä! Juna pilkottaa näköjään rinteen takana.
Huipulla kokematon (esim. allekirjoittanut) on helposti heikommassa hapessa. Neljässä kilometrissä happea on vain 60% merenpinnan lukemista, joten hengittää saa normaalia tiheämmin. Oleiltiin yläilmoissa varmaan noin tunnin verran, ja loppuajasta kieltämättä kyllä jo huimasi. Meidän pömpylän jaksaminen vähän huolestutti, sillä neitokaisella oli melkoinen köhä ja nuha (kuumeeton), mutta eipä hän ollut moksiskaan.




Colorado Springshän siellä näkyy. Kansaskin, kun oikein tihrustaa.


Turistit.
Karua, mutta kaunista.
Kilejä!

Ihailtiin maisemia ja ostettiin turistikrääsää (mm. erittäin tarpeellinen Candom) myymälästä, kunnes luonto antoi oman valomerkkinsä. Ukkonen jyrähti sen verran kovaa, että uskoin ihan ensimmäisellä kerralla. Sitä tunsi itsensä aika pieneksi. Paranoidi-Anni näki mielessään jo kauhukuvia liukumäeksi muuttuneesta asfalttitiestä, mutta selvittiin kyllä alas ilman suurempia ongelmia, mitä nyt jäähdyteltiin jarruja pikkutovi puolessa välissä.

Sataa, sataa ropisee...
Kalju kukkula näytti sateella vieläkin karummalta.
Keskikulutus 3,1 L/100 km. Valitettavasti alamäkiajoa.
Vaikka mistään vuorikiipeilystä tai hurjasta urheilusuorituksesta ei tässä tapauksessa voi puhuakaan, niin kyllä vuoriston kyljessä sijaitsevassa Manitou Springsissä nautitut pizzat ja kylmät oluet silti maistuvat melko hyvältä! Retki Pikes Peakille oli semmoista aistien ylikuormitusta, että vieläkin sitä prosessoi, vaikka takana on kaksi taivalta ja välissä vuosia ja viikkoja. Menisin ehdottomasti vieläkin uudestaan, sillä veikkaanpa, että joka kerran maisemat avautuvat eri tavalla, jo ihan säänkin takia. Ehkä seuraavan kerran kokeilen sitä junaa.

Niin, sitä luntakin löytyi. Vähän, mutta kuitenkin.

*****

Edit 2.8.2013.

Tässä Ari Vatasen vähän nopeampi Pikes Peak Highway -suoritus kultaiselta 80-luvulta, kun laivat oli puuta, miehet rautaa ja tiet soraa.

2 kommenttia:

  1. Huh, huh mitä maisemia! Tuo on varmaan totta, että maisema näyttäytyy eri tavalla sääolojen mukaan.
    Eipä päätä huimaa noilla pikku kileillä :)
    Yhdessä kuvassa on pari lintua, mitähän tipejä lienevät (kuvittelin, että peräti kotkia).


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eivät tainneet (valitettavasti!) olla kotkia. Vaan mistäpä minä tiedän, en ole mikään varsinainen ornitologi. ;)

      Poista