perjantai 30. kesäkuuta 2017

Karavaanari, karavaanari on kaikkien kaveri (Kansas - Oklahoma - Teksas - Louisiana - Arkansas - Missouri - Kansas)

Kun vanhempani ostivat lentoliput huhtikuulle, rupesimme suunnittelemaan pientä road tripiä. Chicagossa, St. Louisissa ja Coloradossa olimme heidän kanssaan jo autolla käyneetkin, joten oli aika vaihtaa ilmansuuntaa ja painella etelän lämpöön. Pyörittelimme eri vaihtoehtoja, ja lopulta pääkohteeksi valikoitui Houston tai oikeastaan NASA:n avaruuskeskus. Meitä nörttejä ei tarvinnut paljoa houkutella -- varsinkaan kun tiesi, kuinka kateellisia avaruuspöhköt velipojat olisivat. Lälläslälläs.

Lopullinen matkasuunnitelma muotoutui meille oi niin ominaiseen tyyliin vasta aivan kalkkiviivoilla hotelleja varatessa ja eli vielä tien päälläkin. Tervetuloa mukaan huhtikuiselle reissullemme!




Pakkasimme auton sunnuntaiaamuna 23.4. niin täyteen kuin mahdollista. Lainassa ollut suksiboksi oli lähtövalmiudessa myös, mutta koska tavara-Tetriksen peluu oli niin onnistunutta, sitä ei tarvittu. Pääsimme matkaan kymmenen maissa, jopa melkein naapurustosta ulos, ennen kuin piti kääntyä takaisin ja varmistaa, että autotallin ovi oli mennyt kiinni. Oli se.

Ensimmäinen pysähdys oli Targetissa entisessä opiskelijakaupungissamme Emporiassa, jonne meiltä ajelee puolisentoista tuntia. Kävimme moikkaamassa ystäväpariskuntaa, joka kävi Suomessa häämatkalla (josta puolet he viettivät vanhempieni kanssa mökkeillen ja reissaillen). Nuuskuttelimme pientä perheenlisäystä ja söimme herkullisen grillilounaan, ennen kuin matka jatkui kohti Oklahomaa.

Parkkeerasimme auton samaan paikkaan kuin viimeksikin ja kävimme kauhistelemassa ihmisten pahuutta Oklahoma Cityn pommi-iskun muistomerkillä. Kotimainen terroristi, Timothy McVeigh, räjäytti autopommin 19.4.1995 klo 9:02 valtionviraston edessä tappaen 168 ihmistä, joista 19 oli lapsia. 

9:01, eli hetki ennen tragediaa. Heijastavan altaan toisella puolella on toinen portti, jossa lukee 9:03. Aika, jolloin toipuminen alkoi.

Hiljentymisen jälkeen siirryimme Oklahoma Cityn punatiilen peittämälle Bricktown-alueelle, josta Scotty oli bongannut pienpanimoravintolan. Ruokaa ja hyvää olutta. Kelpasi.

Seuraavan aamun aamupala. Ei kun siis matkamuisto kotiinviemisiksi.

Illallisen jälkeen matka jatkui kohti Dallasia, jonka eteläpuolella yövyimme ensimmäisen yön. Dallasista emme tällä kertaa nähneet mitään muuta kuin öisen pilvenpiirtäjäviidakon valtatiellä ohi huristellessa. Hotellilla olimme vasta yhdentoista maissa illalla, ja pehmeä peti houkutteli siinä vaiheessa jo melkoisesti.

Kävimme syömässä hotellilla aamupalan ja pakkauduimme taas autoon. Dallasista Houstoniin ajaa nelisen tuntia, joten suurempia pysähdyksiä ei sille välille tarvinnut suunnitella. Suunnitella olisi saanutkin, sillä matka taittui enimmäkseen teksasilaisen ranchien värittämän maaseudun läpi.

Itse Houstonin, USA:n neljänneksi suurimman kaupungin, näimme samalla tavalla kuin Dallasinkin -- ohikulkutieltä töllistellen. Meillä oli kiire Houstonin eteläpuolella sijaitsevaan ja viideltä kiinni menevään avaruuskeskukseen, sillä halusimme viettää siellä mahdollisimman paljon aikaa. Kahden maissa saimme auton parkkiin ja näimme lentokoneen selässä kököttävän Independence-sukkulan, joka on 1:1 kopio avaruudessa reissailleista aluksista.


Sisäänpääsy maksoi $29.95 ($24.95 4-11-vuotiailta lapsilta), ja lipun hintaan sisältyi avaruuskeskuksen monelta osin interaktiiviset näyttelyt sekä kiertoajelu edelleen toiminnassa olevalla NASA:n kampuksella. Koska meillä oli vain muutama tunti aikaa, emme ehtineet käydä molemmilla kierroksilla. Punainen kiertoajelu olisi vienyt meidät tutustumaan astronauttien koulutuskeskukseen, mutta valitsimme sinisen kierroksen, jolla pääsimme ihmettelemään historiallista, nykyisin museoitua komennuskeskusta, josta Apollo-kuulennot on kontrolloitu. Kyllä, sitä samaa, jonka kopio näkyy esim. Apollo 13 -elokuvassa. "Houston, we have a problem." Komentokeskus oli todella vaikuttava paikka jo itsessään, mutta asiansa osaava opas teki kokemuksesta vielä upeamman.

Katsomo on edelleen alkuperäisessä kuosissa. Mm. kuningatar Elisabeth on istunut eturivissä seuraamassa avaruuslennon komennusta.

Liikuimme avonaisella sukkulabussilla lämpimässä säässä ympäri suurta kampusta. Oli jotenkin absurdia istua kyydissä haavi auki, kun muut tiellä liikkujat olivat NASA:lla töissä ja heille se kaikki oli arkipäivää.

Hempeälle isä-poika-hetkellekin jäi aikaa.

Molempiin kierrosvaihtoehtoihin sisältyy myös pysähdys Saturn V -rakettipuistossa. Ulkona on vanhoja raketteja, jotka ovat jo vaikuttavia itsessään. Mutta se leuat loksauttava juttu... Se on siellä metallisessa hangaarissa, jonka meinasimme skipata kokonaan väsyneiden lasten vuoksi. Kannattaa siis kurkata sisälle.


Saturn V -raketin kokoa on vaikea käsittää. Vaikka se ei enää käytössä olekaan, se on silti edelleen suurin koskaan toiminnalliseen kuntoon saaduista raketeista. 13 Saturn V -rakettia laukaistiin Floridan Kennedy Space Centeristä vuosien 1967-1973 välillä, ja sen kyydissä yhteensä 24 astronauttia matkasi Kuuta kohti.

Pituutta kolmivaiheisella raketilla oli/on 110,6 m. Halkaisija on 10,1 m, ja painoa kokonaisuudella on 2 970 000 kiloa.

Siinä on ihminen välissä mittatikkuna.

Noin puolitoista tuntia kestäneen kierroksen jälkeen palasimme takaisin avaruuskeskukseen ja tutkimme näyttelyitä. Lapset riemastuivat, kun pääsivät itse tekemään tieteellisiä kokeita ja leikkimään varjoilla ja geometrisillä kappaleilla.


Avaruusseikkailun jälkeen ajelimme vielä reilun puoli tuntia kaakkoon Meksikonlahden rannalle Galvestonin saarelle. Majoituimme rantabulevardin varrella sijaitsevaan huoneistohotelliin, jonka parvekkeelta oli merinäköala. Ei huono.


Näkymä ulko-ovelta.

Kävimme syömässä viereisessä meksikolaisessa ravintolassa ja nautimme merituulesta, ennen kuin palasimme hotellille ja poksautimme kuohuviinipullon siinä merinäköalallisella parvekkeella.

Näkymä ravintolan terassilta.

Tiistaina ei tarvinnut ahtautua autoon ollenkaan, vaan vietimme rennon rantapäivän. Vaikka keli ei ollut erityisen kuuma, ja mereltä tuuli kovaa, rannalla tarkeni hyvin, sillä Meksikonlahden vesi oli huhtikuussakin lämmintä. Lapset juoksivat ja uivat, uivat ja juoksivat. Pienempi kaveri oli parin tunnin rypemisen jälkeen valmista kauraa päikkäreille, joten kävelimme sen 100 metriä takaisin hotellille.

Merenneito rantautuu.

Kävelimme illalla anopin suosittelemaan ravintolaan, Gaido'siin. Söimme mahat täyteen mereneläviä ja ihmettelimme yli satavuotiaan ravintolan tunnelmaa. Meidän neitikin tilasi katkarapuja, vaikkei edes tiennyt, miltä ne näyttävät. Yllättyi saadessaan lautasen eteensä, mutta meidän normaalisti niin nirso typypä vetäisi koko annoksen menemään. Vyöryimme auringon jo laskettua takaisin hotellille. Matkaa edestakaiselle reissulle tuli reilut viisi kilometriä, mutta mikäs siinä oli käppäillessä, rantabulevardia pitkin. 

Seuraavana aamuna piti lähteä, mutta "onneksi" sääkin oli huono, joten rantapummeilusta eläkkeelle jääminen ei harmittanut niin kovasti. Ajelimme sateessa Teksasin läpi kohti Louisianaa. Meidän pieni Disney-fani oli saanut päähänpinttymän gumbon maistamisesta New Orleansiin sijoittuvan Prinsessa ja sammakko -elokuvasta, joten halusimme haaveen toteuttaa, "nurkilla" kun kerran oltiin.

Seurasimme säätiedotuksia silmä kovana, sillä lähes koko maata halkoi melkoinen ukkosrintama, joka synnytti paikoitellen tornadoja ja valtavia rakeita. Pidimme tarkoituksella pitkän lounastauon Nacogdochesissa, jotta emme sattuisi pahimman myräkän tielle, mutta juuri ennen Louisianan rajaa tumma pilvi vyöryi päälle ja meidän piti ajaa auto huoltoaseman katoksen alle.

Vajaan viiden tunnin ajomatka venähti, ja olimme kohteessa eli Shreveportissa vasta myöhään iltapäivällä. Meille ei siis jäänyt aikaa kierrellä itse kaupunkia, mutta lopulta se ei tuntunut menetykseltä ollenkaan, sillä Scottyn meille metsästämä gumbo-ravintola, joka ensin näytti sijaitsevan keskellä hylättyä teollisuusaluetta, olikin ollut samalla paikalla jo vuodesta 1936. Silloin alue oli kuulemma ollut Shreveportin keskustaa, mutta vuosien saatossa downtown oli liikkunut lähemmäksi jokea, vieden liikkeet ja pankit mukanaan. Herby-K's oli kuitenkin pysynyt paikoillaan.

Gumbo toi hymyn huulille.

Ravintola oli ns. reikä seinässä, vessoihinkin piti mennä ulkokautta, mutta se tunnelma, se ruoka! Aah! Tilasimme kahta erilaista gumboa (makkara- ja katkarapupataa) sekä etouffeeta. Vaikka kenelläkään meistä ei ollut nälkä ison teksasilaisen lounaan jälkeen, melkein nuolimme kulhot puhtaaksi.

Barbiekin sai oman hatun (äiti askarteli).

Matkaa oli vielä jatkettava muutaman tunnin verran, sillä olin varannut meille hotellin Little Rockista, Arkansasista. Saavuimme hotellille yhdeksän kieppeillä illalla väsyneinä, mutta onnellisina. Gumbo-koukkauksesta Shreveportiin puhuttaisiin varmasti vielä pitkään.

Torstaina oli palattava kotiin ja samalla tavallaan arkeenkin, mutta otimme kuitenkin ilon irti viimeisestä reilun kuuden tunnin ajoetapista. Little Rockiin emme ehtineet tutustua autokierrosta enempää, mutta kaupunki teki vaikutuksen jokirannallaan ja arkkitehtuurillaan, joten palaamme sinne vielä varmasti joskus.

Arkansas, jossa en ollut ennen käynyt, oli henkeäsalpaavan kaunis. Kumpuileva metsä- ja jokimaisema aiheutti ihailevia huokauksia etu- ja takapenkillä. En tietenkään muistanut ottaa yhtään kuvaa, mutta uskonette sanaani.

Pysähdyimme lounaalle yliopistokaupunki Fayettevilleen ja löysimme itsemme todella yllättäen panimoravintolasta. Ennen Kansasiin paluuta tie vei meidät hetkeksi naapurosavaltioon Missouriin, jossa ajelimme Joplinin läpi. Jättitornadon jättämät jäljet näkyivät edelleen, kuusi vuotta myöhemminkin.

Semmoinen retki.

Reissu oli mahtava, mutta kotiin on aina mukava palata. (Jotta voi alkaa suunnitella seuraavaa reissua.) Olisi ollut kiva, jos meillä olisi ollut enemmän aikaa tutkia vaikkapa Shreveportia ja Little Rockia, mutta toisaalta ei myöskään haluttu viettää koko mummon ja ukin kaksiviikkoista lomaa tien päällä tai hotelleissa. Ehdimme kuitenkin nähdä aivan hurjasti uusia juttuja viidessä päivässä, ja aika tuli maksimoitua melko hyvin, vaikka iso osa noista päivistä tulikin istuttua autossa.

On edelleen jotenkin hämmentävää, että voin hypätä omaan autoon ja ajaa Gracelandiin, Torontoon, Kalliovuorille, Meksikolahden rannalle. Ja niin edelleen. Periaatteessa ihan tuosta vain, kunhan vain bensarahaa ja aikaa löytyy. Mistähän sitä itsensä ja Kiansa seuraavaksi löytääkään?

6 kommenttia:

  1. Kiitos. Olihan se reissu, joka ei koskaan unohdu. Ja seura maailman parasta A-luokkaa!

    -mummo, kertakaikkiaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaa, unohtui tosiaan mainita, että rannalla tuli kuvattua kaurismäkimäinen lyhytelokuva, joka kuvaa suomalaisuutta kertakaikkisen täydellisesti.

      Poista
    2. Enkä siitäkään kirjoittanut mitään, kuinka suodatinpusseilla on potentiaalia uudeksi sukkahousuilmiöksi Niksi-Pirkkaan.

      Poista
  2. Ajamisesta USA:ssa olisi mukava kuulla lisääkin. Paljonko bensa maksaa, millaisia päivämatkoja on järkevää ajatella ja millaisia teitä kannattaa suositella? Miten te olette suunnitelleet reissunne? Ja uskaltaako hotellin tosiaan varata vasta matkalla.

    VastaaPoista
  3. Ajamisesta USA:ssa olisi mukava kuulla lisääkin. Paljonko bensa maksaa, millaisia päivämatkoja on järkevää ajatella ja millaisia teitä kannattaa suositella? Miten te olette suunnitelleet reissunne? Ja uskaltaako hotellin tosiaan varata vasta matkalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä idea, pitääkin syventyä tuohon tarkemmin! Sivusin vähän noita aiheita, kun tein yhteenvetoa meidän viime syksyn road tripistä, mutta sen jälkeenkin on tullut opittua lisää, joskus ehkä jopa kantapään kautta. ;)

      Poista