tiistai 29. joulukuuta 2015

Suomalainen, muttei liian suomalainen

Tarkkasilmäiset ja jopa jotkut likinäköiset lukijat ovat varmasti huomanneet, että blogissa on vilahdellut nimiä. Lasten nimiä. Aiemmin kiertoilmaisuin viittaamillani lapsukaisella/tyttösellä ja kaverilla/vauvalla on nykyisin ihan isolla alkukirjaimella alkava nimet - Iita ja Olavi.

Kuten jotkut ovat jo arvelleetkin, ne viralliset passinimet (vaikka pikku-ukolla ei sellaista matkadokumenttia vielä olekaan) ovat kansainvälisemmät. Iita ja Olavi ovat käytössä virtuaalimaailmassa, ja kaiken maailman hölmöt lempinimet, kuten Lötkö-Pötkö, kuuluvat arkeen, kuten myös tietysti ne syntymätodistuksiin huolella tavatut.

Pääsyy blogilempinimien käyttöönottoon kumpusi tekstien selkeyttämisestä. Tykkään jaaritella, kierrellä ja kaarrella, ja kun siihen soppaan lisätään vielä kaksi nimetöntä naperoa, niin johan oli keitos ylikypsä. Lasten oikeita nimiä en kuitenkaan halunnut ottaa käyttöön, sillä käyn itseni kanssa sisäistä taistoa jo kasvokuvien julkaisusta. Jokin yksityisyys, ja niin edelleen. Piti siis keksiä virtuaalimaailmaan vaihtoehdot. Semmoiset sopivan suomalaiset.

Minua itseänikin ärsyttää tämmöinen salamyhkäisyys, ja jakaisin niin mielelläni tarinat lasten oikeiden nimien takaa (koska ne ovat kivoja ja osittain ehkä vähän herkkiäkin tarinoita!), mutta ymmärrätte varmaan. Sen verran voin kuitenkin yleisesti kertoa, että kahden erikielisen ihmisen jälkikasvun nimeäminen ei ollut mikään helppo homma, ainakaan meille. Piti olla suomalainen, muttei liian suomalainen. Amerikkalainen, muttei mikään Chantelle kuitenkaan. Tai La-a (Ladasha).

Britney-Pettereitä meillä ei ole, vaan kaksi lasta, joiden nimet passaavat melko hyvin niin suomalaiseen kuin amerikkalaiseenkin suuhun. Simppeleitä, ajatuksella valittuja. Eivät sisällä outoja äänteitä kummankaan puolen sukulaisille. Tyylistä antanee vähän viitteitä se, että jos meille olisi tullut toinen tyttö, nimeksi olisi tullut Eila Amelia.

Täällä blogin puolella meidän lapset ovat Iita ja Olavi. Mitään syvällistä tarinaa nimien taustalla ei ole, ellei sitten vinku-Iita-inspiraatiota oteta huomioon. Tai sitä, että pienen miehen nimi alkaa O:lla. Ja ovathan nuo semmoisia pienille savolaisille viäräleuoille passeleita nimiä.

Entiset nimettömät.

4 kommenttia:

  1. Tuttuja mietteita ja samantyyppiseen nimeen paadyin itsekin. Amelia oli muuten itsellakin mielessa tyton nimeksi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, meilläpä saattaisi sitten olla kaimat, jos kromosomit olisivat olleet erilaiset. :)

      Poista
  2. Meillä on (onneksi?) se helpottava tekijä, että mahdollinen poikapuolinen jälkikasvu perii isältään ensimmäisen nimen - toisen keksimisessä saadaankin jo käyttää sitten mielikuvitustamme. Toisaalta tämä on vielä ihan käsiteltävissä oleva soppa - ei käy kateeksi niitä vanhempia, joilla on kahden kulttuurin takia aivan erilainen lapsien nimeämiskäytäntö! Hyvät nimet olette pienille valinneet :)

    Ja mikäköhän tuossa Ameliassa muuten on - meilläkin se oli harkinnassa, Oliviastakin puhuttiin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosiaan, amerikkalaiset ja suomalaiset nimeämiskäytännöt ovat sentään aika samanlaisia! Verrattain helpolla päästiin siis. :)

      Meilläkin olisi ollut antaa pojalle suvussa periytyvä nimi (Scottyn virallinen etunimi), mutta mies itse ei halunnut jatkaa perinnettä, joten en laittanut hanttiin. ;) Onneksi toinen nimi voi olla teilläkin ihan mitä vain maan ja taivaan väliltä!

      Heh, Amelia tuntuu olevan aika suosittu meidän kohtalontovereiden keskuudessa. Mikäs siinä, todella kaunis nimi!

      Poista