Amerikkalainen suomalainen

Onkiveden rannat jäivät taakse jo sen verran kauan aikaa sitten, että jotkut kansasilaiset/amerikkalaiset tavat ovat ehtineet luikerrella mukaan jokapäiväiseen elämään. Monet huomaamatta, jotkut tietoisesti. Samalla olen myös pitänyt itsepintaisesti kiinni suomalaisuudestani, joten sekametelisoppa on varttia vaille valmis.

MISSÄ ASIOISSA OLEN AMERIKKALAISTUNUT?

Mittaan matkat tunneissa, en kilometreissä (enkä varsinkaan maileissa). Irtokarkkiostoksille (IKEA) on matkaa 20 minuuttia, mökille tunti, Chicagoon reilu 8 tuntia. Ainoastaan urheillessa kiinnostaa, kuinka pitkä matka jonnekin on. Muuten ei.

Syön jälkiruoat usein haarukalla pikkulusikan sijaan. Jopa sellaiset, jotka olisi järkevämpi syödä lusikalla. Kuten mustikkapiirakka vaniljakastikkeella.

Päälläni on usein paikallisten urheilujoukkueiden vaatteita. Sinälläänhän tämä ei juuri eroa teini-ikäisestä Annista, joka asui Jokeri-paidassa, mutta nykyinen varustearsenaali ja käyttötiheys jättävät nekin ajat varjoonsa. Amerikkalaisittain olen omaksunut sen, että oman joukkueen logoja on sopivaa kantaa luonnollisesti urheilutapahtumissa, mutta myös lenkillä, nukkuessa ja erityisesti reissussa ja vihollisen maaperällä.

Go Royals!

Go Chiefs!

Olen yltiökohtelias. Tai paikallisittain ihan vain kohtelias. Käytän luontevasti sanoja, kuten please, thank you, excuse me, sorry, sir ja ma'am. Kehun helposti kaverin vaatteita tai juuri leikattuja hiuksia.

Tunnustan rakkauteni puhelun lopuksi. Love you on sama kuin heippa, mutta ei sitten kuitenkaan.

Harrastan small talkia ja pidän siitä. Olen siis sisäistänyt monelle suomalaiselle täysin tuntemattoman käsitteen awkward silence, vaivaannuttava hiljaisuus, enkä oikein enää osaa olla hiljaa. En välttämättä ole ensimmäisenä aloittamassa rupattelua esimerkiksi lääkärin odotushuoneessa, mutta jos joku tekee pienenkin aloitteen, minä seuraan helpottuneena perässä.

MISSÄ ASIOISSA OLEN EDELLEEN PERISUOMALAINEN?

En ikinä, koskaan ymmärrä sitä, että koiria kuljetetaan lava-auton lavalla irrallaan. Harva se päivä näkee sessuparkoja poukkoilemassa pick-upin perällä, enkä voi tehdä asialle mitään. Pistelee niin vihaksi!

Tällä sankarilla oli kolme koiraa mukana. Nopeusrajoitus oli 45 mailia tunnissa (n. 72 km/h). Oli vielä kaiken lisäksi autotarran perusteella Seattle Seahawks -fani!

Käytän veistä. Tunnen oloni edelleen kädettömäksi, jos tarjolla on pelkkä haarukka, ja lautasella on pihvi (hieman kärjistäen). Sen verran olen jo kuitenkin oppinut sormiruokailua, että wingsit, hampurilaiset ja maltillisesti täytetyt pizzat syön käsin.

En lähde ostoksille tai ravintolaan pyjamissa. On aika yleistä, että ruokakaupassa näkee ihmisiä aamutossuissa ja yövaatteissa. Yliopistossa ei ollut ollenkaan tavatonta, että tunnille tultiin suoraan sängystä. Ravintolaan voi ihan hyvin mennä lenkkareissa ja lökäpöksyissä. Minä kuitenkin yleensä kampaan naaman ja vaihdan vaatteet ennen ihmisten ilmoille menemistä.

En osaa ottaa vastaan kohteliaisuuksia. Vaikka itse latelen ylistäviä lauseita ja ymmärrän, kuinka se on osa kulttuuria, niin en osaa sanoa luontevasti kiitos, jos joku kehaisee minua tai vaikkapa käsitöitäni. Alkaa armoton vähättely. No ku tämä on nyt vaan vähä tämmönen. Ihan heleppo homma...

Pesen lattiat Mäntysuovalla (kun mahdollista), en kerran sen kaipuissani ostamallani Pine-Solilla, joka saa koko talon haisemaan yli-axetetun teinipojan kainaloilta.

Unohdin varmaan noin sata esimerkkiä, mutta näillä päässee alkuun. Lisättävää?