2015

On jälleen vuosikatsauksen aika! Mitäs tulikaan tehtyä...

Tammikuussa:

• Masistelin pitkää ja hitaasti matelevaa talvea, vaikka olin juuri saanut tietää olevani raskaana. Tai ehkä juuri sen vuoksi.
• Sain valmiiksi toisen virkatun pehmolelun - lohikäärmeen.
• Menetimme äkillisesti perheenjäsenen.
• Kävimme Scottyn kanssa riekkumassa rokkikeikalla. Tai Scotty riekkui ja minä join vettä.

Hei hei, Lumi.

Helmikuussa:

• Meidän 2,5-vuotias puhui kielillä.
• Paasasin amerikkalaisista uskon asioista ja tuhkarokosta.
• Scotty yllätti minut kirjoittamalla blogimerkinnän - vieläpä rakkaudesta. Muistelin myös sopivasti sitä, kun mies lemppasi minut. Ekan kerran.
• Kävimme pikaisesti Oklahoma Cityssä ja vähän pidemmän kaavan mukaan Dallasissa kannustamassa Kari Lehtosta, enkä viitsinyt nimetä reissusta kertovaa merkintää Anni Does Dallas.

Dallasissa oltiin otettu silmä käteen.

Maaliskuussa:

• Hepulikoira Sisu muutti meille, enkä onnistunut yrityksessäni olla hipsteri.
• Listasin kymmenen päätä rapsututtavinta asiaa nykyisestä kotimaastani.
• Kerroin meidän keskenkasvuisten kuulumisia ja totesin kissan egon paisuneen entisestään.
• Haaveilin Suomi-herkuista ja odottelin vieraita. Taisinpa tuntea ensimmäiset vauvan liikkeetkin.

Usva ja Sisu. Kaverit hetken aikaa.

Huhtikuussa:

• Paljastin pienen suuren salaisuuden.
• Kirosin vakuutusyhtiötä ja haikailin suomalaisten neuvolapalveluiden perään.
• Meillä kylvettiin kielissä, tarkemmin ottaen suomen kielessä.
• Vertailin raskaudenaikaisia ravintosuosituksia kahden maan välillä ja muistelin sitä, kun Scotty lemppasi minut. Toisen kerran.

Ulkoilutin myös (tässä kuvassa 20 viikkoa vanhaa) vauvapömppöä baseball-peleissä.

Toukokuussa:

• Tunnustin olevani koukussa. Virkkuukoukussa.
• Vetäisin hatusta ruisleipäsreseptin, joka lähti elämään vähän omaa elämäänsä.
• Nurisin miesten ja naisten rooleista ja manasin jälleen kokolattiamatot sinne ihan alimpaan manalaan, koska koira ripuloi.
• Pieni neiti taisi saada ensimmäisen mielikuvitusystävänsä, naapuruston ystävällisen lohikäärmeen.

Ramppasimme edelleen baseball-peleissä. Straight outta Kauffman.

Kesäkuussa:

• Kirjoitin odottamisesta ja yritin oppia menneistä virheistä.
• Täytin vuosia Minnesotassa.
• Päähänpistosta tuli pikaisesti totta ja ostimme mökin ja melkein saunan.
• Tuli kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun muutimme Scottyn kanssa Atlantin yli.

Sanoinko jo, että kävimme paljon baseball-peleissä? Tässä kuvassa vaihteeksi Minneapolisin stadionilla.

Heinäkuussa:

• Meillä oli ihan yhtäkkiä kolmevuotias lapsi, jonka syntymäpäivän ilta vietettiin osittain kellarissa tornadovaroituksen takia.
• Pohdiskelin eeppisiä ilmavaivoja.
• Remontoimme remonttia kipeästi kaipaavaa mökkiä.
• Ruikutin rannalla ja simuloin Suomea.

Mökkiranta.

Elokuussa:

• Tuskastelin muumimammamaista oloani (raskausviikko 35).
• Tuskastelin vakuutusyhtiötämme ja muumimammamaista oloani (raskausviikko 36).
• Iloitsin mökin sisärempan (melkein) valmistumista.
• Pelkäsin lääkärille soittamista ja tuskastelin muumimammamaista oloani (raskausviikko 37).

Hihittelin myös pippeliteltoille ja tuskastelin muumimammamaista oloani (raskausviikko 38).

Syyskuussa:

• Tapahtuikos silloin mitään jännää? Ai niin, taisin synnyttää.
• Myönsin viimeinkin itselleni olevani huono pyykkäri.
• Totuttelimme uuteen arkeen kahden lapsen kanssa.
• Muistelin niitä aikoja, kun Scotty mietti Suomeen muuttamista ja haaveili yhteenpaluusta.

Esittelin myös paikallista sairaalamuotia.

Lokakuussa:

• Valitin jälleen kerran meidän jaskamaisesta vakuutuksesta ja isosta sairaalalaskusta, vaikka koko kirjoituksen pointti oli olla valittamatta.
• Muistelin sitä, kun Scottyn ja minun suhteestä tuli viimeinkin oikein Facebook-virallinen.
• Mökki sai laiturin.
• Maalasin mummon ja ukin huoneen vauvan nukkuessa.

Vietiin vauveli hetken mielijohteesta ensimmäiseen baseball-peliinsä, ja heti pudotuspelien toiselle kierrokselle.

Marraskuussa:

• Juhlimme maailmanmestaruutta 800 000:n muun innokkaan kanssa.
• Muistelin jälleennäkemistä Scottyn kanssa puolen vuoden erossaolon jälkeen.
• Vietimme aivan mahtavan loman mummon ja ukin kanssa.
• Toivoin, että mieheni ymmärtäisi suomea ja suomalaisuutta paremmin, mutta olin toisaalta onnellinen siitä, mitä kaikkea kahden kulttuurin suhde pitää sisällään.

Olihan porukkaa.

Joulukuussa:

• Aloitin kodin ulkopuoliset työt kodin sisältä käsin ja pohdiskelin vähän amerikkalaista kotiäitikulttuuria.
• Meille muutti kaksi mielikuvitusystävää, todella, todella ystävällinen jättiläinen nimeltä James ja Better Iita.
• Paljastin, missä asioissa olen amerikkalaistunut ja missä en.
• Kirjoittelin kahden erikielisen ihmisen jälkikasvun nimeämiseen liittyvistä dilemmoista.

Tämä hymypoika oppi kierähtämään selältä mahalleen ja mahalta selälleen.

Tänään:

• Olen jonglöörannut töiden, töihin palanneen miehen, kahden lapsen ja kahden koiran kanssa. Välillä jopa onnistuneesti.

Mainiota uutta vuotta kaikille lukijoille ja kiitos, että olette olemassa!

Suomalainen, muttei liian suomalainen

Tarkkasilmäiset ja jopa jotkut likinäköiset lukijat ovat varmasti huomanneet, että blogissa on vilahdellut nimiä. Lasten nimiä. Aiemmin kiertoilmaisuin viittaamillani lapsukaisella/tyttösellä ja kaverilla/vauvalla on nykyisin ihan isolla alkukirjaimella alkava nimet - Iita ja Olavi.

Kuten jotkut ovat jo arvelleetkin, ne viralliset passinimet (vaikka pikku-ukolla ei sellaista matkadokumenttia vielä olekaan) ovat kansainvälisemmät. Iita ja Olavi ovat käytössä virtuaalimaailmassa, ja kaiken maailman hölmöt lempinimet, kuten Lötkö-Pötkö, kuuluvat arkeen, kuten myös tietysti ne syntymätodistuksiin huolella tavatut.

Pääsyy blogilempinimien käyttöönottoon kumpusi tekstien selkeyttämisestä. Tykkään jaaritella, kierrellä ja kaarrella, ja kun siihen soppaan lisätään vielä kaksi nimetöntä naperoa, niin johan oli keitos ylikypsä. Lasten oikeita nimiä en kuitenkaan halunnut ottaa käyttöön, sillä käyn itseni kanssa sisäistä taistoa jo kasvokuvien julkaisusta. Jokin yksityisyys, ja niin edelleen. Piti siis keksiä virtuaalimaailmaan vaihtoehdot. Semmoiset sopivan suomalaiset.

Minua itseänikin ärsyttää tämmöinen salamyhkäisyys, ja jakaisin niin mielelläni tarinat lasten oikeiden nimien takaa (koska ne ovat kivoja ja osittain ehkä vähän herkkiäkin tarinoita!), mutta ymmärrätte varmaan. Sen verran voin kuitenkin yleisesti kertoa, että kahden erikielisen ihmisen jälkikasvun nimeäminen ei ollut mikään helppo homma, ainakaan meille. Piti olla suomalainen, muttei liian suomalainen. Amerikkalainen, muttei mikään Chantelle kuitenkaan. Tai La-a (Ladasha).

Britney-Pettereitä meillä ei ole, vaan kaksi lasta, joiden nimet passaavat melko hyvin niin suomalaiseen kuin amerikkalaiseenkin suuhun. Simppeleitä, ajatuksella valittuja. Eivät sisällä outoja äänteitä kummankaan puolen sukulaisille. Tyylistä antanee vähän viitteitä se, että jos meille olisi tullut toinen tyttö, nimeksi olisi tullut Eila Amelia.

Täällä blogin puolella meidän lapset ovat Iita ja Olavi. Mitään syvällistä tarinaa nimien taustalla ei ole, ellei sitten vinku-Iita-inspiraatiota oteta huomioon. Tai sitä, että pienen miehen nimi alkaa O:lla. Ja ovathan nuo semmoisia pienille savolaisille viäräleuoille passeleita nimiä.

Entiset nimettömät.

Perinneperjantai: Joulu Yhdysvalloissa

Olin joulun 2007 ensimmäistä kertaa poissa kotoa ja kaukana olinkin. Joka puolelta silmille tursunut amerikkalainen joulu olikin sitten lopulta hyvin vähäeleinen ja lyhyt. Hajuton ja mauton, pyjamat päällä riipaistu. Se oli suomalaiselle jouluhupsulle pienoinen shokki.

Ehdimme kehittää kriisitilanteenkin vielä ennen joulua - varmaankin, koska tuleva ero ahdisti jo valmiiksi, mutta jouluna kaikki oli taas mitä mainioimmin. Rakkaudesta se hevonenkin potkii, vai miten se meni.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Maanantai 24.12.2007 klo 08:50

Fifteen Minutes of Fame

Jouluaatto. Ensimmaista kertaa ulkomailla, ensimmaista kertaa ilman tuttua ja turvallista perhetta. Tallaiselle suomalaiselle jouluihmiselle joulu Yhdysvalloissa on vahan outo. Onneksi menossa mukana on tuttu ja turvallinen (?) mies, joka on kyllakin talla hetkella toissa. Tai ainakin matkalla sinne. Ei se onneksi koko paivaa siella kuitenkaan aikonut viettaa.

Mutta mitas tanne muuta. Torstaina ainakin kaytiin komediaklubilla nauttimassa stand up -komiikasta S:n siskon ja siskon sulhasen kanssa. Illan toinen esiintyja kysyi, onko paikalla ulkopaikkakuntalaisia, ja S herrasmiehena sitten meni nostamaan minun kaden ilmaan.

"Where are you from?" 

"Finland." 

"Well, that's way out of town! What are you doing here?" 

Osoitin S:aa. "Oh, kidnapping."

Siitahan se riemu sitten repesi. Jouduin mm. alkoholistivitsien kohteeksi. Muuta materiaalia eivat koomikkoparat oikein saaneetkaan Suomesta irti, kun eivat raukat tienneet mitaan. Sain kuitenkin omat 15 minuuttia julkisuudessa, kun kadulla kavellessamme eras nainen huudahti: "Hey, it's that girl from Finland!"

Jouduttiin kaymaan sattuneista syista S:n kanssa taas menneita aikoja lapi viikonloppuna. Voimat siina meinasi loppua, kun tosiaankin oli pakko kayda kevat ja alkukesa melkein hetki hetkelta lapi. Niita aikoja ei mielellaan muistelisi, teki kipeaa silloin, tekee kipeaa vielakin. Tilanne oli mahdoton ja toivoton, mutta tassa sita vain vietetaan joulua yhdessa, onnellisempana ja vahvempana kuin koskaan. Ei olisi uskonut. Nyt on kuitenkin viimeisetkin haamut karistettu kannoilta; enaa ei minkaan (tai kenenkaan) pitaisi tulla kummittelemaan.

Nyt keskitytaan nauttimaan joulusta ja viimeisesta reilusta viikosta yhdessa. Se on liian vahan, mutta enempaa ei talla kertaa voi saada. Saatiin kuitenkin yhteinen joulu, se on mukavaa se. Tuntuu tosin oudolta istua jouluaattoaamuna yksin tietokoneella, varsinkin kun tietaa, etta kotona Suomessa kello on jo melkein viisi ja jouluaatto jo oikein kunnolla vauhdissa. Mepa juhlitaankin vasta huomenna. Tanaan pitaa ostaa viela pari lahjaakin.

Hyvaa ja onnellista joulua meilta teille.

Keskiviikko 26.12.2007 klo 12:15

Korvikset ja sormus

Eilen aamulla avatuista paketeista loytyi mm. korvikset (S:n aidilta) ja sormus. Ei kuitenkaan se sormus, mutta ihana, kaunis, paras sormus se on. Nyt minun tarvitsee vain vilkaista oikeaa katta, jos tarvitsen muistutuksen siita, miten paljon S minusta tykkaa. Se mutisi jotain promise ringistakin, mutta taisi laskea leikkia. Ja mina kielsin sita ostamasta minulle mitaan, kun se on upottanut minuun rahaa muutenkin jo ihan liikaa.

Kaytiin jouluaattona syomassa ravintolassa hampurilaiset (kuinka amerikkalaista!), jonka jalkeen suunnattiin kirkkoon. Varoiteltiin S:n kanssa vahan muita, ettei kannata astua meidan kanssa yhta aikaa ovesta sisaan; sita kun ei koskaan tieda, jos vaikka salama iskee tms. Ei iskenyt, mutta kulttuurishokki iski, kun seurasin katolilaista messua. Ei luterilaisissa kirkoissa naureta tai kosketella toisia. Muistaakseni. Vahan valia piti seistakin. S teki hartaana katolilaisena puolet ajasta sudokuja.

Joulukirkosta ajeltiin kotiin ja tehtiin S:n kanssa vahan sangriaa. Tuli ehka hieman tujumpaa, kuin olisi tarvinnut, silla S:n sisko nukahti jo yhden mukillisen jalkeen. Me jatkettiin viela nautiskelua elokuvan parissa ennen kuin painuttiin untenmaille.

Eilen availtiin paketit, syotiin ja juotiin (sangriaa), seka pelailtiin koko perheen voimin Wiita niin paljon, etta nyt on koko oikea kasivarsi kipea. Ihan kuin olisi enemmankin urheillut. Riekuttiin S:n kanssa hereilla puoli neljaan ja tajuttiin, etta S:nhan pitaa lahtea aamulla toihin.

S:n (paketoima) lahja tulevalle lankomiehelle.

Joulu on taalla paljon lyhempi kuin Suomessa. Meilla ainakin vietetaan kolme rauhallista ja jouluisaa paivaa. Taalla joulukoristeet ovat olleet esilla kiitospaivasta lahtien, mutta nyt ne ovat poissa. Rauhallisia paivia ei ollut oikeastaan yhtaan. Joulu kesti tasan aattoillan ja eilisen paivan. Ihan eri meininki kuin kotipuolessa.

Nyt kun joulu on ohi, lahto tuntuu vielakin ajankohtaisemmalta. Viikon paasta istun jo koneessa. Onhan tassa kummiskin viela vahan aikaa, mutta kun ei viikko ole tarpeeksi. Pitaa ehtia tekemaan viela vaikka mita! Ja mitenhan sita taas jaksaa hyvastella, kun pitaa olla erossa ainakin kaksi ja puoli kuukautta... Olisi hyva olla murehtimatta sita nyt, mutta minkas teet, kun ahdistaa.

S on talla hetkella toissa ja tutkii Kuopion yliopiston sivuja. Ehka ensi vuonna tahan aikaan ei olekaan hyvastien paikka.

Parempi Iita

Sunnuntaiaamuna mökille lähtöä tehdessä autoon tunkeutui viideskin matkustaja, Better Iita* (Parempi Iita). "She's right next to me", alkuperäinen Iita selitti, vaikka me aikuiset emme nähneet lasten turvaistuinten välissä mitään muuta kuin rojua. Vaikka emme tarvinneet yhtään lisävahdittavaa saunan harjannostajaisiin, annoimme Better Iitan tulla mukaan.

Näkymätön kaveri jaksoi temmeltää tuulen tuivertamassa rinteessä kahden taaperon kanssa koko päivän ja palasipa vielä meidän kanssa iltamyöhällä kotiinkin. Kun alkuperäiseltä Iitalta kysyttiin, onko Better Iitalla jotain taikavoimia, neiti vastasi empimättä noise, meteli. Siis sama, kuin alkuperäiselläkin.

Iltapesun ollessa käynnissä kylpyhuoneeseen oli astellut myös Better Scotty. Minua harmittaa aivan vietävästi se, että minulta jäi todistamatta se hetki, kun pieni neiti oli komentanut isäänsä halaamaan parempaa versiotaan. Ja erityisesti se hetki, kun isä totteli.

Parempaa äitiä meillä ei ole näkynyt tai kuulunut, mutta oletan sen johtuvan siitä, että olen jo valmiiksi paras. 

Todella, todella ystävällinen jättiläinen nimeltä James on ilmeisesti saanut häädön.

*Juttua lasten bloginimistä ja vähän ehkä niistä oikeistakin on tulossa piakkoin.

Perinneperjantai: FBI-tettiläinen

Aika lailla tasan kahdeksan vuotta sitten istuin FBI-agenttien kanssa kaljalla.

Joululomalla Kansas Cityssä ollessani Scottyn perhe kuljetti minua mukanaan töissä, joten pääsin tutustumaan amerikkalaiseen varhaiskasvatukseen ja lainvalvontaan aitiopaikalta. Tettiläisenä olon lisäksi nautin luonnollisesti Scottyn ja kavereiden seurasta, vaikka ihan kaikkien kanssa en edelleenkään tuntenut oloani mukavaksi.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Maanantai 17.12.2007 klo 15:31

You Are the Drama Queen

On varmaan korkea aika kirjoitella vahan juttuja muistiin. Paljon tassa on ehtinytkin taas tapahtua. On mm. kayty S:n vanhempien mukana toissa ja kavereiden luona Emporiassa. On istuttu kotona ja juostu ulkona.

Keskiviikkona istuttiin kotona. Ei kayty missaan. Meinattiin katsoa elokuva, muttei tehty sitakaan. Ei tehty mitaan. Mentiin sitten nukkumaan kymmenen aikaan. Tapahtumarikas paiva.

Vaan kunnon younet tulikin tarpeeseen. Torstaina piti herata aikaisin, kun S:n aiti vei minut mukanaan leikkimaan 3-5-vuotiaiden lapsukaisten kanssa. Opeteltiin numeroita ja kirjaimia, laulettiin lauluja, leikittiin kotista. Lapset ihmettelivat vahan sita, etta osaan puhua vierasta kielta, eika se ollut edes espanjaa, mutta muuten sulauduin joukkoon oikein hyvin. Oli mukava jutella S:n aidin kanssa vahan vakavamminkin ilman miesten hairikointia. We bonded. Kotimatkalla S:n aiti liikuttui kyyneliin asti, kun muisteli tata ja sen jalkeisia aikoja. S oli ollut niin maissa, niin maissa.

Illalla kaytiin kasinolla tuhlaamassa ja voittamassa rahaa. Jaatiin yhteensa kolme dollaria voitolle. Olisi voinut menna paremminkin, mutta toisaalta myos paljon huonomminkin. Kasinolta suunnattiin, yllatys, yllatys, baariin. Juhlistettiin kiropraktikkoystavamme Zachin valmistumista tohtoriksi. Olin lupautunut lahtemaan seuraavana paivana S:n isan kanssa FBI:n joululounaalle, mutta isapappa laittoi S:lle viestia, etta Anni kannattaa tuoda ajoissa kotiin, kun lahto on jo kello 8:30. Tiedossa oli siis (taas) koko paivan kestava hymyily- ja kattelymaratoni, mutta eipa tuo paljon vauhtia torstai-iltana hidastanut.

Perjantaiaamuna olin valmis lahtemaan jalleen toihin muutaman tunnin unien jalkeen. S:n isa vei minut tyopaikalleen FBI:n ja KBI:n toimistolle. Minua ei saanut jattaa vartioimatta hetkeksikaan, ja toimistossa vilkkui valo vierailijan merkiksi. En paassyt siis kasiksi mihinkaan valtionsalaisuuksiin, harmi. S:n isa esitteli minut kaikille toimistossa olleille, jonka jalkeen lahdettiin joululounaalle. Olin ainoa ulkopuolinen (havetti vahan) ja paasin esittelemaan itseni viela monta, monta kertaa. Sain mukaani paljon FBI-kraasaa. Saattavat Suomen tullissa vahan ihmetella, etta mitas sita on tullut Amerikan-reissulla tehtya.

Lounaan jalkeen olisin ollut hyvinkin valmis lahtemaan paivaunille, mutta S:n isan tyokaverit houkuttelivat meidat oluelle. Ja olihan sita lahdettava. Pari S:n isan tyokaveria kehui minut maasta taivaisiin pikkusihneissaan ilman mitaan oikeaa syyta. Eipa se hirveasti haitannut.

Parin oluen jalkeen olin viimeistaan valmis lahtemaan kotiin, mutta S:n isa vei minut viela toiselle toimistolleen ja esitteli kaikki mahdolliset lehtileikkeet ja valokuvat, jotka vain loysi. S joutui jo soittelemaan meidan peraan, kun se oli ehtinyt toista kotiin ennen meita. Meilla olikin vahan kiire lahtea Emporiaan, kun tiedotusvalineissa varoiteltiin iltapaivalla alkavasta lumimyrskysta (lunta ennustettiin satavan 10-15 senttia).

Matkaan paastiin viiden jalkeen. Ajeltiin rauhassa lumettomalla tiella Emporiaan ja kaytiin hakemassa Sanna mukaan syomaan La Haciendaan, S:n lempiravintolaan. S tilasi minulle niin ison oluen, etten meinannut jaksaa nostaa taytta tuoppia. Siita se ilta sitten lahti hyvin liikkeelle. Nahtiin vanhoja tuttuja, pelattiin biljardia ja puhuttiin henkevia. En ottanut yhtaan kuvaa. Harmittaa. Niin, ja yon aikana satoi ehka viisi senttia lunta.

Lauantaina kaytiin syomassa Bonezeja Pyramid Pizzassa, tutussa paikassa, ennen kuin mentiin katsomaan I Am Legend. Se oli pelottava. Leffan jalkeen mentiin Miken talolle, jossa punkattiin viikonlopun ajan, ja katsottiin laatuohjelmia. Illemmalla kaytiin hakemassa Sanna ja mentiin syomaan Wingsiin. Siina vaiheessa seurueeseemme oli liittynyt mm. jo vuoden takaa tuttu mustasukkainen ystavatar. Ja riemu repesi, voi etta.

Jossakin vaiheessa ystavatar oli varmasti ainoa ihminen, joka halusi, etta han viettaa aikaa kanssamme. Han kavi kaikkien hermoille, eika vahiten S:n ja minun hermoille. S oli oikeasti jo vihainen, kas kun ystavatar mm. otti Ty(tt)okaverin puheeksi moneen otteeseen, ihan vain kiusallaan, tietenkin. Jossakin vaiheessa hyvan maun raja ylittyi oikein kunnolla. Sanotaanko vaikka niin, ettei han todellakaan tieda totuutta, mutta laukoo kylla valheita siitakin edesta. Minun oli tarkoitus lahtea hanen kanssaan tanaan lounaalle ja ostoksille, muttei oikein sitten lopulta tehnyt mieli olla hanen kanssaan kahdestaan. S soitti hanelle eilen, sanoi etten ole lahdossa hanen kanssaan ulos (taisi sanoa syyksi kipean kurkun, joka on muuten viela tottakin) ja ettei tammoinen peli oikein vetele. Ystavatar vaitti yrittaneensa vain auttaa meita pakottamalla meidat puhumaan kipeista asioista jne. Oli tilanteessa uhri. Se luulee vissiin tietavansa, mita itarannikolla tapahtui, mita meidan valilla silloin oli, kaiken. Ollaan tasan puhuttu kaikki asiat selviksi, vaikka ystavatar tuntuu luulevan, etta selviteltavaa olisi paljon enemmankin. Varmasti olisikin, jos kaikki ystavattaren laukomat jutut olisivat totta. Vaikka asiat on puitu selvaksi, me ei S:n kanssa kuitenkaan mielellaan haluta muistalla vaikeita aikoja, halutaan vain keskittya nykyhetkeen. Sita ystavatar ei tunnu ymmartavan. Ollenkaan.

Saatiin viettaa loppuilta onneksi ilman ystavattaren mieltanostattavaa seuraa. Meilla oli oikein hauskaa, joten draamakuningatar selvasti epaonnistui yrityksessaan. S:n muut kaveri onneksi tuntuvat tykkaavan minusta, jotkut ovat sen sanoneetkin, joten mitapa tuota suotta murehtimaan yhdesta madasta, mustasukkaisesta omenasta. Se on vain valilla vahan hankalaa.

Vanhoja tuttuja!

Kaikenkaikkiaan viikonloppu oli todella mukava. Oli taas haikeaa lahtea Emporiasta, kaikkien tuttujen luota. Onneksi mukaan sai jalleen kerran roppakaupalla mukavia muistoja, kuten Miken laulut ja yritykset keksia S:n ja minun lapselle mahdollisimman amerikkalainen nimi (esimerkkina Rambo Rocky ja Football). Ja onneksi sinne paasee viela joskus takaisinkin.

Ja S:n kanssa on aina hyva olla, Emporiassa tai Emporian ulkopuolella.

Torstai 20.12.2007 klo 12:51

Aidin helmassa

Taas on tullut leikittya ahkeraa tyttoa, kavin katsokaas tiistaina S:n siskon M:n mukana toissa. M opettaa kahta esikoululuokkaa, ja tiistaina tosiaan paasin mukaan seuraamaan, kun lapset kirjoittelivat lahjatoiveitaan isoilla ja huterilla kirjaimilla.

Enimmakseen kummiskin hopotettiin M:n kanssa niita naita. Ei olla oikein koskaan paasty juttelemaan kahdenkesken, ja nyt siihen tuli tilaisuus. Ei maltettu lopettaa koulun loppuessakaan, vaan suunnattiin kauppoihin, vaikka S jo odotteli kotona apuopettajaansa. M on menossa naimisiin maaliskuussa, joten siita nyt ainakin riitti puhuttavaa niin paljon, ettei ehtinyt kotiin ajoissa. M yritti jo ihan tosissaan saada minua ja S:aa menemaan naimisiin hanen vastaanotollaan, mutta taidetaan nyt kummiskin jattaa tarttumatta tilaisuuteen. Katsotaan, mita hurjia ehdotuksia M:lla on tanaan tarjolla. Han tulee hakemaan minut parin tunnin paasta. Paasen (taas) jouluostoksille. Illalla mennaan sitten katsomaan ja kuuntelemaan stand up -komediaa M:n ja sulhasen kanssa. Tuplatreffit.

Tassa on nyt edessa pian sellaiset ajat, etta ollaan S:n aidin kanssa paivat kahdestaan tassa talossa. Hanella alkaa joululoma, eivatka S ja S:n kaveri ole saaneet asuntoa hommattua. Tuskin ehtivatkaan muuttaa tulevan parin viikon aikana, kun olen viela taalla. S:aa harmittaa, kun se on nyt sitten muka pettanyt lupauksensa ja vaikka mita. Olisihan se ollut mukavaa, paasta toisten nurkista pois siis, mutta pitaa ajatella jarkevastikin valilla. S joutui juuri eilen maksamaan melkein 700 dollarin kaasulaskun asunnosta, jossa ei ole koskaan asunutkaan, kun taloyhtio ja energialaitos paattivat viilata S:aa oikein kunnolla linssiin. Toinen vaihtoehto olisi ollut lahtea karajille itarannikolle. Merry Christmas! Maksapa siina viela sitten takuuvuokra ynna muut maksut. Taidetaan siis joutua edelleenkin pyorimaan S:n aidin helmoissa, nailla evailla edetaan. Vaikka kylla sita olisi mielellaan asustellut omassa (tai siis S:n) pesassa edes vahan aikaa. Rauhassa.

Ai niin! Aidille iso kiitos joulukortista! Tuli perille pari paivaa sitten. Tykkasivat kovasti.

Sydänkäpynen käden ulottuvilla

Mihin minun vauva on kadonnut?

Avuttomasta rääpäleestä on kuoriutunut ihan jotenkin ennätysajassa (vähän reilu 3,5 kk) ihan oikea ihminen. Hyvä tyyppi. Olavi naureskelee ja kieriskelee. Ottaa kontaktia ja juttelee. Nukkuu yhdeksästä kymmeneen tuntia yöllä putkeen. Toistan - mihin minun vauva on kadonnut?

Kuva kuukauden takaa, kun meinasi olla ihan kamalan mukavaa.

Pohdiskelin aiemmin jatkuvaa odottamista ja kellon kiirehtimistä. Kurkottelin kuuseen, vaikka käpyjä olisi ollut käden ulottuvilla. Voin kertoa, että tällä kertaa ei ole tarvinnut paljoa hoputella, sillä kalenterista on saanut kääntää sivua ihan tarpeeksi nopeasti ilman mitään ylimääräistä hötkyilyäkin.

Niinhän se on, että kun on mukavaa, haluaisi pysyä siinä hetkessä aina. Vaikka vauva-ajassa on tietysti omat haasteensa, niin olemme päässeet ihan älyttömän helpolla, jälleen kerran. Pitänee lisätä myös varmuuden vuoksi, että toistaiseksi.

Onhan sitä saanut olla sydän syrjälläänkin. Pieni mies oppi kierähtämään selältä mahalleen pitkällisen harjoittelun jälkeen viime viikolla. Heti ensimmäinen onnistunut pyörähdys tapahtui ihan itsenäisesti, omassa rauhassa. Huomasimme Scottyn kanssa eräänä aamuna itkuhälytintä katsellessa, että tyyppihän on mahallaan, eikä suinkaan selällään, kuten olimme hänet illalla asetelleet. Sitä seuraava yö meni minulta harakoille, sillä pelkäsin, että vauva jää jumiin mahalleen ja onnistuu jotenkin ihmeen kaupalla tukehduttamaan itsensä peitottomassa ja tyynyttömässä pedissä.

Isosiskonsahan aloitti kieppumisen fiksusti toisin päin, eli mahalta selälleen. Ei tarvinnut kytätä (niin paljoa) kieriskelevän vauvan torkkumista, koska tiesin, että typy pääsee pinteestä itsekin pois. Onneksi pikkuvelikin keksi toissailtana, miten pömppömahan päältä pääsee pois, joten nyt ei enää hirvitä masu-unetkaan.

Toisaalta tämä tarkoittaa myös sitä, että ne ajat ovat ohi, kun vauva pysyy paikoillaan tasan siinä kohti, mihin hänet käsistämme laskemme. Esimerkki:

Utuinen kuva siitä, kun kaveri karkasi leikkimatolta. Onneksi Sisu oli vahtimassa.

Väkisin tuo näköjään meinaa kasvaa, enkä asialle mitään voi. Totta kai olen innoissani kaikesta uudesta ja iloitsen hyvin kehittyvästä ihmisenalusta, mutta on tämä jotenkin haikeaakin.

Mihin minun vauva on kadonnut?

Amerikkalainen suomalainen

Onkiveden rannat jäivät taakse jo sen verran kauan aikaa sitten, että jotkut kansasilaiset/amerikkalaiset tavat ovat ehtineet luikerrella mukaan jokapäiväiseen elämään. Monet huomaamatta, jotkut tietoisesti. Samalla olen myös pitänyt itsepintaisesti kiinni suomalaisuudestani, joten sekametelisoppa on varttia vaille valmis.

MISSÄ ASIOISSA OLEN AMERIKKALAISTUNUT?

Mittaan matkat tunneissa, en kilometreissä (enkä varsinkaan maileissa). Irtokarkkiostoksille (IKEA) on matkaa 20 minuuttia, mökille tunti, Chicagoon reilu 8 tuntia. Ainoastaan urheillessa kiinnostaa, kuinka pitkä matka jonnekin on. Muuten ei.

Syön jälkiruoat usein haarukalla pikkulusikan sijaan. Jopa sellaiset, jotka olisi järkevämpi syödä lusikalla. Kuten mustikkapiirakka vaniljakastikkeella.

Päälläni on usein paikallisten urheilujoukkueiden vaatteita. Sinälläänhän tämä ei juuri eroa teini-ikäisestä Annista, joka asui Jokeri-paidassa, mutta nykyinen varustearsenaali ja käyttötiheys jättävät nekin ajat varjoonsa. Amerikkalaisittain olen omaksunut sen, että oman joukkueen logoja on sopivaa kantaa luonnollisesti urheilutapahtumissa, mutta myös lenkillä, nukkuessa ja erityisesti reissussa ja vihollisen maaperällä.

Go Royals!

Go Chiefs!

Olen yltiökohtelias. Tai paikallisittain ihan vain kohtelias. Käytän luontevasti sanoja, kuten please, thank you, excuse me, sorry, sir ja ma'am. Kehun helposti kaverin vaatteita tai juuri leikattuja hiuksia.

Tunnustan rakkauteni puhelun lopuksi. Love you on sama kuin heippa, mutta ei sitten kuitenkaan.

Harrastan small talkia ja pidän siitä. Olen siis sisäistänyt monelle suomalaiselle täysin tuntemattoman käsitteen awkward silence, vaivaannuttava hiljaisuus, enkä oikein enää osaa olla hiljaa. En välttämättä ole ensimmäisenä aloittamassa rupattelua esimerkiksi lääkärin odotushuoneessa, mutta jos joku tekee pienenkin aloitteen, minä seuraan helpottuneena perässä.

MISSÄ ASIOISSA OLEN EDELLEEN PERISUOMALAINEN?

En ikinä, koskaan ymmärrä sitä, että koiria kuljetetaan lava-auton lavalla irrallaan. Harva se päivä näkee sessuparkoja poukkoilemassa pick-upin perällä, enkä voi tehdä asialle mitään. Pistelee niin vihaksi!

Tällä sankarilla oli kolme koiraa mukana. Nopeusrajoitus oli 45 mailia tunnissa (n. 72 km/h). Oli vielä kaiken lisäksi autotarran perusteella Seattle Seahawks -fani!

Käytän veistä. Tunnen oloni edelleen kädettömäksi, jos tarjolla on pelkkä haarukka, ja lautasella on pihvi (hieman kärjistäen). Sen verran olen jo kuitenkin oppinut sormiruokailua, että wingsit, hampurilaiset ja maltillisesti täytetyt pizzat syön käsin.

En lähde ostoksille tai ravintolaan pyjamissa. On aika yleistä, että ruokakaupassa näkee ihmisiä aamutossuissa ja yövaatteissa. Yliopistossa ei ollut ollenkaan tavatonta, että tunnille tultiin suoraan sängystä. Ravintolaan voi ihan hyvin mennä lenkkareissa ja lökäpöksyissä. Minä kuitenkin yleensä kampaan naaman ja vaihdan vaatteet ennen ihmisten ilmoille menemistä.

En osaa ottaa vastaan kohteliaisuuksia. Vaikka itse latelen ylistäviä lauseita ja ymmärrän, kuinka se on osa kulttuuria, niin en osaa sanoa luontevasti kiitos, jos joku kehaisee minua tai vaikkapa käsitöitäni. Alkaa armoton vähättely. No ku tämä on nyt vaan vähä tämmönen. Ihan heleppo homma...

Pesen lattiat Mäntysuovalla (kun mahdollista), en kerran sen kaipuissani ostamallani Pine-Solilla, joka saa koko talon haisemaan yli-axetetun teinipojan kainaloilta.

Unohdin varmaan noin sata esimerkkiä, mutta näillä päässee alkuun. Lisättävää?