tiistai 17. huhtikuuta 2012

Chicago

Mieleeni muistui, että käytiin vuosi sitten Chicagossa, enkä ole siitä juuri mitään tänne kirjoitellut, vaikka taisin luvata. Oho. No näin vuosipäivän kunniaksi olisi kai ihan soveliasta vihdoinkin matkapäiväkirja toteuttaa, vaikka aika on blurrannut yksityiskohtia aika sumeilematta. Kokeillaan nyt kuitenkin.

Meidän talokaupat olivat sopivasti tauolla katon uusimisen vuoksi juuri, kun lähtö Chicagoon koitti. Retki Lake Michiganin rannalle toi tervetulleen tauon talostressistä, ja olihan noita vanhempiakin tietysti ihan kiva nähdä pitkästä aikaa.

Reilun 800 kilometrin matka alkoi puolenyön aikoihin lämpöisestä Kansas Citystä. Minä nappasin ekan ajovuoron, joka kyllä tyssäsi jo vajaan tunnin päästä siihen, kun auto alkoi temppuilla (tuntui hyytyvän tielle), enkä uskaltanut nössönä ajaa. Eka stoppi olikin huoltoasema, josta ostettiin jotain bensanpuhdistajaa, jota sitten liruteltiin tankkiin toivoen parasta. Edessä oli kuitenkin vielä vähintään kahdeksan tuntia tien päällä, ennen kuin oltaisiin O'Harella.


Auto tuntui virkistyvän litkukäsittelystä, joten mooooooonta tuntia myöhemmin pääsimme kuin pääsimmekin perille Kansas Cityä paljon vilpoisamman Chicagon laitamille. Vanhempien lento oli vielä jossain Kanadan päällä siinä vaiheessa, joten me pistettiin auto parkkiin ja mentiin Terminal 5:een lounaalle (McDonald's) ja virvokkeille (kaljalle). Hyvin valvotun yön jälkeen olo oli vähän nuutunut siinä vaiheessa, kun SAS:n kone vihdoin laskeutui puoliltapäivin ja päästi sisuksistaan kaksi suomalaista matkaajaa.

Junailtiin itsemme ensin hotellille, joka sijaitsi kävelymatkan päässä monista nähtävyyksistä, kuten Willis Towerista (ent. Sears Tower). Käytiinkin ekana iltana syömässä chicagolaista deep-dish pizzaa mustan torninmöhkäleen lähellä. Pizza ei ollut mitään tajunnanräjäyttävää, mutta kyllähän tuota nälkäänsä söi.


Willis Tower sen sijaan meinasi räjäyttää allekirjoittaneen korkeanpaikankammoisen tajunnan jo sitä jalat tukevasti maassa katsellen. Seuraavana päivänä tepasteltiin katsomaan, miltä Chicago näyttää 412 metrin korkeudesta, ja voin tunnustaa, että pelotti. Ostettiin aulasta CityPASSit, joiden sisältöä hyödynnettiin parhaamme mukaan pidennetyn viikonloppureissumme aikana, ja jonotettiin hissiin. Koululaisryhmän perässä. Oh joy.

Skydeck on ihan ympäriinsä katettu, joten mikään pahin mahdollinen painajainen se ei ollut. Paitsi ne lasiparvekkeet. Ja niillä hyppivät koululaiset. Vastustelin parvekkeiden lähellekään menemistä mahdollisimman kauan, mutta käytin lopulta molempia jalkoja lasin päällä noin nanosekunnin ajan, koko ajan seinästä tiukasti kiinni pitäen. Voinpahan sanoa, että kokeilin!



Suosittelen kyllä Willis Toweria kaikenkarvaisille ja -kammoisille ihmisille; on sieltä sen verran huikeat näkymät. Me nähtiin sateinen ja sen vuoksi melkoisen harmaa Chicago, mutta komia oli sekin!

Parin seuraavan päivän aikana käveltiin jalat kipeäksi, lähinnä museoissa, mikä olikin oikein mainiota sadekelin ajanvietettä. CityPASSilla saatiin sisäänpääsyt The Field Museumiin, Shedd Aquariumiin ja Adler Planetariumiin. Enempää ei ehditty näkemään, vaikka passissa olisikin ollut vielä yksi lippu jäljellä (John Hancock -torni tai tiedemuseo).

Varsinkin kaksi ensiksi mainittua olivat aivan uskomattomia kokemuksia. The Field Museumissa meillä loppui jo aika ja puhti kesken; näkemistä nimittäin riitti! Tehtiin se virhe, ettei varattu museolle koko päivää, sillä sen verran sen läpikoluaminen vähintään vie. Juostiin osa näyttelyalueista läpi, ja osa taisi jäädä näkemättä kokonaan, sillä jotkut veivät aikaa kiitettävästi kiinnostavuutensa vuoksi. Dinosauruksia ja alkuasukkaiden tekeleitä tuli tutkittua jo melkein mikroskoopilla.

Meidän vanha kamera, jolla reissun kuvat napsimme, on sen verran surkea, että museokuvista ei saa oikein mitään selvää, joten en edes viiti niitä tähän yhteyteen liimailla. Pitänee tehdä uusi reissu USA:n Lahteen, ihan vain parempien kuvien toivossa.

Kaiken kaikkiaan tämmöisen pintaraapaisun jälkeen Chicagosta jäi todella positiivinen kuva. Downtownissa tietää olevansa suurkaupungissa, kun ympärillä nousee toinen toistaan korkeampia rakennuksia, ja L-junan kolina ja kalina muistuttaa toimivasta julkisesta liikenteestä. Downtownissa tuntuu myös pääsevän kävellen vaikka minne, mm. Soldier Fieldille katsomaan amerikkalaista jalkapalloa. Jos ei pääse, niin juna vie.

Chicagossa ei tullut mitenkään ahtaanpaikankammoinen (jopas näitä kammoja nyt riittää!) olo, vaikka melkoisen muhkeita rakennuksia ympärillä olikin. Olen käynyt New Yorkissa pari kertaa, ja Manhattanilla oli hankalaa kuvitella olevansa missään muualla kuin jättimetropolissa. Vaikka Chicago on USA:n kolmanneksi suurin kaupunki, siitä välittyi jotenkin tuttu ja turvallinen keskiläntinen kotoisuus. Lake Michigan toi avaruudentuntua kaupunkiin, eikä keskustakaan tuntunut niin tukkoiselta ja kiireiseltä, kuin olisi voinut kuvitella.

Suunnistaminen ei ollut tämmöiselle suuntavaistottomalle yhtä vaivatonta kuin esimerkiksi New Yorkissa (ja Kansas Cityssä!), sillä iso osa normaalisti numeroiduista kaduista oli nimetty, ja numerot alkoivat vilistä silmissä vasta vähän kauempana keskustasta. Eksyminen on silti aika hankalaa, sillä eräskin jykevä maamerkki (Willis Tower, tietenkin...) on melko helppo paikantaa. Kartta ja puhelimen GPS:kin ovat hyödyllisiä. Ja hyvän suuntavaiston omaava mies. Semmoinen kannattaa pakata mukaan.

Yksi reissun kohokohdista oli ehdottomasti myös blogiystävän Pilvin tapaaminen ihan livenä. Chicagossa on käsittääkseni melko paljon suomalaisia, enkä yhtään ihmettele, miksi. Kaupungilla on tarjottavanaan ihan kaikkea, kuten esimerkiksi NHL-lätkää. Tuomo Ruutukin siellä ennen asusteli, nykyisellään pitäisi tyytyä johonkin Sami Lepistöön. No, Tuomo taisi mennä taannoin naimisiin (niin muistaakseni menin minäkin), joten asukoon missä tahansa.

Niin mistäs minä olinkaan äsken kirjoittamassa?

10 kommenttia:

  1. Hyvä huomata että löytyy muitakin korkeanpaikan kammoisia kuin minä ;) Itse kävin Uudessa-Seelannissa vastaavalla lasilattialla varustetussa tornissa ja en uskaltanut seisoa sen päällä vaikka järki sanoi että se kestää. Tuloksena nössö kuva jossa varpaa on "tyhjän päällä". Voisin laittaa sen blogiini jos löydän ja muistan.
    Ja tässä taas päästään siihen kun järki sanoo yhtä ja tunteet toista :) Toivottavasti sekin suttaantuu aikanaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, se on kumma, miten jalat jähmettyvät paikoilleen, vaikka itselleen yrittää hokea, että kyllä tässä ihan turvallisessa paikassa ollaan. :)

      Hahaa, haluan nähdä tuon kuvan!

      Poista
  2. USA:n Lahti. :D Ja Tuomo, joo. Ihan ymmärrettävä syy, että ajatus vähän hukkuu...ööh, mikä? Mihin? Mistäs me puhuttiin just..?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erehdyin vielä vähän googlettelemaan Sami Lepistön kuvia, ennen kuin ajatuksen totaalihukkuminen tapahtui...

      Poista
  3. Chicago! <3 Toivottavasti tavataan taas joskus, siellä tai täällä, oli hienoa nähdä!

    Minun sietokykyni ei riittänyt edes nanosekunnin seisomiseen lasin päällä Sears Towerissa, suosiolla tyydyin kuvaamaan siskoja jotka jostain kumman syystä pystyivät täysin tyynesti astumaan sinne lasilattialle. Ei voi käsittää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eiköhän me tässä törmäillä! :)

      Joillakin on näköjään vähän rautaisemmat hermot kuin meikäläisillä, huh. Nuo pomppivat koululaiset tekivät parvekkeista vielä pahempia. Kääk!

      Poista
    2. Tänään kaikki mun FB-kaverit näkyy levittävän linkkiä näihin kuviin: http://vivas.fi/mahtavia-ja-uskomattomia-kuvia-maailmalta-pakko-katsoa/ Vähän ennen puoliväliä löytyy jotain tuttua. :)

      Poista
    3. Hyyyyyyyh, pahalta näyttää näin omalta sohvalta käsinkin. :D

      Poista
  4. Löysin tän blogin jokunen aika sitten ja nyt ylitty kommentointi kynnys :D Pitänee kiittää kun aiheutit pahan puoleisen matkakuumeen :D


    t. ninni

    VastaaPoista